Kolme tapaa lukea romaaneja ja miten lukea Franzenia

Franzen Purity

Kirjailijaksi tulemisen oheisvahinkoihin kuuluu se, että menettää viattomuutensa lukijana.

On vaikea lukea kirjoja pohtimatta, miksi ne on kirjoitettu niin kuin ne on kirjoitettu: toimivatko rakenne ja kompositio, toimiiko kieli, täyttyvätkö esteettiset ja poeettiset pyrkimykset (ja miten tietoisesti ne on asetettu). Puhdas lukemisen ilo tuppaa väistymään kriittisen ja arvottavan lukemisen tieltä.

Jotain samaa tapahtuu varmaankin myös kriitikoille, kirja-alan ihmisille ja kulttuuritoimittajille.

Tosin tämäkään asia ei ole aivan mustavalkoinen. Luin hiljattain USA:n johtaviin kriitikoihin kuuluvan James Woodin haastattelun, jossa häneltä kysyttiin, pystyykö hän nauttimaan lukemastaan vai onko hän romaanin parissa aina kuin töissä. Wood vastasi, että analyyttisyys ei estä kaunokirjalliseen tekstiin eläytymistä eikä hän tunne menettävänsä mitään, vaikka lukee kaunokirjallisuutta kriitikon silmälasien läpi.

Minäkin osaan haltioitua kirjoista silloin kun siihen on aihetta. Tuskin kukaan jaksaisi viettää pitkiä aikoja kirjallisuuden parissa, ellei tuntisi sitä kohtaan rakkautta – vihan ja tympääntymisen ohella.

Kun oikea kirja ja oikea lukija kohtaavat toisensa, kriittisimmätkin panssarit murtuvat. Sitä ei ehkä tapahdu usein, mutta tapahtuupa kuitenkin.

 

***

 

Omalla kohdallani kirjan vaikuttavuus on monesti suorassa suhteessa lukunopeuteen. Jos kärjistän, voin sanoa että minulla on kolme perusvaihtoehtoa:

1) Skannaava lukeminen

En lue tekstiä lause lauseelta, vaan pyyhkäisen katseellani sivun ylhäältä alas ja hahmotan, mitä teksti sanoo keskittymättä siihen, miten se sen sanoo. Skannaamalla luen yleensä jännityskirjallisuutta, koska minulle hyvän trillerin kriteereihin kuuluu, että se etenee luotijunan nopeudella eikä jää junnaamaan. Jos trilleri junnaa, se usein paljastaa kirjallisten keinovarojensa rajallisuuden.

2) Suorittava lukeminen

Etenen kirjan alussa kuin maastoa tunnustellen, välillä hitaasti ja välillä joutuisasti. Ellei teksti herätä sen suurempaa kiinnostusta tai uteliaisuutta, lukeminen muuttuu rutiininomaiseksi, eikä tähtää oikeastaan enää muuhun kuin loppuun pääsemiseen. Elättelen kuitenkin toivoa, että tekstistä alkaisi vaivihkaa kehkeytyä jotain sellaista, mikä nostaisi sen tavanomaisuuden yläpuolelle. ”Yllätä minut”, on toistuvana kertosäkeenä mielessäni kirjoja lukiessani.

3) Euforis-reflektiivinen lukeminen

Silloin, kun kirja iskee tajuntaani, innostuksen ryöpyt vuorottelevat pohdiskelevien tuokioiden kanssa. Tekstin hurmassa saatan lukea pikavauhtia kymmeniä sivuja, kunnes pysähdyn ja palaan taaksepäin viivähtelemään kielen ja kerronnan yksityiskohdissa. Merkitsen alkulehdille ylös sivunumeroita ja raapustan muistikirjaani huomioita. Välillä kirja pitää laskea kädestä ja haukkoa henkeä, menen kenties terassille raittiiseen ilmaan ja naputtelen tutuille tekstareita: ”Nyt on kova juttu!” Mitä paksumpi kirja, sitä hitaammin ja venytetymmin kaikki tapahtuu. Mittakaavaltaan laajoissa romaaneissa ehtii olla myös tylsyyden ja turtuneisuuden hetkiä euforian ja eteerisyyden rinnalla. Ne eivät haittaa, koska tekstin voima kiskoo aina uudestaan mukaansa. Näin kävi esimerkiksi Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia lukiessa.

 

***

 

Jonathan Franzenin uutuusteos Purity sijoittuu kakkoskategoriaan eli se meni läpi suorittamalla.

Minulla oli sen kanssa melkoisia syttymisvaikeuksia. Lähinnä siksi, että alkurepliikki ja sitä seurannut vuoropuhelu kulkivat sellaisessa tyylilajissa ja mentaalisessa taajuudessa, joka tökki pahasti. Sitten sairastuin flunssaan ja jatkoin pää tukkoisena lukemista. Teksti saavutti kuin huomaamatta lentokorkeutensa ja alkoi edetä omalla painollaan. Erityistä vaikutusta se ei silti tehnyt, kunhan luin loppuun.

Puritystä toki paistaa kauas se, kuinka huikean etevä Franzen on perinteiseen kertomakirjallisuuteen kuuluvassa ironiassa eli ihmisluonteiden ja ajan ilmiöiden alleviivaamattomassa paljastamisessa merkitsevien detaljien kautta. Tällaiset kohdistukset ja tarkennukset ovat yhtä nautittavia kuin hänen aikaisemmissakin romaaneissa.

Kirjailijana Franzen ”brändäytyy” korkeakirjalliseksi viihdyttäjäksi, hänen teoksensa ovat lukuromaaneja kulttuuriväelle. Esseissään Franzen on korostanut mieltävänsä itsensä 1800-lukulaisen epiikan perinteiden jatkajaksi. Häntä eivät kiinnosta muotokokeilut tai konventioiden rikkomiset, vaikka pintaa raaputtamalla hänen romaaneistaan paljastuukin enemmän postmodernille taideproosalle tunnusomaisia aineksia kuin hän ehkä välittäisi myöntää (niitä on eritellyt kirjallisuudentutkija Stephen J. Burn).

Franzenin tuotannossa tärkeimpään asemaan nousevat ”vanhan kunnon romaanin” vahvuudet: tarinankerronta, henkilökuvaus ja aikakauden suurten kysymysten käsittely.

Purity rakentuu eri aikatasoissa kulkevista, keskenään risteävistä juonikuvioista. Juonikuvioiden väliset suhteet eivät mielestäni nivelly niin jäntevästi yhteen, että kokonaisuus nousisi ehdottomasti suuremmaksi kuin osiensa summa.

Se tuntuu jonkinasteiselta epäonnistumiselta, koska ainakin minä kalibroin Franzenin kohdalla lukuodotukseni sen mukaan, että hän on eheiden rakenteiden ja eheiden kerronnan kaarien kirjailija. Jos tämä odotus pettää, ei tule oikein mitään tilalle. Ei ole korvaukseksi “Yllätän sinut” -korttia.

 

***

 

Esseessään ”Mr Difficult” Franzen jakoi romaanit kahteen kastiin. Toiset perustuvat statukseen, eli saavat voimansa taiteellisesta merkittävyydestään ja kirjallisen eliitin arvostuksesta. Toiset taas perustuvat yhteisöllisyyteen (tai ”sopimukseen”, kuten hän muotoilee vetelän liberalismin hengessä), eli tarjoavat lukuelämyksiä ja luovat kuvitteellista sielunkumppanuutta kirjailijan ja lukijan välille.

Franzen myönsi statusarvostuksen hivelevän kirjailijan itsetuntoa, mutta sanoi kaipaavansa enemmän yhteisöllistä arvostusta, kosketusta tavallisiin lukijoihin. ”Kasvoin ystävällisessä ja egalitaristisessa esikaupungissa ja hain kirjoista ennen kaikkea hyvää mieltä”, hän perustelee. Nuoruudessaan Franzen hylkäsi muitta mutkitta sellaiset kirjailijat, jotka eivät ottaneet hänen viihdyttämistään riittävän vakavasti.

Oletusarvoisena lukijana Franzenilla on ihminen, joka raskaan työpäivän päätteeksi haluaa rentoutua hyvän ja älyllisesti täysipainoisen kirjan parissa. Onnistuuko Purity palvelemaan tällaisia lukijoita? Epäilen, ettei ainakaan niin hyvin kuin Franzenin kaksi aiempaa, Vapaus ja Muutoksia. “Sopimuksen” ehtojen täyttymisen kannalta Purity saattaa olla liian kompleksinen, oikukaskin.

Itse tuskin muistelen Purityä tulevaisuudessa erityisen hyvällä tai pahalla, vaan todennäköisimmin hyvän (joskaan ei minulle erityisen läheisen) kirjailijan tuotannon keskivertoromaanina.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *