Kohti saksalaista Eurooppaa


Tämä merkinnän aihe tuskin kiinnostaa useimpia blogini lukijoita. Ajattelin kirjata ylös huomioita vastikään lukemastani saksalaisen ekonomistin Thomas Mayerin kirjasta Europe’s Unfinished Currency: The Political Economy of the Euro. Olen viime aikoina lueskellut euroon ja sen syntyhistoriaan liittyviä kirjoja, osin taustamateriaaliksi kirjallisiin töihini ja osin ihan silkasta mielenkiinnosta. Mayerin kirjan rinnalla luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kolmannen osan, josta kirjoitan myöhemmin.

Euroopan unioni on rauhanprojekti. Vuosikymmenten saatossa tästä historiallisesta tosiasiasta on tullut hokema, joka uuvuttaa yksiä ja ärsyttää toisia.

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan yhdentymisen arkkitehdit halusivat sitoa Saksan niin vahvoin sitein muuhun maanosaan, etteivät uudet tuhoisat konfliktit olisi enää mahdollisia. Tavoitteena oli se, mistä kirjailija Thomas Mann puhui: eurooppalainen Saksa, ei saksalainen Eurooppa.

Euro liittyy kiinteästi tähän rauhanprojektiin. Toisin sanoen euro oli – ja on edelleen – mitä suurimmassa määrin poliittinen hanke. Taloudelliset näkökohdat painavat  nekin, mutta eivät läheskään yhtä paljon. 

On arvioitsijasta kiinni, luonnehtiiko euron perustamista rohkeaksi vai uhkarohkeaksi askeleeksi. Thomas Mayer tarkastelee erilaisten rahaliittojen historiaa ja havaitsee, ettei yksikään aikaisempi valuuttaunioni ole toiminut ilman poliittista unionia. Toisin sanoen euro on yritys luoda sellaista, missä ei ole koskaan ennen onnistuttu.

Euron ensimmäinen vuosikymmen oli menestyksellinen. Useimpien yhteisvaluutan maiden taloudet kasvoivat hyvin tai vähintään kohtuullisesti ja rakenteelliset ongelmat pysyivät piilossa. Mayerin mukaan halpa rahoitus muodosti liiman, joka teki euroalueesta yhtenäisen.

Sitten tuli finanssikriisi ja luottokupla puhkesi. Eteläisten euromaiden sotkut tulivat päivänvaloon kaikessa karmeudessaan. Huippuna Kreikka, joka vuosikaudet oli huijannut muuta maailmaa väärentämällä kansantalouden tilastojaan – investointitalo Goldman Sachsin avustuksella.

Jo ennen velkakriisiä euromaat olivat alkaneet tinkiä pyhistä periaatteistaan antamalla palttua julkisen talouden hoitoa raamittavalle kasvu- ja vakaussopimukselle. Velkakriisin jälkeen lipsuminen vain jatkui. Velkataakkansa alla kärvisteleville ongelmamaille ryhdyttiin vastoin Maastrichtin sopimusta kasaamaan pelastuspaketteja, jotka osoittautuivat yksi toisensa jälkeen alimittaisiksi. Noidankehä oli valmis.

Viime vuosina euroa on velkakriisin lisäksi nakertanut EU:n yleinen legitimiteettikriisi – varsinkaan tavalliset kansalaiset eivät enää usko yleiseurooppalaisiin visioihin. Puheet rauhanprojektista kaikuvat kuuroille korville.

Vaikka Mayer näkee euron taloudelliset, poliittiset ja historialliset ongelmat, hän ei kannata yhteisvaluutan hautaamista. Perusteellista remonttia euro kuitenkin hänen mielestään vaatii. Ennen kuin voidaan lähteä eteenpäin on palattava hyvän matkaa taaksepäin, talous- ja rahaliiton alkuperäisiin periaatteisiin. Liittovaltiota on Mayerin mielestä turha haikailla euron pelastajaksi, koska jäsenmaat ovat poliittisesti ja kulttuurisesti niin erilaisia, että olisi tuhoon tuomittua valaa ne yhteen muottiin. Ja mikä tärkeintä: liitovaltiota olisi jokseenkin mahdoton myydä kansallisiin identiteetteihinsä takertuville äänestäjille eli ns. kansalle.

Ainoa realistinen ratkaisu on järjestelmä, jossa EKP vastaa rahapolitiikasta ja kukin jäsenmaa omasta talouspolitiikastaan. Ylikansallisella tasolla sitten vaikuttaisi eräänlainen eurooppalainen versio Kansainvälisestä valuuttarahastosta. Mayerin ehdotukset ovat juuri niin teknokraattisia kuin miltä kuulostavatkin: hän korostaa, että talouspolitiikan on oltava rationaalista ja järkiperäistä, kaikenlaisen raadollisen päivänpolitiikan ja kirkasotsaisen idealismin yläpuolella.

Historiallisen vertailukohdan ehdottamalleen mallille Mayer löytää 1800-luvun Yhdysvalloista, jossa osavaltiot päättivät itsenäisesti budjetistaan. Jos ne velkaantuivat liikaa, ne joutuivat myös kärsimään seuraukset nahoissaan. Pelastuspaketteja ei ollut tarjolla.

Mayerista henkii perisaksalainen tiukan talouskurin perinne. Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että hänen askelmerkeillään ei synny eurooppalaista Saksaa, vaan saksalainen Eurooppa. Mayerin maanmies, sosiologi Ulrich Beck on varoitellut juuri tällaisesta skenaariosta. 

Täytyy myöntää, että ajatus saksalaisesta Euroopasta – joskin tällä kertaa teknokraattien, ei valtapoliitikkojen hallitsemasta – aiheuttaa puistatuksia.

Kommentit (23)
  1. Juuri Yle femman Knausgård-haastattelun hartaudella ( jopa liikuttuneena!?) katsoneena odotan mielenkiinnolla postaustasi tuosta norjalaisesta kirjailijamarttyyristä.

    Talous ja EU sitten. Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää aiheena. Kiitos vain analyysistä. Me olemme rahassa ja talodessa kaikki sisällä vaikka kuvittelemme olevamme niistä hengessä vapaat. Juha Seppälä on näyttänyt meille talouselämän kovat lait ja varsinkin vaikutukset meihin, vai mitä?

    Silti olen sitä mieltä että kapitalismi tai ainakin pohjoismainen markkinatalous on parempi vaihtoehto huonostikin toimivana kuin ideologinen rahan pyörittäminen sosialismin tai säännöstelytalouden hengessä.

    Aiheestasi ajattelen että EU on ok, euro hajoaa sekoitettuaan nyt säännöstelytalouden ( mm. ne tukipaketit) ja vapaan kilpailun keskenään. Valtioiden ylilainoituksien vuoksi vapaa kilpailu ei saanut koskaan edes kunnon, aitoa ( “amerikkalaista”?) mahdollisuutta. Se oli eräänlainen kupla, poliittis-ideologinen lainakupla alusta lähtien. Toivon euron hajomisen tapahtuvan ja jonkinlaista pohjoista järjestäytymistä valuuttapolitiikassa, ja minkäs kai sitten muun kuin Saksan johdolla. Sittenkin.
    -jope-

  2. Tommi Melender
    16.8.2013, 20:40

    Euron ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntynyt luottokupla(joka johti esimerkiksi Kreikan kohdalla räikeään yli varojen elämiseen)loi maaperää finanssi- ja velkakriisille. Sen jälkeen taas tiukka talouskuri on syventänyt taantumaa massiivisin sosiaalisin kustannuksin.

    En minäkään mihinkään sosialistiseen säännöstelytalouteen haikaile, mutta uskon kyllä vastasykliseen finanssipolitiikkaan, olen enemmän Krugmanin linjoilla kuin saksalaisten kamreerihenkisten ekonomistien.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *