Koivuklapikostaja (proosahupailu)

Kylänraitti oli hiljainen, maisema näytti lokakuiselta, vaikka oli syyskuu. Kuulin Cliven haukkuvan pihassa, yritin katsella ja kuulostella, mitä se haukkui, mutta ei siitä selvää saanut. “Mitä Clive, mitä poika!” huusin sille pihaan ehtiessäni. Clive lopetti haukkumisen ja tuli minua kohti, hyppi vasten ja nuoli kasvojani.

Tutkin työpöytäni ja katsoin olisiko paperihommia, ei ollut, joten otin repustani voileipäpaketin ja termospullon. Aloin juoda kahvia ja syödä voileipää. Juusto oli liimautunut kääreen sisällä kiinni meetvurstiin. Näin se iltavuoro kuluisi, rauhallisesti ja leppoisasti. Kylä oli niin pieni ja hiljainen, ettei siellä koskaan tapahtunut mitään.

Olin tuskin ehtinyt ensimmäistä voileipääni syödä, kun sheriffi Upshall ryntäsi huoneestaan, karjui hälytystä ja komensi lähtemään liikkeelle. Harmitti jättää kahvin juonti ja voileipien syönti sillä tavalla kesken.

“Tilanne päällä. City Barissa”, sheriffi Upshall ilmoitti. En ruvennut kyselemään enempää, ajattelin että minulle kyllä kerrottaisiin se, mikä minun pitää tietää.

Kaahasimme kylän läpi City Baria kohti. Sheriffi ohjasi autoa, minä istuin kyydissä ja pillit huusivat katolla. Edessä oli totiset paikat. Emme olleet menossa rauhoittelemaan saunakaljoissa rähisevää isäntämiestä, vaan taltuttamaan monessa osavaltiossa etsintäkuulutettua suuren luokan väkivaltarikollista. Sheriffi Upshall lausahti kolkosti viiksiensä lomasta, että tämä on niitä keikkoja, kun katsotaan mies eikä nuttu. Mielessäni viisti kaikenlaista. Piti ottaa tupakki tupakkiaskista ja sytyttää se, vaikka tapanani ei ole poltella autossa.

“Ei kai se tapa?”

“Ei sitä tiedä. Vaikka tappaisikin.”

Sheriffi Upshall vilkaisi minuun enkä kääntänyt katsettani pois. Tie kaarsi jyrkästi, pujahti rautatiesillan ali ja lähti nousemaan kohti valtatie 19:n risteystä. City Barin valot tulivat näkyviin peltojen takaa. Ilta hämärsi, mutta ei tuntunut hämärältä. Liikennettä ei ollut nimeksikään, koska Kauhavalla oli painikisat. Sheriffi Upshall kirosi kertomatta syytä. Sen hengitys muuttui, mutta palautui kohta ennalleen.

City Barin väki parveili parkkipaikalla. Kapakoitsija Antonio Bandidos tuli kyselemään, missä viipyvät apuvoimat, sisällä kun ei riehu mies vaan itse perkele. Sheriffi Upshall suki viiksiään ja sanoi, että Spunkvillestä on tulossa apuvoimia, mutta vannoi hoitavansa kahdenkymmeneviiden vuoden kokemuksellaan ja pahalla sisullaan yhden retkun rautoihin omakätisesti, oli se minkälainen perkele hyvänsä.

“Jaaha, eiköhän mennä sisään”, sheriffi Upshall sanoi. Minä nielaisin ja taisin näyttää kalpealta. Sheriffi Upshall taputti minua olalle ja sanoi, että ei siellä mitään ihmistä kummempaa voi olla, lyijyä se tottelee niin kuin muutkin.

“Silmien väliin vaan. Ei sääliä, ei armoa. Kyllä sinä siihen pystyt. Tavallisista kavereista ne lujaluontoisimmat miehet loppupeleissä löytyvät.”

Mentiin sisään. City Barissa oli ammuttu discopallo katosta ja salissa oli melkein säkkipimeää. Kesti vähän aikaa ennen kuin erotin kaksi hahmoa kamppailemassa salin perällä. Sheriffi Upshall asteli niitä kohti aseella tähdäten. Äkkiä jostain ryntäsi kolmas kaveri ja yritti hyökätä sheriffi Upshallin kimppuun. Salissa kajahti laukaus ja hyökkääjä kaatui suorilta jaloilta sheriffi Upshallin eteen.

Hiivin sheriffi Upshallin vanavedessä. Salin perällä iso ruma korsto oli saanut pienemmästä miehestä niskalenkin. Korstolla oli kädessään julmettu koivuklapi. Sellaisella tappaisi yhdellä iskulla miehen tai kaksi. Korsto kuristi pientä miestä, jonka tunnistin kyläläiseksi. Wendell Gee, maatalouskaupan pitäjä.

“Se on sen poika, se on Wendell Geen poika”, joku huusi City Barin ovelta.

En ruvennut katsomaan taakseni, kuka katsoi aiheelliseksi valistaa meitä sellaisella tiedolla näin tukalassa tilanteessa. Ääni ei kuulostanut Antonio Bandidosin ääneltä. Saattoi olla joku kauhavalainen, niillä on tapana huudella silloin kun olisi viisainta pysyä hiljaa.

Korston naama oli veriroiskeiden peitossa, se oli roiminut Wendell Geeta koivuklapillaan. Wendell Geen harmaa pyhäpuku oli tummanpunainen sen omasta verestä.
Sheriffi Upshall komensi korstoa päästämään irti ja haki suoraa laukaisukulmaa. Korsto karjaisi eläimellisesti ja iski yhdellä lyönnillä nenän irti Wendell Geen naamasta. Teki pahaa katsella sellaista, toivoin että vatsani ja sulkijalihakseni kestäisivät. Saa hävetä sellainen poliisimies, joka ei verta ja ruumiita kestä, sheriffi Upshall oli sanonut, kun aloitin piirissä.

Korsto kietoi kätensä Wendell Geen ympärille ja alkoi tukehduttaa sitä koivuklapi kuristuskapulanaan. Sheriffi Upshall otti pari nopeaa sivuaskelta, laukaisi aseensa ja osui korstoa olkapään seutuville. Wendell Gee pääsi irti korston otteesta ja sheriffi Usphall ampui siekailematta uudestaan. Kuului kummallinen läiskähdys, kun korston aivot lensivät takaraivosta City Barin ikkunaan, jota koristi öisen Manhattanin siluetti.

Spunkvillen poikia ryntäsi saliin ja ne karjuivat kuin mielettömät. Minä tunsin, miten maailma muuttui ensin valkoiseksi ja harmaaksi ja sitten mustaksi.

Heräsin paareilta City Barin pihalla ja näin ihmisten kulkevan ovista sisään ja ulos. Paljon oli tapahtunut, mutta enää ei tapahtuisi mitään. Valtatie 19:ltä kuului autojen hurinaa, kun ihmisiä palaili Kauhavalta painikisoista. Parin metrin päässä minusta kaksi Spunkvillen poikaa jutteli sheriffi Upshallista, toinen sanoi sitä melkoiseksi cowboyksi ja toinen sanoi että sellainen se tosiaan on. En ruvennut oikomaan niiden käsityksiä eikä ollut syytäkään, olinhan nähnyt omin silmin, mistä puusta sheriffi Upshall on veistetty.

Huokaisin syvään, nostin katseeni kohti tähtitaivasta ja etsin Otavaa. Se oli samassa paikassa, josta olin sen oppinut löytämään. Jotain pysyvää ja kestävää on ihmiselämässä aina.
Kommentit (14)
  1. Hyvää hommassa oli se, että ne hurjimmat kauhavalaiset olivat painikisoissa. Muuten olisi voinut tulla rumaa jälkeä.

    Iisi

  2. Etappenschwein
    7.9.2008, 14:13

    “…näytti lokakuiselta, vaikka oli syyskuu.”

    Vahva lähtö, vahva lähtö. Ja kova on tarinakin.

    Mutta loppu herättää kysymyksen.

    “,,, ja etsin Otavaa. Se oli samassa paikassa, josta olin sen oppinut löytämään. Jotain pysyvää ja kestävää on ihmiselämässä aina.”

    On tämä sattumaa vain, vai kuinkas tässä Södikan hanu tähyilee pysyviä arvoja etsiessään Otavan suuntaan?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *