Kohti saksalaista Eurooppaa


Tämä merkinnän aihe tuskin kiinnostaa useimpia blogini lukijoita. Ajattelin kirjata ylös huomioita vastikään lukemastani saksalaisen ekonomistin Thomas Mayerin kirjasta Europe’s Unfinished Currency: The Political Economy of the Euro. Olen viime aikoina lueskellut euroon ja sen syntyhistoriaan liittyviä kirjoja, osin taustamateriaaliksi kirjallisiin töihini ja osin ihan silkasta mielenkiinnosta. Mayerin kirjan rinnalla luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kolmannen osan, josta kirjoitan myöhemmin.

Euroopan unioni on rauhanprojekti. Vuosikymmenten saatossa tästä historiallisesta tosiasiasta on tullut hokema, joka uuvuttaa yksiä ja ärsyttää toisia.

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan yhdentymisen arkkitehdit halusivat sitoa Saksan niin vahvoin sitein muuhun maanosaan, etteivät uudet tuhoisat konfliktit olisi enää mahdollisia. Tavoitteena oli se, mistä kirjailija Thomas Mann puhui: eurooppalainen Saksa, ei saksalainen Eurooppa.

Euro liittyy kiinteästi tähän rauhanprojektiin. Toisin sanoen euro oli – ja on edelleen – mitä suurimmassa määrin poliittinen hanke. Taloudelliset näkökohdat painavat  nekin, mutta eivät läheskään yhtä paljon. 

On arvioitsijasta kiinni, luonnehtiiko euron perustamista rohkeaksi vai uhkarohkeaksi askeleeksi. Thomas Mayer tarkastelee erilaisten rahaliittojen historiaa ja havaitsee, ettei yksikään aikaisempi valuuttaunioni ole toiminut ilman poliittista unionia. Toisin sanoen euro on yritys luoda sellaista, missä ei ole koskaan ennen onnistuttu.

Euron ensimmäinen vuosikymmen oli menestyksellinen. Useimpien yhteisvaluutan maiden taloudet kasvoivat hyvin tai vähintään kohtuullisesti ja rakenteelliset ongelmat pysyivät piilossa. Mayerin mukaan halpa rahoitus muodosti liiman, joka teki euroalueesta yhtenäisen.

Sitten tuli finanssikriisi ja luottokupla puhkesi. Eteläisten euromaiden sotkut tulivat päivänvaloon kaikessa karmeudessaan. Huippuna Kreikka, joka vuosikaudet oli huijannut muuta maailmaa väärentämällä kansantalouden tilastojaan – investointitalo Goldman Sachsin avustuksella.

Jo ennen velkakriisiä euromaat olivat alkaneet tinkiä pyhistä periaatteistaan antamalla palttua julkisen talouden hoitoa raamittavalle kasvu- ja vakaussopimukselle. Velkakriisin jälkeen lipsuminen vain jatkui. Velkataakkansa alla kärvisteleville ongelmamaille ryhdyttiin vastoin Maastrichtin sopimusta kasaamaan pelastuspaketteja, jotka osoittautuivat yksi toisensa jälkeen alimittaisiksi. Noidankehä oli valmis.

Viime vuosina euroa on velkakriisin lisäksi nakertanut EU:n yleinen legitimiteettikriisi – varsinkaan tavalliset kansalaiset eivät enää usko yleiseurooppalaisiin visioihin. Puheet rauhanprojektista kaikuvat kuuroille korville.

Vaikka Mayer näkee euron taloudelliset, poliittiset ja historialliset ongelmat, hän ei kannata yhteisvaluutan hautaamista. Perusteellista remonttia euro kuitenkin hänen mielestään vaatii. Ennen kuin voidaan lähteä eteenpäin on palattava hyvän matkaa taaksepäin, talous- ja rahaliiton alkuperäisiin periaatteisiin. Liittovaltiota on Mayerin mielestä turha haikailla euron pelastajaksi, koska jäsenmaat ovat poliittisesti ja kulttuurisesti niin erilaisia, että olisi tuhoon tuomittua valaa ne yhteen muottiin. Ja mikä tärkeintä: liitovaltiota olisi jokseenkin mahdoton myydä kansallisiin identiteetteihinsä takertuville äänestäjille eli ns. kansalle.

Ainoa realistinen ratkaisu on järjestelmä, jossa EKP vastaa rahapolitiikasta ja kukin jäsenmaa omasta talouspolitiikastaan. Ylikansallisella tasolla sitten vaikuttaisi eräänlainen eurooppalainen versio Kansainvälisestä valuuttarahastosta. Mayerin ehdotukset ovat juuri niin teknokraattisia kuin miltä kuulostavatkin: hän korostaa, että talouspolitiikan on oltava rationaalista ja järkiperäistä, kaikenlaisen raadollisen päivänpolitiikan ja kirkasotsaisen idealismin yläpuolella.

Historiallisen vertailukohdan ehdottamalleen mallille Mayer löytää 1800-luvun Yhdysvalloista, jossa osavaltiot päättivät itsenäisesti budjetistaan. Jos ne velkaantuivat liikaa, ne joutuivat myös kärsimään seuraukset nahoissaan. Pelastuspaketteja ei ollut tarjolla.

Mayerista henkii perisaksalainen tiukan talouskurin perinne. Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että hänen askelmerkeillään ei synny eurooppalaista Saksaa, vaan saksalainen Eurooppa. Mayerin maanmies, sosiologi Ulrich Beck on varoitellut juuri tällaisesta skenaariosta. 

Täytyy myöntää, että ajatus saksalaisesta Euroopasta – joskin tällä kertaa teknokraattien, ei valtapoliitikkojen hallitsemasta – aiheuttaa puistatuksia.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Juuri Yle femman Knausgård-haastattelun hartaudella ( jopa liikuttuneena!?) katsoneena odotan mielenkiinnolla postaustasi tuosta norjalaisesta kirjailijamarttyyristä.

    Talous ja EU sitten. Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää aiheena. Kiitos vain analyysistä. Me olemme rahassa ja talodessa kaikki sisällä vaikka kuvittelemme olevamme niistä hengessä vapaat. Juha Seppälä on näyttänyt meille talouselämän kovat lait ja varsinkin vaikutukset meihin, vai mitä?

    Silti olen sitä mieltä että kapitalismi tai ainakin pohjoismainen markkinatalous on parempi vaihtoehto huonostikin toimivana kuin ideologinen rahan pyörittäminen sosialismin tai säännöstelytalouden hengessä.

    Aiheestasi ajattelen että EU on ok, euro hajoaa sekoitettuaan nyt säännöstelytalouden ( mm. ne tukipaketit) ja vapaan kilpailun keskenään. Valtioiden ylilainoituksien vuoksi vapaa kilpailu ei saanut koskaan edes kunnon, aitoa ( ”amerikkalaista”?) mahdollisuutta. Se oli eräänlainen kupla, poliittis-ideologinen lainakupla alusta lähtien. Toivon euron hajomisen tapahtuvan ja jonkinlaista pohjoista järjestäytymistä valuuttapolitiikassa, ja minkäs kai sitten muun kuin Saksan johdolla. Sittenkin.
    -jope-

  2. 2

    sanoo

    Euron ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntynyt luottokupla(joka johti esimerkiksi Kreikan kohdalla räikeään yli varojen elämiseen)loi maaperää finanssi- ja velkakriisille. Sen jälkeen taas tiukka talouskuri on syventänyt taantumaa massiivisin sosiaalisin kustannuksin.

    En minäkään mihinkään sosialistiseen säännöstelytalouteen haikaile, mutta uskon kyllä vastasykliseen finanssipolitiikkaan, olen enemmän Krugmanin linjoilla kuin saksalaisten kamreerihenkisten ekonomistien.

  3. 3

    sanoo

    Olen muuten hankkinut Min kampin 4, 5 ja 6 ruotsinkielisinä, kun en jaksa odottaa niiden suomennosta. Tällä hetkellä luen 4:sta (ja rinnalla sen kanssa Hannu Raittilan uutta romaania Terminaali, joka on ns. ihan oikea romaani, vaikka Raittila vielä hiljattain kertoi pitävänsä romaaneja lapsellisina). Kuutonen odottaa vielä noutoa postista (maanantaina noudan), se on kaiketi ihan vastikään ilmestynyt ruotsinkielisenä.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Yle Fem-kanavalta tänään tullut haastattelu oli tehty juuri samana päivänä, kun Knausgård oli saanut kustannustoimittajaltaan Kutosen postitettuaan soiton, että luettu on. Siis Geiriltä. Knausgård-landin hahmolta vieläpä. Todella ryytynyt oli mies viimeisen 30 tunnin kirj.rupeaman jälkeen. Lukijana harvoin pääsee kurkistamaan noin intiimiin tilaan teidän kirjailijoiden elämässä. Tiedän kyllä myytin rakentelun ja kirjoittamisen mystifoinnin typeryyksien vaarat lukijanakin, mutta jotain komeaa oli siinä että mies oli kuin taistelusta (sic!) esiin ryöminyt Pacific-sarjan hengessä.
    Sen lisäksi minulle iso juttu kun KOK sanoi osien 1, 2 ja 6 kuuluvan yhteen ja osien 3,4,5 olevan oma, narratiivisempi osa sarjaa. Nimenomaan 1 ja 2 ovat olleet minulle todella tärkeitä, mutta se kutonen on minultakin lukematta. Korjaan tilanteen pian ja taistelen kuudennen Taistelun korkeintaan kohtalaisella ruotsillani ja sitten aikanaan taas suomeksi.

    Joo, kapitalismi ei saa tappaa ihmisiä sosiaalisesti sen enempää kuin kommunismikaan. Mutta nyt on tilanne niin kuin kultaista keskitietä ei olisi olemassakaan. Onko jopa niin että markkinoiden pitää antaa korjata tilanne vuosien saatossa? Nalle W:n tie? Siitä tulee kyllä rumaa jälkeä. Itse en kuulu omistavaan luokkaan miltään osin (persaukisiin kuulun kyllä) mutta silti ajattelen ettei juttu voi perustua enää tulonsiirtoihin kuten tähän saakka. Ajattelen jopa että jos rikkaat rikastuvat, niin rikastukoot. Ei se ole minulta, välttämättä, pois. Omasta tilanteesa ei voi aina, täysin, syyttää yhteiskunta- ja talouspolitiikkaa, joskaan ei se niinkään menee että ”jokaisella on samat mahdollisuudet menestyä ja kovalla yrittämisellä aina pärjää.”

    jope

  5. 5

    sanoo

    Niin että pitäisikö sitten olla näin, hyvin ja paremmin:

    ”Saksan demokraattisen tasavallan muodossa syntyi Saksan suvereeninen sosialistinen kansallisvaltio, joka harjoittaa fasismin, imperialismin ja militarismin vastaista politiikkaa. Sen sijaan Saksan liittotasavallasta muodostui valtio, jonka tuella varustelumonopolit nostettiin jälleen jaloilleen ja jossa Hitlerin aikaisessa valtiossa korkeissa tehtävissä olleet kostonhenkiset ja militaristiset voimat ovat määräävissä valta-asemissa. Tämän valtion – Länsi-Saksan liittotasavallan – päämääränä oli jo alusta lähtien estää Saksan rauhanomainen ja demokraattinen kehittyminen sekä sulkea tie sosialismille.”

    DDR esittäytyy. Verlag Zeit in Bild Dresden, 1966.

    Harmillista että DDR katosi historian pölyyn.

  6. 7

    sanoo

    ”Viime vuosina euroa on velkakriisin lisäksi nakertanut EU:n yleinen legitimiteettikriisi – varsinkaan tavalliset kansalaiset eivät enää usko yleiseurooppalaisiin visioihin. Puheet rauhanprojektista kaikuvat kuuroille korville.”

    En ole lukenut kyseistä Mayerin kirjaa, mutta kertomasi perusteella Mayerin kirjoituksista kuultaa läpi varsin funktionalistinen ajatus Euroopan integraatiosta Jean Monnet’n hengessä. Monnet’n integraatioajatteluhan lähti siitä, että ensin luodaan instituutioita ja kasvatetaan keskinäisriippuvuutta pienin askelin, ja demokratia kyllä seuraa perässä. Näinhän integraatiota on hyvin pitkälti edistettykin, mutta nyt eurokriisin kurittamassa EU:ssa huomaamme, että demokratia seurannutkaan perässä.

    Oman työni puolesta olen huomannut, että usko yhteiseen ”Eurooppa-projektiin” horjuu pahasti lähes joka puolella Eurooppaa. Poliittinen eliitti ei kuitenkaan tunnu ottavan yhä kovenevaa kritiikkiä tosissaan. Katainenkin on vain toistellut papukaijamaisesti, että integraation suunnasta tulisi käydä laaja kansalaiskeskustelu. Olen samaa mieltä, mutta minusta poliittisten päättäjien pitäisi olla aktiivisesti edistämässä tätä keskustelua tuomalla esiin omat visionsa. Hyvä alku keskustelulle olisi se, että ensin selvitettäisiin sektorikohtaisesti EU:n hyödyt ja haitat. Britanniassahan tähän lopulta päädyttiin, kun euroskeptikkojen paine kasvoi liian suureksi ja Cameron joutui lupaamaan heille kansanäänestyksen EU-jäsenyydestä. Minusta tuntuu, että seuraamme samaa polkua monessa maassa, elleivät poliitikot pysty palauttamaan luottamusta EU-demokratiaan muuta kautta.

    Ps. Jos teemat kiinnostavat, olen kirjoittanut niistä enemmän kahteen tuoreimpaan blogimerkintääni http://herragaga.blogspot.fi/.

  7. 8

    sanoo

    ”Viime vuosina euroa on velkakriisin lisäksi nakertanut EU:n yleinen legitimiteettikriisi – varsinkaan tavalliset kansalaiset eivät enää usko yleiseurooppalaisiin visioihin. Puheet rauhanprojektista kaikuvat kuuroille korville.”

    En ole lukenut kyseistä Mayerin kirjaa, mutta kertomasi perusteella Mayerin kirjoituksista kuultaa läpi varsin funktionalistinen ajatus Euroopan integraatiosta Jean Monnet’n hengessä. Monnet’n integraatioajatteluhan lähti siitä, että ensin luodaan instituutioita ja kasvatetaan keskinäisriippuvuutta pienin askelin, ja demokratia kyllä seuraa perässä. Näinhän integraatiota on hyvin pitkälti edistettykin, mutta nyt eurokriisin kurittamassa EU:ssa huomaamme, että demokratia seurannutkaan perässä.

    Oman työni puolesta olen huomannut, että usko yhteiseen ”Eurooppa-projektiin” horjuu pahasti lähes joka puolella Eurooppaa. Poliittinen eliitti ei kuitenkaan tunnu ottavan yhä kovenevaa kritiikkiä tosissaan. Katainenkin on vain toistellut papukaijamaisesti, että integraation suunnasta tulisi käydä laaja kansalaiskeskustelu. Olen samaa mieltä, mutta minusta poliittisten päättäjien pitäisi olla aktiivisesti edistämässä tätä keskustelua tuomalla esiin omat visionsa. Hyvä alku keskustelulle olisi se, että ensin selvitettäisiin sektorikohtaisesti EU:n hyödyt ja haitat. Britanniassahan tähän lopulta päädyttiin, kun euroskeptikkojen paine kasvoi liian suureksi ja Cameron joutui lupaamaan heille kansanäänestyksen EU-jäsenyydestä. Minusta tuntuu, että seuraamme samaa polkua monessa maassa, elleivät poliitikot pysty palauttamaan luottamusta EU-demokratiaan muuta kautta.

    Ps. Jos teemat kiinnostavat, olen kirjoittanut niistä enemmän kahteen tuoreimpaan blogimerkintääni.

  8. 10

    Anonymous sanoo

    Euroopan aseelliset kriisit toisen maailmansodan jälkeen: Unkari -56, Tsekki -68, Balkanin sodat 90-luku. Kaikki periaatteessa ennen EU:n laajenemista nykymittaan. Talousedut, yksityisten ihmisten ja yritysten menestystavoitteet näyttävät siis voittavan ideeologiset intohimot. Raha yhdistää.

    Tässä mielessä rauhanprojekti onsiis onnistunut ainakin jotenkin. Euroopan maat ovat muutamaa maata lukuunottamatta taloudellisessa pakkoavioliitossa nyt. Mutta olen samaa mieltä siinä, että jotain EU:n ideasta on menetetty ihan viime vuosina. Nyt on alkanut näyttää siltä että se on olemassa vain itsensä vuoksi, virkamieseliitin, EU-uskovien, politiikkojen, EU:sta hyötyvien valtiollisten rakenteiden vuoksi. Sen hajoamista pelätään ylimitoitetusti. Jos EU tai edes euro hajoaa, olen varma että maailma jatkaa kulkuaan ja raha liikettään kuten ennenkin. Itse asiassa toivoisin näkeväni vielä edes minimaalisen ryhdistäytymisen valtiollisissa identiteeteissä Euroopassa. Sitä tarvitaan erästä suuntausta, virtaa…”vastaan.” Jokainen keksii kyllä mistä on kysymys. Tulee vain vielä ajankohtaiseksi se, että meidän on pyrittävä rauhanomaisesti säilyttämään Eurooppa eurooppalaisena sekä kulttuurisesti että pääsääntöisesti myös väestöllisesti. Toivottavasti en leimaannu nyt rasistiksi tai fasistiksi. On muuten hassua että sen leiman voi nykyään saada kuka tahansa itsenäisestä toisinajattelusta tai pelkästään jo em. puheista, puheista eurooppalaisuuden ja sen identiteetin suojelemisen puolesta. ( No, esim. Ranskassa tai Englannissa ei voi. Meillä voi, frankfurtilais-koulukunnan meemien liberaali hegemonia on poikkeuksellisen suuri juuri Suomessa ja varsinkin näinä vuosina)
    -jope-

  9. 11

    sanoo

    Vesa Puttonen teki kirjassaan Velka tikittää.. terävän analyysin eurosta. Olen aina ollut euron kannattaja. Enää en ole. Katastrofia kohden mennään. Hirmuinen hässäkkä on edessä.

    Poliitikot ovat vain ihmisiä. Ei ne tätä pysty ratkaisemaan. Toivottavasti selvitään vain rahan ja omaisuuden menetyksillä. Mutta voi ihmisten raivo johtaa pahempaankin.

  10. 12

    sanoo

    Täällä Jope on viitannut Knausgårdin haastatteluun. Olettehan huomanneet, että tiistai-iltana tulee laajempi Knausgård-dokkari Yle Femillä. Se on uusinta. Olen nähnyt sen joskus talvella. Knausgårdin mukana käydään markkinoimassa kirjaa ym. kiinnostavaa.
    Knausgårdilaisella paljastelutyylillä on muuten kirjoittanut elämästään eräs toinenkin kirjailija, raadollisesti, mitään ja ketään säästelemättä:Stephen Fry!

  11. 13

    sanoo

    Onhan Knausgårdilla edeltäjiä Montaignesta lähtien.

    Suomalaisessa kirjallisuudessa pakko nostaa esiin Henrik Tikkanen. Luin hänen ostoitetrilogiansa hiljattain uudestaan pitkästä aikaa. Se on vain parantunut ajan myötä. Vaikea keksiä suomalaisia nykyprosaisteja, jotka vetäisivät vertoja Henrik Tikkaselle.

    Jostain luin tai kuulin, että Knausgårdin yksi esikuvista on Witold Gombrowicz, ja nimenomaan hänen päiväkirjansa. Gombrowiczhan rupesi kirjoittamaan päiväkirjaa julkaisumielessä eläessään tuiki tuntemattomana Buenos Airesissa. Hänen oli pakko mennä töihin pankkiin. Pankinjohtaja oli hänen tuttavansa ja arvosti häntä kirjailijana ja lupasi että G saa kirjoittaa kaunokirjallisuutta työaikana. Mutta muut työtoverit eivät moista erikoisjärjestelyä hyväksyneet. Niinpä G:sta tuli sitten pelkkä viikonloppukirjailija eikä isojen romaanihankkeiden aloittamisesta tullut enää mitään. Päiväkirjaansa hän kirjoitti nimenomaan julkaistavaksi.

    Jaa, ehkä jatkan G:n ja Knausgårdin välisten yhteyksien pohtimista sitten varsinaisessa merkinnässä Knausgårdin Taisteluni 3:sta.

  12. 14

    sanoo

    Myös Märta Tikkanen kirjoitti rohkeasti käyttäen omaa elämäänsä kirjojensa materiaalina ja kuvaillen, miten vaikeaa on elää alkoholistin kanssa, mistä hyvästä hänen päälleen syljettiin työpaikan pihassa, Helsingin ruotsinkielisessä työväenopoistossa, jossa hän toimi rehtorina. Henrik ei myöskään tainnut oikein sulattaa ”tyttövaimonsa” kirjoituksia.

    Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on rehellisen itsestäkertomisen perinne, rohkea Christer Kihlman ja lörpöttelevä Merete Mazzarella nousevat mieleen.

    Onko Knausgårdin ja Fryn lisäksi eläviä, miespuolisia ”todenkirjoittajia”? En ainakaan saa heti mieleeni. No, sinä kirjoitit Orgioissa rehellisesti teini-iän halustasi tulla nähdyksi ja suhtautumisestasi kirjallisuuteen yleensäkin, siis tästä osasta elämää.

  13. 15

    sanoo

    Kyllä niitä on. Ovathan autofiktio ja kaunokirjallinen essee aika vahvasti nykykirjallisuudessa edustettuina.

    Nopeasti voi mainita autofiktion puolelta (pikainen silmäys kirjahyllyyni) esimerkiksi Eduard Limonovin ja Michel Houellebecqin. Kaunokirjallisen esseen puoleta taas vaikkapa David Foster Wallacen ja hänen jalanjälissään kulkevan John Jeremiah Sullivanin.

    Kotimaisista, suomen kielellä kirjoittavista on tässä yhteydessä mainittava Hannu Salaman tuotanto.

  14. 16

    Anonymous sanoo

    Hienoa keskustelua Knausgårdista, mm. Marjatta.
    Minun mielestäni Knaus ei ole kuitenkaaan rinnastettavissa ”vain” autofiktion tekijäksi. Kysymys on enemmänkin siitä miten hän sen tekee. Hän tekee sen mielestäni hyvin kaunokirjallisin keinoin. Ei elämänkerrallisin. Itsekin pidän Tikkasesta paljon mutta en voisi kuvitellakaan hänen kirjoittavan noin 30 sivuissta selostusta isänsä asunnon pesemisestä pikkutarkoin yksityiskohdin. Tai kuvaukset lastenhoidosta, ruoanlaitosta ja sitten toisaalta esseemäiset pohdinnat 1600-luvusta…tai norjalaisesta kirjallisuudesta. No, jäädään odottamaan Tommin lukukokemusta kolmosesta. Itse sain vähän aikaa sitten huonolla ruotsilla luetuksi vitosen. Kirjojen tärkeysjärjestys itselleni on toistaiseksi: 2,1,5,3 ja 4. Saattaa vaikuttaa se että ykkösen ja kakkosen olen saanut lukea myös suomeksi. Kutoselta odotan paljon. Viimeistään se haastattalu viritti odottamaan jotain …en tiedä mitä.
    Olen yrittänyt lukea myös Taisteluni sarjaa edeltävää kirjaa En tid för allt. Sisältää sekalaista ainesta. En pääse kärryille alkuunkaan. Loppujakso on kuitenkin suoraa kerrontaa ja monessa mielessä enteilee jo Taisteluni-sarjan tyyliä.

    (Niin ja onnea Tommi. Olet ollut raivaamassa tietä Berdhardin tuntemukselle. Tänään su Hesarissa sai sitten TB ”ansaitsemaansa huomiota.” )

    jope

  15. 17

    sanoo

    Henrik Tikkanen on toki kertojana kovin erityyppinen kuin Knausgård. Hän kirjoissaan on sellaista modernistisen varmaa muodon hallintaa ja tiivistämisen estetiikkaa, jota taas on turha Knausgårdilta etsiä.

    Mutta jos ajattelee puhtaasti heidän kirjallisia performanssejaan niin niissä on hyvin samanlainen paatos ja eetos taustalla. Kyllä, olen sitä mieltä, että kummankin tapauksessa kyse on lopulta kirjallisesta performanssista, kuten tunnustuskirjailijoilla yleensäkin. Heidän nerokkuuttaan sitten on se, että he osaavat luoda vahvan vaikutelman siitä että kaikki on sydänverellä kirjoitettua ja aitoa.

    Mutta tästä lisää jahka ehdin tehdä sen varsinaisen merkinnän.

  16. 18

    sanoo

    Pirkko Saisio on nykyisin elävistä suomalaisista kirjailijoista kirjoittanut autofiktiota (mm. Punainen erokirja). Hankin tänään Taisteluni kolmannen osan.

  17. 19

    sanoo

    Juu, on. Marjatta kysyi miespuolisista.

    Minulle tuli tänään Min kamp 6. Pääsin siis samalla katsomaan sen, miten romaanisarja päättyy. Siinä televisiodokumentissahan Knausgård ei suostunut paljastamaan sitä lopetusta, minkä takia se saatiin kuulostamaan jännittävältä. No, siinä Min kamp 6:n viimeisessä kappaleessahan oli aika lailla samat asiat, joista Knausgård puhui siinä haastattelussa. Toki kirjallisemmin muotoiltuna. Onhanniissä loppulauseissa on väkevää tunnetta, mutta ei kerrassaan mitään yllättävää, kun tietää, että viimeisen kirjan piti olla kirjallinen itsemurha, uran päätepiste. En tosin usko, että on. Kyseessä lienee pikemminkin Taisteluni-nimisen kirjallisen performanssin huipentuma. Romaanihenkilö Knausgård siinä julistaa, ettei ole enää kirjailija. Todellinen Knausgård on jotain muuta. Kyllä hän uraansa jatlaa, tavalla tai toisella.

  18. 20

    sanoo

    pahoittelen viimeistelemätöntä tekstiasus, iPadilla näitä kirjoittelen, pitää muistaa etten rupea verkkopankissa asioimaan tällä näppäimistöllä, voi käydä kalliiksi.

  19. 21

    Anonymous sanoo

    Kala tuskin näkee vettä. Eikä ihminenkään ilmaa. Ei sitä näe missä elää. Sitä vaan elää. Siinä mihin on indoktrinoitu,aivopesty ja mani-puloitu. Niin, sokeita olemme rahallekin, tai häikäistyneitä.

    ”Foinikialaiset keksivät rahan – mutta miksi niin niukasti ?” Tuossa olisi ammennettava kysymyksen ja vastauksen asettelu. Äyskäröinti ei päättyisi, sillä rahaa tunkee sivilisaatioveneeseen rakosista, tapinreijästä ja reunojen yli. Miten kulloinkin ja kirkasta sameata, janon sammuttavaa ja janottavaa vettä. Raha eli tavaroiden vaihto ja palvelusten, on käsinkosketeltavaa tarpeistoa ihmisten elämässä toistensa kanssa ja elämänsä muuttamisessa niinkuin Jerikosta 2013 ekr Helsingiksi 2013 jkr.

    Asia on kai liian iso yhdenkään oppineen koskea näin pienessä maassa ? Etevintä mitä minä olen asiasta suomeksi kuullut oli kun Bengt Holmström tuskaili nykykriisin syyksi sitä että ihmiset alkoivat katsoa arvopapereiden taakse sen sijaan että olisivat vain uskoneet AAA reittauksiin. Oltiinhan seteleidenkin allekirjoituksiin luotettu. Kun kenkään ei kysynyt mitä raha (=vaihdonväline, maksuväline, subprime-arvopaperi) sisällään pitikään, niin asiat soljuivat. Ne hyytyivät kun rahaa haistettiin ja ruvetiin epäilemään 2007.

    Nythän rahaa on mittaamattomasti. Tuon jäätyneenkin sijaan 2008-09 pankkiirit tekivät toisenlaista rahaa, keskuspankkien rahaa, helikopterirahaa. Aluksi tietysti vertaisilleen eli finanssitoimien tekohengittämiseen. Ja nyt jos pankit eivät virkkene, niin rahanjakovuoroon alkaa tulla tavallisempikin kansa. Establismentissa puhutaan jo ”tämänkin tabun ylittämisestä”. Ja veronmaksajakin, kun välimeristen ”velkojen” unohtamisesta kuiskitaan vakavasti. Ne voisi haudata EKP:hen useallakin tavalla. Sitä paitsi kaikki nämä tabun takaiset ja yliset manööverit ovat tehdyt sotien rahoittamisiksi -uudelleen ja uudelleen. Suomea myöten -niin tönttöpäinen kuin nykyeliitti onkin, ettei millään uskoisi hyvää edeltäjistäänkään.

    Vaikeatahan näistä on kirjoittaa il-litteräärissä Suomessa. Taisi mennä Melenderiltäkin politiikkapuheeksi ja euroopaksi ! Ihanaa tietysti että tämä blogi on. Eilisessä 12.8. Financial Timesissä John Authers -ahkera ja keskeinen tekijä lehdessään- kysyy mitä tapahtuu kun on liikaa kapitaalia.
    Bain & Company yhtiö laski kaikki finanssivarat (=talletukset, osakkeet,velkakirjasaamiset…). Vähän kuin pilviä laskisi, mutta silti. Ensinnäkin näiden maksuvälineiden (muitakin ominaisuuksia rahoissa on), volyymi kasvoi kolminkertaiseksi kahdessa vuosikymmenessä 1990-2010. Ja nyt se nousisi vielä 50 % (Kiina,Indonesia jne) vuoteen 2020 numeroksi 900 biljoonaa dollaria.

    Luku on tajuton -ja raha voi jäätyä -tai haihtua, miten haluatte impotentoitua kuitenkin, kuten joksikin aikaa 2008 kävikin, isolle rahalle ei minun taskurahalle ehtinyt, kunnes jo herrat nostivat maailman tolpilleen. Tässä rupean lopettelemaan, mutta voisivatko kauppakorkeakoulut jatkaa, palkansaajien tutkimuslaitos tai Kalevi Sorsan säätiö? Ei tarvihe ? , kyllä Vapaavuori / Häkämies ajattelevat puolestamme,vavahtelematta kuin Kuuterselässä kumpujen yössä. Vai oliko juhannuksen yötöntä suvea tuolloin -kun kerta nähtiin ?

    Keskustellaan ringissä eteen- ja ylöspäin ? Tuo Bain konsultti+pääomasijoittaja jolta nuo numerot, on muuten Mitt Romneyn firma. -Kiinasta sen verran että Kiinahan teki kustakin vientitulodollaristaan lisäksi velkakirjasaamisen amerikkalaisilta, ja vielä toisinnot omaa valuuttaansa sitä renminbiniä maansa sisäiseen rakennukseen.
    Että noin rahaa luodaan kuin tekstiä, mutta joskus se matkaansaattaa myös reaaliro-rolaivoja ja rahtilentokoneita, sitä elintasoa edistystä.Jukka Sjöstedt

  20. 22

    sanoo

    Juu, kyllä minäkin luulen, että Knausgård on vasta päässyt vauhtiin. Kunhan hän pääsee morkkiksestaan, niin hän voi vielä kirjoittaa hyvinkin merkittävää. Tuon häpeäntunteen ymmärrän kyllä täysin: on rajua kirjoittaa julkisesti niin paljastavaa läheisistään. Tämän illan ruotsalaisdokkarissa hän sanoikin, että on kiinnostunut tutkimaan kansallista identiteettiä. Ja eikös jotain sellaista olekin jo Taisteluni viimeisessä osassa? Minä onneton olen lukenut vasta ne suomennetut kirjat, vaikka – mikä häpeä – olen opettanutkin ruotsia.

  21. 23

    sanoo

    Olen lukemassa Markku Kuisman ”Yksinkertaisuuden ylistystä”. Eilinen päivä mainittiin mediassa sinä päivänä jona olemme kuluttaneet kuluvan vuoden biologisen tuotoksen. Toisaalla ihmiset kirjoittavat massoittain eri nimisiä ”taisteluni”-kirjoja, yleensä kai jonkin asteisista narsistisista syistä. Tiedät, paljon muutakin olisi.

    En oikein ymmärrä miten muuten voisin kaikkeen tähän unelmahöttöön suhtautua kuin käyttäen tunnetun lauseen viimeisiä sanoja: Para bellum.
    Vai sulkisinko silmäni?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *