Kotona taas

Pelkoni eivät toteutuneet, Barcelonan seudulla ei ollut yhtenäkään päivänä yli 30 asteen hellettä, lämmintä oli, mutta ei kuumaa. Yhtenä päivänä ukkonen jyrähteli, muutoin paistoi aurinko.

Kulutin aikani enimmäkseen muuhun kuin lukemiseen ja kirjoittamiseen. Reissun aikana kuitenkin luin loppuun jo Suomessa aloittamani James Ellroyn L.A.-sarjan romaanin Suuri tyhjyys sekä Per Olov Enquistin dokumentaarisen Miehet ilman isänmaata.

Ellroyn kirjan liepeeseen on painettu Jukka Kemppisen toteamus: ”Minusta hänen Los Angelesia käsittelevä sarjansa on merkittävintä kaunokirjallisuutta, jota Yhdysvalloissa on viime ja tällä vuosikymmenellä kirjoitettu.”

En ole Kemppisen kanssa samaa mieltä. Toki Ellroy on hyvä rikoskirjailija, jopa huippuhyvä, mutta kyllä Yhdysvalloissa on monta häntä merkittävämpää kaunokirjailijaa.

Jotenkin tuntuu, että opin hänen tyylinsä liian nopeasti: sähketyyliset karut lauseet, dokumentaaristen aineistojen limittäminen tarinaan, yksityiskohtaiset rikos- ja väkivaltakuvaukset, monisäikeiset juonikuviot, joiden takaa häämöttää pahuuden, korruption ja opportunismin läpitunkema sosiaalinen todellisuus. Ellroy tekee kaiken todella ammattitaitoisesti, mutta se ei sittenkään aivan riitä. Pitäisi olla hieman leveämpi ja sävykkäämpi paletti, hieman enemmän halua koetella ja rikkoa muotoratkaisuja sekä hieman monitasoisempi havaintomaailma.

Olen lukenut Ellroylta useamman kirjan. Aina kun olen aloittanut uutta, mieleen nousee ajatus: ”Jaaha, tämä on taas tätä samaa.” Niin tälläkin kertaa. Varmaan pariin vuoteen ei tee mieli tämän herran teoksia lukea, sitten saatan taas innostua. No, ainakin Jari Tervolle Ellroy tuntuu olevan tärkeä vaikutteiden antaja. Tuskinpa Tervo olisi kirjoittanut Myyrää niin kuin kirjoitti, ellei olisi lukenut Ellroyta.

Enquistin Miehet ilman isänmaata oli avartavampi lukukokemus, mutta ei siksi että itse kirja olisi ollut parempi kuin Ellroyn. Enquistin teos, joka käsittääkseni voitti 60-luvun lopussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, on hengeltään niin 60-lukulainen kuin kuvitella saattaa. Se oli siis jonkinlainen retrolukukokemus, malliesimerkki tuon aikaisesta yhteiskunnallisesta romaanista.

Minua alkoi kirjan luettuani kiinnostaa kovasti dokumentaarinen, tutkimus- ja tiedonkeruuprosessin ongelmia läpi matkan esillä pitävä romaanirakenne. Sainkin arvokkaita ideoita omiin hankkeisiini jatkokehiteltäväksi. Joskus luettu kirja voi olla antoisa, vaikka ei kirjana olisikaan erityisen hyvä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *