Koston enkeli Lisbeth Salanderin paluu

se_mika_ei_tapa-31860155-frntl

Stieg Larssonin Millenniumtrilogian ystävät ovat rynnänneet tänään kirjakauppoihin hankkimaan valtaisan mediarummutuksen matkaan saattelemaa teosta Se mikä ei tapa.

Siinä David Lagercrantz jatkaa Larssonin sankarihahmojen tarinaa perikunnan suostumuksella, mutta kirjailijan ex-elämänkumppanin ankarasti paheksumana. Onko kyseessä kirjallinen haudanryöstö? Mielestäni ei.

Miellän Lisbeth Salanderin samanlaiseksi populaarikulttuurin ikoniksi kuin James Bond tai Jason Bourne. On luontevaa, että Bond ja Bourne seikkailevat vielä Ian Flemingin ja Robert Ludlumin kuoltua. Sama pätee Stieg Larssonin luomaan Salanderiin. Nämä hahmot ovat kasvaneet tekijöitään suuremmiksi. He suorastaan vaativat saada jatkaa elämäänsä, kirjoissa tai valkokankaalla.

Kovin moni ei paheksunut, kun brittikirjailija William Boyd julkaisi hiljattain uuden Bond-romaanin nimeltä Solo. Miksi paheksua myöskään Lagercrantzia ja Larssonin perikuntaa?

Millennium-trilogiassa ei ole niin omaleimaisia kaunokirjallisia ansioita että tuntuisi mahdottomalta kuvitella kenenkään voivan täydentää Larssonin elämäntyötä. Hän loi unohtumattoman sankarihahmon, mutta tyylin ja lauseiden tasolla hän oli perustason puurtaja, bulkintuottaja. Pidän mahdollisena, jopa todennäköisenä, että Lagercrantz kirjoittaa parempaa proosaa kuin Larsson.

En väitä olevani oikeassa, kunhan kerron mielipiteeni. Pystyn kyllä ymmärtämään myös niitä, joiden mielestä Millenniumtrilogia olisi pitänyt jättää siihen mihin se kirjailijalta ennenaikaisen kuoleman vuoksi jäi.

Itse en ole varsinainen Larsson-fani, löydän paljonkin nipotettavaa hänen teoksistaan. Siitä huolimatta luin trilogian kaikki osat ahmimalla ja kirjoitin niistä parin vuoden takaiseen esseekokoelmaani Yhden hengen orgiat. Tämä merkintä pohjautuu kyseiseen tekstiin.

Lagercrantzin kirjaa en ole ehtinyt vielä lukea, koska sain sen vasta viime yönä, kuten kaikki muutkin ennakkotilaajat.

 

***

 

Stieg Larsson oli siinä mielessä tyypillinen ruotsalainen dekkaristi, että häntä ei kiinnostanut niinkään maailma vaan oma maailmankuvansa. Hänen kirjojensa henkilöhahmot jakautuvat kahteen leiriin: toiset edustavat valon ja toiset pimeyden voimia.

Sankareiksi nousee kaksi valon soturia: neuvokas, peloton ja idealistinen toimittaja Mikael Blomkvist ja uhrista pyöveliksi ryhtyvä toimintasankarin kyvyillä siunattu goottityyliin pukeutuva Lisbeth Salander. Pimeyden voimat ruumiillistuvat naisia hyväksikäyttävissä rikkaissa ja vaikutusvaltaisissa heteromiehissä. Konnagalleria ulottuu turvallisuuspoliisi Säpon päälliköistä venäläiseen sotilastiedustelupalvelun loikkariin Aleksander Zalatšenkoon. Heidän siloteltujen julkisivujensa takaa paljastuu väkivaltaa, sadismia, perversioita, paritusta, naiskauppaa ja pedofiliaa.

Ruotsalaisissa dekkareissa konnat ovat usein enemmän tai vähemmän avoimesti fasistisia, mutta Millenniumtrilogiassa yleispahana toimii fasismin asemesta seksismi, ja pahuuden linnakkeen muodostaa yhteiskunnan ylimmille tasoille levittäytynyt naisia vihaavien miesten salaliitto. Ensimmäisen osan sarjamurhaajatapauksen jälkeen trilogian tapahtumat keskittyvät salaliiton paljastamiseen ja kukistamiseen.

Eräs pahojen miesten uhreista on Lisbeth Salander, jonka isä sattumoisin on venäläisloikkarista kansainväliseksi suurrikolliseksi ryhtynyt Aleksander Zalatšenko. Kaksitoistavuotiaana Lisbeth yritti polttaa Zalatšenkon kuoliaaksi, koska tämä oli silkasta väkivallan halustaan pahoinpidellyt Lisbethin äidin henkihieveriin. Tapauksen jälkeen Zalatšenkon kätyrit Säpossa järjestivät Lisbethin pakkohoitoon lastenpsykiatrian klinikalle sadistisen Peter Teleborianin armoille.

Teleborianin hahmossa ruumiillistuu ruotsalaisen sosiaalivaltion systeemiväkivalta. Hän tyydyttää alhaisia seksuaalisia himojaan alistamalla nuorta Lisbethiä kunnianarvoisan psykiatrin roolinsa turvin: ”Hänellä oli valtion lupa sitoa onnettomia pikkutyttöjä nahkahihnoihin.”  Kun Lisbeth varttuu täysi-ikäiseksi, hänet julistetaan holhouksenalaiseksi ja virallisissa papereissa hänet luokitellaan mielisairaaksi ja vajaaälyiseksi. Samaan aikaan Zalatšenko pyörittää paisuvaa rikosimperiumiaan Säpon päälliköiden suojeluksessa ja myy paitsi aseita ja huumeita myös nuoria itäeurooppalaisia tyttöjä. Zalatšenkolla piisaa asiakaskuntaa ruotsalaisen yhteiskunnan huipulta: ”Kaikki pitävät huorista – syyttäjät, tuomarit, rikolliset ja kansanedustajat.”

Salaliiton vastaisen taistelun hermokeskuksena toimii Mikael Blomkvistin perustama Millennium-aikakauslehti. Taustatukea Blomkvist saa epälukuisalta joukolta hyviä ihmisiä, jotka tiedostavat yhteiskunnassa rehottavan naisiin kohdistuvan väkivallan. Heitä löytyy myös järjestelmän sisältä: poliisista, tuomiolaitoksesta, politiikan huipulta. Millennium-trilogia kantaakin lohdullista sanomaa, koska siinä yhteiskunta ei näyttäydy läpeensä mätänä vaan yksittäiset mätäpesäkkeet on mahdollista kitkeä pois, kunhan Blomkvistin ja Salanderin kaltaiset valon soturit tarmokkuudellaan ja sinnikkyydellään ne ensin paljastavat.

Stieg Larsson eroaa stereotyyppisestä ruotsalaisdekkaristista siinä, että hän ei ulkoista pahaa yhteiskunnan rakenteisiin vaan personoi sen häikäilemättömiin ja opportunistisiin yksilöihin. Henning Mankellin Wallander-dekkareista huokuva fatalistisia ja paranoideja sävyjä saava sosiaalinen pessimismi on sangen kaukana Larssonin raadollisesta mutta selväpiirteisestä maailmankuvasta.

Läpi Millennium-trilogian kulkee väkevän moralistinen juonne, jonka mukaan yksilö on vastuussa teoistaan eikä kaikkea voi selittää ympäristöllä ja kasvatuksella. Selvimmin tätä katsantokantaa edustaa Salander, joka kimpaantuu Blomkvistin puolustellessa trilogian ensimmäisen osan pääpirun Martin Vangerin hirmutekoja sillä että tämä joutui lapsena isänsä seksuaalisen väkivallan kohteeksi: ”Martinilla oli täsmälleen sama mahdollisuus kuin kaikilla muillakin iskeä takaisin. Hän teki oman valintansa. Hän murhasi ja käytti väkivaltaa siksi että piti siitä.”

Mies tekee, mitä mies haluaa, ja Millennium-trilogiassa miehet haluavat ennen kaikkea alistaa, hyväksikäyttää ja murhata naisia.

 

***

 

”Ruotsalaisnaisista 18 prosenttia on jossain elämänsä vaiheessa kokenut miehen uhkaavan itseään.”

”Ruotsalaisnaisista 46 prosenttia on joutunut miehisen väkivallan kohteeksi.”

”13 prosenttia Ruotsin naisista on joutunut karkean seksuaalisen väkivallan uhreiksi seksisuhteidensa ulkopuolella.”

”92 prosenttia ruotsalaisnaisista, jotka viimeksi väkivaltaa kohdatessaan ovat joutuneet seksuaalisen väkivallan kohteeksi, ei ole ilmoittanut asiasta poliisille.”

Näin kertoo 2001 julkaistu tutkimus ”Slagen dam – Mäns våld mot kvinnor i jämnställda Sverige”. Stieg Larsson vaikuttui tutkimuksesta niin, että nosti nuo sitaatit trilogiansa ensimmäisen osan päälukujen motoiksi. Lisbeth Salander varmaankin pitäisi ”Slagen damin” maalaamaa kuvaa ruotsalaisten naisten elämäntodellisuudesta kaunistelevana. Omien kokemustensa perusteella hän tietää, että todellisuus on monin verroin julmempi: ”Hänen tuttavapiirinsä ei ollut kovin suuri eikä siihen kuulunut omakotitalolähiöiden suojattua keskiluokkaa, mutta kahdeksantoista vuoden iässä Lisbeth Salander ei tuntenut ainuttakaan tyttöä, jota ei ainakin jossain vaiheessa olisi pakotettu jonkinlaiseen seksuaaliseen toimintaan vastoin tahtoaan.”

Tunkeutuessaan Zalatšenkon käskyläisen ja prostituutioringin vakioasiakkaan Per-Åke Sandströmin kotiin Salander tainnuttaa ja sitoo tämän ja laittaa hirttosilmukkaan. Hän pakottaa Sandströmin tunnustamaan olevansa sadistisika, elukka ja raiskaaja. ”Minä en tajua, miksi miesten aina täytyy dokumentoida kaikki perversionsa”, Lisbeth Salander sanoo näyttäessään Sandströmille tämän tietokoneelta hakkeroimaansa kuvaa pahoinpidellystä ja raiskatusta virolaistytöstä. Kohtauksessa tiivistyy Millennium-trilogian sukupuolipoliittinen perusasetelma. Siinä missä Sandströmin kaltaisten heteromiesten silmissä jokainen nainen on potentiaalinen uhri, Lisbeth Salanderin silmissä jokainen heteromies on potentiaalinen pyöveli. Sadistiset heteromiehet rakastavat pyövelin osaansa, kun taas Salander vihaa uhrin osaansa.

Larsson kertoi luoneensa Lisbeth Salanderin hahmon kuvittelemalla, minkälainen Peppi Pitkätossusta olisi tullut varttuessaan. Mielestäni Salander muistuttaa kuitenkin enemmän sarjakuvahahmoa kuin satuhahmoa. Hänellä on valokuvamuisti, hän osaa murtautua mille tahansa tietokoneelle, hän hallitsee kamppailulajit ja on kaiken kukkuraksi varsinainen matematiikkanero – trilogian toisessa osassa hän ratkaisee Fermatin yhtälön hiiviskellessään metsässä Zalatšenkon maatilan liepeillä. ”Fermat ei olisi koskaan pystynyt tuottamaan sitä todistusta, jonka Andrew Wiles esitti. Fermatin ratkaisu oli luonnollisesti aivan toinen.”

Paha kyllä Salander ei paljasta Millennium-trilogian lukijoille oikeaa ratkaisua. Hänelle tulee kiire seuraavaan toimintakohtaukseen.

Larssonin kirjojen englanninkieliset nimet (The Girl with the Dragon Tattoo, The Girl Who Played with Fire ja The Girl Who Kicked the Hornets’ Nest) korostavat Salanderin hahmon sarjakuvamaisuutta ja häivyttävät Millennium-trilogian sukupuolipoliittiset piirteet. Se on kaupallisesti fiksua, koska on paljon helpompaa brändätä massamarkkinoille suunnattu jännäri feminiinisen toimintasankarin avulla kuin Men Who Hate Women -tyyppisellä yhteiskunnallisella tiedostavuudella.

 

***

 

Nykypäivän dekkareille ja trillereille ominaiseen tapaan Millennium-trilogia sisältää runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Eräs oksettavimmista kohtauksista on trilogian ensimmäisessä osassa, jossa Lisbeth Salanderin holhoojaksi nimetty asianajaja Nils Bjurman pakottaa hänet seksiorjakseen ja käyttää häntä tuntikausia hyväkseen. Kytkettyään Salanderin käsiraudoilla sängyn päätyputkeen Bjurman kiskoo häneltä housut pois, asettuu hajareisin hänen päälleen ja kähisee: ”Sinä et siis pidä anaaliseksistä”:

Lisbeth Salander avasi suunsa huutaakseen. Mies tarttui häntä tukasta ja työnsi pikkuhousut hänen suuhunsa. Lisbeth tunsi miehen kiertävän jotain hänen nilkkojensa ympäri, sitten mies veti hänen jalkansa haralleen ja sitoi ne niin että Lisbeth oli aivan avuton. Hän kuuli miehen liikkuvan huoneessa mutta ei nähnyt mitä hän teki, sillä T-paita kasvoilla peitti maisemat. Valmistelut kestivät monta minuuttia. Ja sitten hän tunsi järjettömän kivun, kun mies survaisi väkivaltaisesti jotain hänen peräsuoleensa.

Vastakohtaa Millennium-trilogiassa viliseville Bjurmanin kaltaisille sadistisille pedoille edustaa miespuolinen sankarihahmo Mikael Blomkvist. Hän ottaa Lisbeth Salanderin aisaparikseen trilogian ensimmäisessä osassa selvittäessään Vangerin teollisuussuvun synkkiä salaisuuksia. Heidän suhteensa vaikuttaa aluksi puhtaan ammatilliselta, mutta sitten Salander havahtuu siihen, että Blomkvist ei olekaan synkän normin mukainen mies, potentiaalinen pyöveli. Häntä harmittaa, kun Blomkvist ei flirttaile hänen kanssaan, ja niinpä hän päättää tehdä itse aloitteen. Blomkvistin vetäytyessä yöpuulle Sara Paretskyn dekkarin kanssa Salander astelee hänen huoneeseensa pelkkä lakana verhonaan.

Blomkvist on pikemminkin hölmistynyt kuin kiihottunut ja pohtii, kannattaako heidän työkavereina ruveta harrastamaan seksiä. Salander sanoo haluavansa naida eikä naiminen hänen mielestään töitä haittaa. ”Minulla ei ole kondomeja”, Blomkvist yrittää vielä, mutta Salander sanoo, ettei kondomeilla ole paskankaan väliä.

Brittiläinen kriitikko Tim Parks on huomauttanut, että Larssonin kirjoissa seksi on mutkatonta ja antoisaa silloin, kun aloitteen tekee nainen, mutta sadistista ja perverssiä silloin, kun aktiivisena osapuolena häärää mies. Tavanomaisen maskuliinisen halun Millennium-trilogia sivuuttaa lähes tyystin.

Kirjallisuuden ei toki tarvitsekaan antaa maailmasta ehdottoman tasapainoista ja todenmukaista kuvaa. Philip Roth on satirisoinut yleistettävyyden vaatimusta kuvittelemalla, millaisen kirjeen mielensä pahoittaneet opiskelijat olisivat kirjoittaneet Dostojevskille Rikoksen ja rangaistuksen luettuaan: ”Hyvä Fjodor Dostojevski – kaikki koulumme oppilaat, ja useimmat opettajat, ovat sitä mieltä, että olet epäreilu meitä kohtaan. Edustaako Raskolnikov mielestäsi tasapainoista kuvausta opiskelijoista? Tai venäläisistä opiskelijoista? Tai köyhistä opiskelijoista? Useimmat opiskelijat eivät murhaa ketään ja tekevät kotitehtävänsä huolellisesti.” Millennium-trilogia ei pyri kertomaan kaikista miehistä vaan väkivaltaisista seksistisistä miehistä. Sen vuoksi sitä olisi yhtä helppo kritisoida ”ahtaasta mieskuvasta” kuin Philip Rothin ja Hannu Salaman romaaneja ”ahtaasta naiskuvasta”.

Samalla voi kuitenkin pohtia, paljastaako tavanomaisen maskuliinisen halun sivuuttaminen jotain olennaista Millennium-trilogian maailmankuvasta. Sivuutetaanko se siksi, että se edustaa vain seksistisen vallankäytön puleerattua julkisivua? Jos Bjurmanin kaltaisissa sadistisissa pedoissa ruumiillistuu patriarkaatin yöpuoli, ruumiillistuuko sen päiväpuoli tavanomaista maskuliinista halua tuntevissa ”omakotitalolähiöiden suojattuun keskiluokkaan” kuuluvissa miehissä, jotka eivät kelpaa Larssonin kirjoihin edes sivuhenkilöiksi?

Myönteisimmällä tavalla Millennium-trilogia kuvaa miehen seksuaalisuutta Mikael Blomkvistin hahmossa. Blomkvistille seksi on tasa-arvoista nautintoa vailla porvarillisia sovinnaisuuksia tai väkivaltaista alistamista. Hän vastustaa johdonmukaisesti patriarkaatin valtaa ylläpitäviä instituutioita, olipa kyse Säposta, suuryrityksistä tai ydinperheestä. Blomkvistilla on suhde työtoverinsa Erika Bergerin kanssa. He menevät sänkyyn silloin kun huvittaa, eikä kumpikaan yritä hallita toista. Erika Bergerin aviomies hyväksyy vaimonsa syrjähypyt ja harrastaa sellaisia itsekin.

Millennium-trilogian ensimmäinen osa korostaa sitä, minkälaista sadismia porvarillisen ydinperhemallin julkisivun taakse kätkeytyy. Martin Vangerin isä on patologinen kiduttaja ja sarjamurhaaja, ja siirtää taipumuksensa pojalleen samalla kun alistaa tätä seksuaalisesti. Blomkvist tekee selväksi, että hänen kaltaiselleen yksilön vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen uskovalle idealistille elämä ydinperheessä ei sovi.

Larssonin kirjojen pahuuden linnake, yhteiskunnan huipulle nousseiden heteromiesten salaliitto voidaan nähdä äärimmäisenä symbolina patriarkaatin kätketystä vallasta tasa-arvon, demokratian ja liberalismin nimiin vannovassa yhteiskunnassa.

 

***

 

Nuoruudessaan Stieg Larsson todisti erään tytön raiskausta, menemättä väliin. Tytön nimi oli sattumoisin Lisbeth.

Biografisesti tulkittuna Millennium-trilogia on helppo nähdä Larssonin henkilökohtaisena kostoretkenä, yrityksenä maksaa kalavelat Lisbeth-tytön raiskaajille ja hakea sovitusta omalle pelkuruudelle. Larsson tekee kirjailijan roolissaan seksistisille heteromiehille samaa mitä he tekevät arkielämässä naispuolisille uhreilleen: käyttää seksiä aseena heitä vastaan.

Suurimmat tehonsa kostofantasia saa trilogian ensimmäisessä osassa. Lisbeth Salander palaa holhoojansa Nils Bjurmanin luokse, mutta ei uhrina vaan pyövelinä. ”Hyvää yötä”, hän sanoo ja painaa sähköpistoolin Bjurmanin vasempaan kainaloon. 75 000 volttia tekee tehtävänsä. Herätessään Bjurman makaa sängyssään ranteet käsiraudoissa ja jalat tuskallisesti levälleen sidottuna. Lisbeth tuijottaa häntä piiska toisessa ja dildo toisessa kädessä.

Bjurman tunsi yhtäkkiä kylmän pelon raastavan rintaansa ja hän menetti itsehillintänsä. Hän riuhtoi käsirautojaan. Tyttö on ottanut ylivallan. Mahdotonta. Hän ei kyennyt tekemään mitään kun Lisbeth kumartui ja työnsä tapin hänen pakaroidensa väliin. ”Sinä olet sadisti”, hän totesi. ”Sinusta on hauska työntää esineitä ihmisiin, eikö niin?” Hän tuijotti miestä. Hänen kasvonsa olivat kuin ilmeetön naamio. ”Ilman liukasteita, mitä?”

Anaaliraiskauksen jälkeen Salander pakottaa Bjurmanin katsomaan cd-levyn, jolle on tallennettu heidän edellinen kohtaamisensa, jossa Salander oli uhrina ja Bjurman pyövelinä. Kauniiksi lopuksi Salander kiipeää sänkyyn ja tatuoi holhoojansa vatsaan pölkkykirjaimin: MINÄ OLEN SADISTINEN SIKA, ELUKKA JA RAISKAAJA.

”Tyttö on ottanut ylivallan. Mahdotonta.”

Noissa Bjurmanin kauhun ja pelon sekaisissa ajatuksissa kulminoituu Millennium-trilogian kostofantasian ydin. Kunpa maailman voisikin muuttaa sellaiseksi, että pyövelit joutuisivat puolustuskyvyttöminä kohtaamaan uhrinsa, kokemaan omissa nahoissaan uhriensa epätoivon, nöyryytyksen ja häpeän.

Nauttikohan Larsson kirjoittaessaan sänkyynsä kahlitusta Bjurmanista ja tätä piinaavasta feminiinisestä kostonenkelistä? Varmasti nautti. Minäkin nautin kohtausta lukiessani, vaikka en täysin kykene eläytymään Larssonin mainkealaiseen maailmankuvaan. Oikeamieliseen vihaan perustuvassa vanhatestamentillisessa oikeudenkäytössä on oma viehätyksensä, ainakin kirjan sivuilta luettuna.

 

***

 

Ratkaisevissa käänteissään Millennium-trilogia kuitenkin kadottaa militantin särmikkyytensä ja laimentuu jylhästä kostofantasiasta sosiaalidemokraattiseksi sovituskertomukseksi. Tämä käänne johtuu siitä, että tarinan todellinen sankari ei kenties olekaan Lisbeth Salander, vaikka usein niin väitetään, vaan Mikael Blomkvist, kirjailijan idealisoitu alter ego.

Jos Salanderia ajaa raivo, Blomkvistia ajaa maanisuus. Hän kaivaa epäinhimillisellä uutteruudella todistusaineistoa yhteiskunnan huipulle levittäytyneestä salaliitosta, kunnes koossa on niin vahva näyttö, että oikeusviranomaisille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pidättää konnat ja tuoda heidät tuomioistuimen eteen. Mahtoiko Larsson nauttia enemmän kirjoittaessaan Blomkvistin journalistisista sankariteoista kuin kuvatessaan Salanderia kostamassa Bjurmanin kaltaisille limapäille? Mahdollisesti.

Salanderkaan ei lopulta ryhdy pyövelistä varsinaiseksi teloittajaksi. Aina kun hänelle avautuu tilaisuus ottaa sadistisen mies hengiltä, hän perääntyy ja tyytyy vain nöyryyttämään heitä tai ampumaan heitä jalkaan. Poikkeuksena on Zalatšenko, jota Salander ei saa tapetuksi vaikka kirveen kanssa parhaansa yrittää. Olosuhteet ovat Salanderia vastaan, sillä hän ei ole parhaissa voimissaan, koska on juuri kaivautunut luoti kallossaan ylös haudasta, johon Zalatšenko on hänet järjestänyt.

Millennium-trilogia huipentuu kohtaukseen, jossa Salander joutuu vastakkain Zalatšenkon pojan eli oman velipuolensa kanssa. Tämä Vaaleaksi jättiläiseksi kutsuttu hahmo on murhannut ja kiduttanut lukemattomia ihmisiä Zalatšenkon käskystä. Vaalea jättiläinen on kuin suoraan James Bond -leffasta reväisty: petomainen voimapesä, joka ei harvinaisen hermostollisen sairauden vuoksi tunne lainkaan kipua. Ankaran kamppailun päätteeksi Salander saa Vaalean jättiläisen satimeen.

Ampuuko Salander Vaalean jättiläisen tohjoksi? Ei. Hän soittaa poliisit paikalle ja jatkaa matkaansa. Koston enkelistäkin paljastuu pintaa raaputtamalla kunnon sosiaalidemokraatti. Järjestäytyneen yhteiskunnan oikeudenkäyttö voittaa primitiivisen kostonhimon.

Kansankodissa on kaikki taas hyvin.

 

(Sitaatit Millennium-trilogiasta, suomennos Marja Kyrö)

Kommentit
  1. 1

    jope sanoo

    ”Millennium-trilogian ensimmäinen osa korostaa sitä, minkälaista sadismia porvarillisen ydinperhemallin julkisivun taakse kätkeytyy. Martin Vangerin isä on patologinen kiduttaja ja sarjamurhaaja, ja siirtää taipumuksensa pojalleen samalla kun alistaa tätä seksuaalisesti. Blomkvist tekee selväksi, että hänen kaltaiselleen yksilön vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen uskovalle idealistille elämä ydinperheessä ei sovi. Larssonin kirjojen pahuuden linnake, yhteiskunnan huipulle nousseiden heteromiesten salaliitto voidaan nähdä äärimmäisenä symbolina patriarkaatin kätketystä vallasta tasa-arvon, demokratian ja liberalismin nimiin vannovassa yhteiskunnassa.”

    Juuri tuosta syystä jäävät multa ruotsidekkarit lukematta. Läjä vasemmiston yksinkertaistavimpia kliseitä kirjasta toiseen. Ollakseni rehellinen tunnen kyllä asiaa vain tv:n kautta. Yhden Wallanderin olen lukenut ja siinäkin huokailtiin jo liikaa samoja asioita, vaikka phlö oli ihan sympaattinen. En tunne kyllä suomidekkareitakaan, mutta eikö näitä samoja asioita meidän proosa käsittele usein samalla tendenssillä? Ydinperhehelvetti jne. Tai oikeammin niin oli ennen ehkä enemmän. Sosialismin romahdettua perhe on ollut enemmän ok. Minusta perhe on paras mahdollinen ydin ihmiselle. Ideologiaa parempi aina.
    Mutta että oikein heteromiesten salaliitto… voihan…! Toisaalta: kyllähän Knausgård kohuesseessään väitti tai ainakin viittasi täysin käänteisten kyklooppien olemassaoloon Ruotsinmaalla. Harmi ettei sitä julkaistu Suomessa missään, vaikka sen merkitys Ruotsissa Ruotsin peilinä oli merkittävä ja aiheutti siellä, ja muuallakin Skandinaviassa, valtavan kohun. HS ei halunnut sitä meillä julkaista koska olisi mennyt kiva kuva Karl Ovesta kakkavaippaisänä solmuun. Mutta myös tämä uusi Millenium, poliittisena hyperkorrektina ilmiönä kuten aiemmatkin osat, on kiinnostava, koska sekin tavallaan heijastaa sitä kuinka pitkälle vasemmistolaispohjaisessa myyttien uusintamisessa voidaan mennä. Paha, konservatiivi, saa palkkansa, hyvä, liberaali vasemmistolainen (vain pinnaltaan anarkisti) voittaa. Tavallisia ihmisiä ei ole. Tai jos on, niiden tulla olla matkalla kohti oikeaa poliittista tietoisuutta. Huono lähtökohta kirjalle, dekkarillekin.

    • 1.1

      tommimelender sanoo

      En minäkään ole yhteiskunnallisten ruotsalaisdekkareiden ystävä, enkä ole paljon jaksanut niitä lukea. Sjöwall & Wahlöö ovat kaiketi tämän tradition edelläkävijöitä ja hehän ihan avoimesti halusivat tehdä tendenssimäistä kamaa. Sitten seurasivat Mankellit ynnä muut, ja useilla heistä päähenkilönä on yksityiselämän ongelmissaan kipuileva, työlleen omistautunut poliisihahmo, joka orientaatioltaan on ”kunnon sosiaalidemokraatti”. Siitä sitten seuraa rasittavaa taivastelua suoraan tai rivien välissä (”Oi voi, tällaisenko yhteiskunnan olemme rakentaneet”) ynnä pahan ulkoistamista yhteiskunnallisiin rakenteisiin (koska on edistyksellistä ajatella, että pahuus on aina rakenteissa, ei yksilöissä).

      Stieg Larsson on jollain lailla virkistävä poikkeus. Hän kierrättää selvästi laajempaa populaarikulttuurin viiteapparaattia (Lisbeth Salanderin hahmon sarjakuvamaisuus ym. ym.) ja lisäksi hän on sosiaalisessa kirkasotsaisuudessaan radikaalimpi, mikä on sinänsä virkistävää. Hänen kirjoissaan ei taivastella, vaan hoidetaan asiat suoralla toiminnalla.

      Tämä Millennium 4 eli Lagercrantzin tekele taas on jonkinlaista kevytlevite-Larssonia. Nyt kun olen lukenut sen loppuun, voi sanoa että tuossa blogimerkinnässä olin vähän liian optimistinen sen suhteen, kun en ollut ehtinyt lukea kuin vasta jonkin matkaa.

      Tällaisia havaintoja kirjasin siitä Facebookiin:

      Päivitys: ”Yöllä ennen nukkumaanmenoa pääsin Lagercrantzin kanssa suunnilleen puoliväliin. Lagercrantz on hallitumpi, virtaviivaisempi, teknisesti näppärämpi kuin Stieg Larsson. Eli käytännössä häneltä puuttuvat ne Larssonin maaniset & paranoidit piirteet, jotka erottavat Millennium-trilogian perusjännäreistä: ylitsevuotava detaljien vyörytys, paisutteleva dramatiikka, genrekliseiden ja -maneerien vieminen äärimmäisyyksiin ja ylikin sekä häpeämättömän kirkasotsainen sosiaalinen paatos. Lagercrantz on kuin ammattitaitoinen käsikirjoittaja, luovaa (suuruuden)hulluutta hänessä ei ole hitustakaan. Häpeilemättömän röyhkeästä rahastuksesta ei silti voi puhua, vaan Lagercrantz tekee ns. laatutyötä vakaalla ammattietiikalla. Se riittää tasan siihen mihin se voi riittää: ”Ihan kivahan tätä on lukea.””

      Ja vielä yksi kommenttini: ”Eilen arvioin blogissani vähän liiankin toiveikkaasti, että Larssonilla ei ollut niin omaleimaisia kaunokirjallisia ansioita, etteikö joku muu voisi hypätä hänen työnsä täydentäjäksi. Arvioin myös Lagercrantzin kirjoittavan parempaa proosaa. Tuo jälkimmäinen arvio osoittautui oikeaksi, mutta paradoksaalisesti se vie pohjaa tuolta edelliseltä arvioltani. Larssonin arvo nousee silmissäni.”

      • 1.1.1

        tommimelender sanoo

        Koko Lagercrantzin luettuani arvio on siis sama kuin tuossa puolimatkassa. Etevä kirjallinen studiomuusikko, taitava mutta varsin tylsä & särmätön.

  2. 2

    Aake sanoo

    Kiitos tuoreen lukukokemuksen välittämisestä! Itse pidin Larssonin kirjoissa Tukholman ja maaseudun pikkupaikkojen kuvauksesta, eletyn oloista. Haluaisin muistuttaa siitä huonosti kirjoitetusta Larsson elämänkerrasta. Larssonin taistelu uusnatsien kanssa oli aika kiehtova tausta trilogialle, todellisuus siinä jopa ansiokasta fiktiotakin kiinnostavampaa! Minusta se oli ihan riittävä ”jatko-osa”!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *