Klikkejä tai kuolema

Helsingin Sanomien datajournalisti Esa Mäkinen päivitti Facebookissa ikivanhan filosofisen probleemin nettiaikaan: ”Jos kirjoittaa verkkoon helvetin hyvän kritiikin, ja se saa 1000 klikkiä, onko kritiikki olemassa?”

Miksei Mäkinen kirjoittanut kysymyslauseen asemesta väitelausetta: ”Helvetin hyvä kritiikki ei ole olemassa, jos se saa verkossa 1000 klikkiä”? Se olisi ollut rehellisempää ja suoraselkäisempää. Kaikki tietävät, että lehtitaloissa lasketaan klikkejä kuin viimeistä päivää. On pakko, koska mainostajatkin laskevat.

Taidekritiikillä ja kulttuurijournalismilla ei klikkejä kerätä. Siksi niihin ei kannata myöskään verkkovetoisessa journalismissa panostaa.

Mäkisen ulostulo liittyy Otso Kantokorven aloittamaan keskusteluun. Kuten kaikki tämän blogin lukijat varmasti jo tietävät, Kantokorpi ilmoitti lopettavansa kritiikkien kirjoittamisen lehtitaloille, koska ei halua tukea nykyistä kulttuurijournalismin kurjistumiskehitystä.

Kantokorpi haikailee 1990-luvulle, piikitteli Mäkinen. Vanhalle jarrulle on helppo naureskella, kun on ensin itse ilmoittautunut niiden joukkoon, jotka edustavat tulevaisuutta ja muutosta.

Minä en kaipaa 1990-luvulle. Kaipaan tulevaisuuteen! Saisinpa syntyä vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Silloin voisin viettää parhaat vuoteni nauttimalla viidenkymmenen vuoden kuluttua tehtävästä kulttuurijournalismista. Sen täytyy olla nykyistä huikeasti parempaa ja antoisampaa, onhan se viisikymmentä vuotta uudempaa. Mäkisen kaltaiset 2010-luvun airuet näyttävät 2060-luvulla säälittäviltä menneen maailman miehiltä, jotka eivät ymmärrä maailman muuttumista.

No, leikki sikseen.

Pystyn kyllä halutessani ajattelemaan ns. realistisesti ja ymmärtämään, miksi lehtitalojen kannattaa tehostaa käytäntöjään ja ketjuttaa esimerkiksi taidekritiikkejä (samalla kun pidättäytyvät kirjoituspalkkioiden nostosta). Journalisti-lehdessä kirjoitettiin hiljattain siitä, millaisia kultakaivoksia lehtitalot ovat. Totta. Niiden liikevoittoprosentit ovat huimia verrattaessa suomalaisten pörssiyhtiöiden keskimääräisiin tasoihin. Esimerkiksi Ilkka teki viime vuonna 24 prosentin liikevoiton ja Keskisuomalainen 16 prosentin (Ilkan liikevoittoprosenttia pönkittää osakkuusyhtiö Alma Media, operatiivisesti sen kannattavuus liikkuu Keskisuomalaisen tasolla). Alma Medialle viime vuosi oli tulosmielessä surkea, mutta liikevoitto ylsi kuitenkin kahdeksaan prosenttiin, kun se liikkui Helsingin pörssissä keskimäärin 5-6 prosentin tasolla.

Mutta kuinka kauan lehtitalot jaksavat jauhaa nykyisen kaltaisia liikevoittoja? Viisi vuotta? Vai kymmenen? Viisitoista? En olisi toiveikas, jos minun pitäisi haarukoida lehtitalojen tulevien kassavirtojen ja osinkojen kehitystä (kuten sijoittajilla on tapana tehdä). Väestön vanheneminen johtaa tulevina vuosina siihen, että sanomalehtien levikit supistuvat tuntuvasti, ja sitä kautta levikkitulot. Paperilehti aamukahvipöydässä ei ole verkkomaailmassa varttuneelle nuorelle polvelle samanlainen rutiini ja tottumus kuin keski-ikäisille. Samaan aikaan mainostajat siirtävät panostustaan verkkoon, ja paljolti samoista syistä. Mainosrahat liikkuvat siellä, missä ihmisetkin. Lehtitaloilla on kova työ päivittää liiketoimintansa ja ansaintalogiikkansa sellaiseksi, että voivat tyydyttää omistajiensa tuottovaatimukset tulevaisuudessakin.

Tämä on sitä kapitalismia, josta Otso Kantokorpi puhui.

Realistisesti ajateltuna kapitalismille ei ole nykymaailmassa uskottavaa vastavoimaa. Lehtitalot eivät pyöri sivistysaatteen tai kulttuuritahdon vaan rahan voimalla, ja raha tulee kapitalisteilta. Yhä suurempi osa lehtitalojen tulovirrasta koostuu tulevaisuudessa mainoseuroista. Yhä useammin kuullaan kysymys: ”Onko helvetin hyvää juttua olemassa, jos se ei tuo taloon klikkejä eli mainosrahaa. (Ok, varmasti lukijalaskureissa korostuvat ajan mittaan myös muut asiat kuin pelkkä otsikon klikkaus, esimerkiksi jutun parissa käytetty aika. Se ei kuitenkaan asetelmia suoranaisesti muuta. Lehtitalot tavoittelevat mieluummin maksimaalista suurta yleisöä kuin minimaalista erityisyleisöä.)

Kun journalismista häviää idealismi ja jää jäljelle vain realismi, tuotteista eli jutuista tulee tuiki tavallisia kulutushyödykkeitä. Runoarvostelulla ja lenkkimakkaralla ei ole periaatteessa enää mitään eroa. Ja kylmät numerot kertovat, että runoarvostelu on helvetin huonosti myyvää lenkkimakkaraa. Siitä ehkä nauttii muutama tuhat kulttuurikulinaristia, mutta heistä ei kerry lehtitalolle kassavirtaa. Runoarvostelut pitää siis tuottaa mahdollisimman pienillä resursseilla, optimoidusti. Tai jättää mieluummin kokonaan tuottamatta. Joka ei tätä ymmärrä, on säälittävä takaisin 1990-luvulle haikaileva nostalgikko.

Realistinen ajattelu tekee kyyniseksi. Tarpeeksi kyyniseksi tultuaan alkaa uskoa, ettei muunlaisia maailmoja voi ollakaan kuin se yksi ja ainoa, josta kerrotaan Kauppalehdessä ja Kymmenen uutisissa. Maailma, jossa lehtitalon ja lihajalostamon välillä ei ole muuta eroa kuin tuoteraaka-aine.

Minä en halua olla pelkästään realisti. Rakastan runoarvosteluja, joita klikkaa vain tuhat ihmistä. Rakastan runokirjoja, joita myydään muutama sata kappaletta. Rakastan kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka eivät osaa eivätkä halua ajatella kaupallisesti. Rakastan euroille sokeaa kulttuurijournalismia, jonka yli Björn Wahlroos hyppää ja rehvastelee sillä taloustoimittajien lounastapaamisella. Rakastan taidetta taiteen -vuoksi asennetta sen kaikissa muodoissa.

Realisti sanoo, että edustan marginaaliyleisöä. Minun kaltaisiani on niin vähän, että meidän palvelemiseen ei kannata uhrata lehtitalojen hupenevia resursseja. Kulttuurisivut on täytettävä sellaisilla jutuilla, joita ”ihmiset sutena lukevat”. Siis juttuja Nightwishin uudesta levystä, Angry Birdsin maailmanmenestyksestä tai siitä, mitä Cheek ajattelee yrittäjyydestä ja kokoomuksesta. Toisin sanoen juttuja niille, joita kulttuurisivut eivät edes kiinnosta.

Siitä vaan. Luovutan kulttuurisivut mielihyvin lenkkimakkaraa kaupitteleville realisteille, joiden on palveltava osingonnälkäisiä osakkeenomistajia. Kyllä minulla lukemista riittää muuallakin.

Vaikka kulttuurijournalismi ja taidekritiikki, sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan, tekevät hidasta kuolemaa, en usko, että tinkimätön ajattelu ja näkemyksellinen kirjoittaminen taiteesta ja kulttuurista olisivat vaarassa kadota. Ne siirtyvät, muodossa tai toisessa, verkkoon. Niitä tehdään talkoo- ja vapaaehtoistöinä tai nimellistä korvausta vastaan, aidosta rakkaudesta, aidosta sanomisen tarpeesta. Esimerkiksi kirjallisuudesta voi jo nykyisin löytää painokkaampaa kamaa villistä ja vapaasta verkosta kuin lehtitalojen tuottamilta kulttuurisivuilta. Paljon huttuakin siellä toki on, mutta vähät siitä.

Olenko idealisti? Varmasti olen, ja osittain tietoisesti. Haluan pitää kiinni siitä, että kykenen ajattelemaan muutenkin kuin realistisesti, näkemään muitakin mahdollisia maailmoja kuin sen, josta Kauppalehdessä ja Kymmenen uutisissa kerrotaan. Uhmakkaalla päällä ollessani välillä suorastaan toivon lehtitalojen tukehtuvan omaan realismiinsa, omaan lenkkimakkaraansa. Mitä pikaisemmin näkemyksellinen kulttuurikirjoittaminen tekee pysyvän pesäeron yhä irvokkaammin kaupalliseen, yhä estottomammin mainosrahaa liehittelevään valtavirtajournalismiin, sen parempi!

Samaan hengenvetoon on pakko tunnustaa, että tietynlainen haikeuden häive mielessäni viivähtää. Verkossa kaikki on hajallaan, vapaasti poimittavissa. Paljon sieltä löytää, mutta paljon jää löytämättäkin. Parhaimmillaan sanomalehden kulttuurisivut voivat tarjota yleiskatsauksellisuutta. Itse olen tottunut seuraamaan esimerkiksi kuvataidetta Helsingin Sanomista. En ole niin intohimoinen kuvataiteen harrastaja, että minulla riittäisi aikaa ja tarmoa haravoida kiinnostavia juttuja verkosta. Otan vastaan sen, minkä Helsingin Sanomat tarjoaa, ja jos se päättää kirjoittaa vähemmän kuvataiteesta ja enemmän videopeleistä, en pysy enää vastedes perillä siitä, mitä kaikkea kuvataiteessa tapahtuu. Se on tämän kehityksen surullisin puoli.

P.S.

Soisin, että Suomeenkin syntyisi HTMLGiantin kaltaisia kirjallisuussivustoja. Toivottavasti keskustelu kulttuurijournalismin tulevaisuudesta tuottaisi jotain tällaisia positiivisia käytännön ratkaisuja eikä vain pyörisi sen ympärillä kuinka maailma muuttuu eikä sille mahda mitään.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    asioiden marginaalisuuden ja merkityksen epäsuhta on juuri kulttuurissa kirkuvaa. Sata vuotta sitten julkaistuja kulttuurilehtiä ja modernistisia perusajatuksia popularisoitiin noin tuhannen kappaleen levikin omaavissa lehdissä – ja ignoroitiin Euroopan päälehdissä.

    Isot lehdet alkoivat reagoida vasta sitten modernismiin kuvataiteessa, kun se oli käytännössä syrjäyttänyt vanhan kaunotaiteen.

    Tämä on se oppi, jota historia jakaa meille, ja tämän takia niitä sadan painokappaleen runokirjoja kritikoidaan isoissa lehdissä – ymmärretään että vuoden 2060 näkyvin kirjallisuuskäsitys polveutuu osittain tai jopa kokonaan ammoisesta marginaalikirjallisuudesta.

    Hauska juttu muuten tuohon kuvataiteeseen liittyen on se, että itse olen seurannut aktiivisimmin Helsingin kuvataidetta muuannen Kantokorven blogista – kuten tuhannet muutkin – ja siten innostuksellani tukenut pienten lehtien sijaan Bloggerin luonutta Googlea. Näin se maailma muuttuu.

  2. 2

    sanoo

    No juu, olen minäkin seurannut Otso Kantokorven blogia (Hesarin kuvataidejuttujen ohella).

    Ehkä hän jatkaa bloginsa pitämistä ja auttaa pitämään minutkin jollain tavalla kuvataiteen tapahtumista.

  3. 3

    sanoo

    Hienosti kirjoitettu, Tommi!

    Sanat mitä sanot hieman lohduttavat tämöistä idioottia kuin minä joka on kirjoittanut (tyhmyyttään, hölmöyttään, kyvyttömyyttään jne) melkein 40 vuotta ja satoja kirja- ja elokuvajuttuja pienilevikkisiin lehtiin (Eteenpäin, Suomen Sosialidemokraatti, Kymen Sanomat, Parnasso, Ruumiin kulttuuri, Filmihullu) tajuamatta että lukijoita on liian vähän (tai ei lainkaan Hesarin ymmärtämässä mielessä).

    No, tulipa kirjoitetuksi. Kiusallakin.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Tiivistit asian oikein. Eihän kulttuurikritiikki mihinkään katoa, niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka siitä haluavat kirjoittaa. Realismi puree vain lähinnä siinä muodossa, että kukaan ei enää tule tekemään täyspäiväisesti työkseen kultuurikriitikon työtä. Tai ainakin se siitä työstä elantonsa saava porukka pienenee rankasti — tai tulot laskevat rankasti.

    Sehän kertoo sitten vain kuluttajien mieltymyksistä. Voidaanhan ajatella, että perustetaan maksullinen kulttuurisivusto, joka kerää tuhat maksavaa asiakasta — ja jos toimittajien, jne kulut (palvelintilat, asiakaspalvelu, jne) ovat yhteensä 20’000e/kk, tuosta sitten maksetaan 20e/kk/nuppi. Toimiihan tämä kapitalismissakin 🙂

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Hei,

    Pakko hieman vielä jatkaa kommentointia.
    Kirjoituksesi on erittäin mielenkiintoinen. Toki mielestäni pitää antaa kuitenkin Hesarille hieman tunnustusta, että se yrittää kuitenkin kommentoida tätä päivää ja videopelithän ovat osa sitä, piti siitä tai ei. Se kuinka hyvin Hesari tuntee videopelien maailman on toki melko surkuhupaisaa ja uskonkin, että suurella osalla Suomalaisista on videopeleistä kovin kapea ja asiaan vihkiytymättömän istuttama näkemys. Uskallan väittää, että videopelien tekijöissä löytyy myös paljon ihmisiä, jotka toteuttavat itseään hyvinkin taiteellisin lähtökohdin (heitä ei ikävä kyllä valtamediassa näy). En nyt sitten enempää uskalla ja osaa ottaa kantaa, mitkä asiat nyt vievät palstatilaa ja keneltä. Luulen, että osittain kirjojen, oopperan, maalaustaiteen, teatterin, jne niukkasanaiset arvostelut ja uutisoinnit johtuvat tästä (internetin hektisestä ajasta). Nykyäänhän on näitä asiantuntijoita, jotka taputtavat kansaa päähän, että on ihan normaalia ettei jaksa sivun mittaista uutista lukea. ”Olet katsos altistunut internet ajalle”. Tästä uudesta terndistä on mielestäni hälyttävänä esimerkkinä Hesarin pitkät jutut. Ne yli sivun mittaiset. Mainoslauseena: ”kun sinulla on enemmän aikaa” tai jotain sen tapaista. Onhan se hyvä, että varoitetaan. 😉

  6. 6

    elina yrjölä sanoo

    Tänks, fiksu teksti. Marginaali on tarpeen maailmassa (enkä nyt viittaa Björn Wahlroosin tuntemaan marginaaliin vaan siihen toiseen), mutta nykymaailmassa ei kannata jäädä venaileman, että valtavirta kustantaisi marginaalin silkasta kulttuuritahdosta.

    Itse jaksan toivoa, että anonyymin yllä kuvaama malli voisi elättää pienen porukan marginaalsta klttuurikritiikkiä tekeviä jopa Suomen kokoisella kielalueella. Sitä vaan on surullista ja rasittavaa kuunnella, kun journalstikunta purkaa turhaumistaan siitä, että kapitalisti ei maksa kolmen tonnin kuukausipalkkaa kapitalisti kannalta merkityksettömän työn tekemisestä. Odotan, että tuhautuminen kanavoituisi tekemiseksi.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Olen löytänyt blogisi vasta äskettäin ja tungenkin nyt ajatuksiani hieman kyseistä bloggaustasi laajemmin. Pahoittelen heikkoa ulosantiani.

    Useammasta kirjoituksestasi paistaa huoli kirjallisuus keskustelusta, uutisoinnista ja sen sisällöstä.

    Tuli vaan mieleen, että oletko koskaan ajatellut, että lähtisit tekemään podcastia. Ystäväpiiriisihän ilmeisesti kuuluu melko paljon kirjailijoita ja kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä.

    Siinähän olisi mahdollisuus tuoda kirjallista keskustelua itse määritellyillä ehdoilla, eikä vaan kerrata kirjan juonenkulkua.

    On toki mukavaa, että esimerkiksi Ylen aamussa keskustellaan kirjoista ja kirjailijat saa näkyvyyttä televisiossa. Tämähän aivan varmasti lisää kirjojen myyntiä.
    Ylen kirja keskusteluissa on vaan mielestäni järkyttävän suuri ongelma: keskustelut eivät mielestäni juurikaan koske kirjallisuutta. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan. Esim. Jenna Linturin keskustelu kirjasta Isänmaan tähden. Teki tiukkaa katsoa haastattelu. Ajatusleikkinä on toki mukavaa miettiä minkälainen aamunkirja lähetys saataisiin aikaiseksi kun istutettaisiin vaikkapa Georges Perec juttelemaan kirjastaan Elämä – käyttöohje.

  8. 8

    sanoo

    Jos realismin ja kapitalismin linjalla jatketaan, voitaisiin kytkeä journalismin tulevaisuutta koskeviin pohdintoihin myös keskustelu työurien pidentämisestä.

    Mielestäni toimittajien työuria voitaisiin pidentää alkupäästä tunnustamalla se tosiasia, ettei toimittajien tarvitse olla enää tulevaisuudessa korkeasti koulutettuja. Tuskin ihminen tarvitsee yliopistotutkintoa vääntääkseen verkkojournalismiin soveltuvia tiiseriotsikoita: ”Nyt se on tutkittu: Tämä on peniksen ideaalipituus”.

    Sivistys on turha painolasti, kun toimialana on klikkausten maksimointi.

    Nykyinen toimittajakunta on toivottoman ylikoulutettua, kun ajatellaan journalismin tulevaisuuden haasteita.

  9. 9

    sanoo

    ”Tuli vaan mieleen, että oletko koskaan ajatellut, että lähtisit tekemään podcastia.”

    En ole miettinyt.

    Mutta ajatus on varmastikin ihan hyvä.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Miten mediatalot mahtavat itse perustella tätä tiiseriotsikointia? Toki syy on raha ja ne klikkaukset, mutta pakkohan näiden nykyisten sivistyneiden on tunnettava tuskaa tästä nykyisestä mallista ja tiedostettava, että moinen toiminta kaatuu lopulta omaan niskaan heikon sisällön ja rakenteen vuoksi.

    Toki jokuhan sitä otsikkoa painaa. En osaa kyllä siihen sanoa mitään. Voisiko kyse olla sitten jonkinlaisesta ehdollistumisesta jos tarjolla on vain paskaa (näin karkeasti ilmoitettuna), niin siisteimmät läjät asettavat toiminnan normit.

    ”Sivistys on turha painolasti, kun toimialana on klikkausten maksimointi.” tulkitsen, että kommentissasi on sarkasmia ja ihan aitoa kauhua.

    Mutta tottahan se on, että jos uutisia tarjoava taho mittaa kansantahtoa klikkausten lukumäärällä (eli pettää itsensä), eikä onnistumista mitata lainkaan sisällön tarkastelun kautta. Tulevaisuuden toimittajaksi ei enää edes kelpaa sivistynyt ihminen.

    Mitä tuohon tiiseriotsikointiin vielä tulee niin iltapäivälehdethän käyttää otsikoinnissa kysymysmuotoa jolloin voidaankin sitten repiä otsikoita ideaalista peniksen pituudesta, jopa ilman valmista ”tutkimusta”. Onko tämä peniksen ideaalipituus?

    Tuohon alkuperäiseen tekstiisi liittyen, mikäköhän mahtaa sitten olla syynä, ettei taiteet kiinnosta tarpeeksi? Mistä mahtavat juontua ne syyt siihen, että taide mielletään jotenkin vaikeaksi?

    Tietenkään tähän ei taida kovin helppoa vastausta löytyä. Historiassa ei kuitenkaan taida olla nyrkillistä älykköjä jotka olisivat jakaneet kansan keskuuteen sanomaa, että turha teidän sivistymättömien kannattaa yrittää.

    Totuushan on kuitenkin se, että taiteesta voi nauttia mistä lähtökohdista tahansa.

    Mutta voisiko tälläisillä omaa sivistystään pönkittävillä henkilöillä olla osuutta siihen, että yleiseen keskusteluun on asettuneet termit vaativa, vaikea ja muut vieroksuntaa aiheuttavat termit esimerkiksi kirjallisuudessa?

  11. 11

    sanoo

    ”Miten mediatalot mahtavat itse perustella tätä tiiseriotsikointia?”

    Klikkaus- ja kävijämäärillä. Mitä enemmän niitä on, sitä paremmin saa mainosrahaa.

    ”Tuohon alkuperäiseen tekstiisi liittyen, mikäköhän mahtaa sitten olla syynä, ettei taiteet kiinnosta tarpeeksi?”

    Eivät taide ja kirjallisuus ole koskaan olleet suurten kansanjoukkojen juttuja. Aina tulee olemaan paljon enemmän lottoamisen harrastajia kuin taideproosan lukijoita.

  12. 12

    Anonymous sanoo

    ”Eivät taide ja kirjallisuus ole koskaan olleet suurten kansanjoukkojen juttuja. Aina tulee olemaan paljon enemmän lottoamisen harrastajia kuin taideproosan lukijoita.”

    Niinhän tuo taitaa olla. Harmillista.

    No ehkäpä hautaan taas hetkeksi turhautumiseni asiaa kohtaan ja palaan nauttimaan (etuoikeutettuna) viimeisimmistä hankinnoistani.

    Täytyy kyllä vielä ylistää blogiasia. Loistavia tekstejä. Tuntuu lottovoitolta, että olen näin myöhään löytänyt tämän ja voin sukeltaa vielä monena hetkenä lukemaan blogisi arkistoja.

    Täytyy kyllä lisäksi antaa vielä kiitosta myös blogisi kommentoijille. Olisipa internetissä kommentointi aina tälläistä (hyviä ajatuksia ja asiallista käytöstä). Kommentien valvonta on todella mainio asia, vaikka tuskin (toivottavasti) tänne kamalasti mitään trolleja eksyy.

    Tänne itsekkin uskaltautui keskustelemaan.

  13. 13

    sanoo

    Ns. taideproosaksi määriteltävissä olevien kirjojen kirjoittajana ja tämän maakunnan sanomalehden sivutoimisena kuvataidekriitikkona em. käynnissä oleva keskustelu liippaa arkeani niin läheltä, etten kykene edes ottamaan kantaa julkisesti. Hermostumatta. Onneksi joku muu kirjoittaa aiheesta jotakin järkevää asiallisesti, eli kiitos.

  14. 14

    elina yrjölä sanoo

    Edelleen tämmösenä naiivina optimistina ajattelen, että kunhan mediat saavat digipuolellakin sisältömyynnin kuntoon – sillä osa taatusti saa – nykyisen ilmoituspohjaisen ansainnan rinnalle, laatu paranee. Tai ainakin syntyy kaksi vähän erilaista nettimediamaailmaa: toinen voi olla noita penishommia edelleen ja toinen sitten vähän sivistyneempää.

    Vähän haluaisin myös puolusta tsuurnalismia. Peniksen mittaan keskittyviä otsikoita on paljon, mutta onhan toisaalta edelleen myös valtavasti hyvää journalismia – jopa laadukkaampaa kuin koskaan aiemmin, kun tiedonhankinta on helpompaa kuin koskaan, yleisö vaativampaa kuin koskaan ja toimittajatkin ihan taitavia. Laatujournalismi ei ehkä tuota niin monta otsikkoa päivässä kuin penisjournalismi, mutta väitän, että journalistien käyttämästä ajasta 80 prosenttia menee edelleen vähintään entisen tasoisen kaman tekemiseen.

    Haluaisin myös todeta, ettei kannata väheksyä penisjournalismia. Se on viihdettä ja aika vulgaaria, mutta saapihan maailmassa vulgaariakin olla. Itse olen luonnollisesti tavattoman jalostunut sielu ja harjoitan itseäni säännöllisesti mitä marginaalisimmilla taide-elämyksillä, mutta kyllä mää nuo penis- elikkä lerssijututkin usein käyn tsekkaamassa.

    Mutta voit Tommi silti olla oikeassa siinä, että osa toimittajista vois tulla alalle vähän vähemmälläkin koulutuksella kuin maisterin tutkinnolla. Tosin perinteisestihän toimittajat ovatkin olleet yhteiskuntatieteen ylioppilaita.

    Vantaan terveysjohtaja ja perusterveydenhuollon johtaja lausuivat minulle kerran viime vuosikymmenellä, että myös osa lääkäreistä – vaikka kaksi kolmannesta – voisi tulla vähän vähemmälläkin koulutuksella tekemään peruslääkärin työtä, sen sijaan että nyt lääkäreissä on väitelleitä niin paljon että päät yhteen kalkkaa, ja kunnianhimo suuntautuu siihen hoitoon, jota on käyntimäärästä ehkä 20 prossaa. Ei siitä oikein saatu julkista keskustelua aikaan, vaikka yritettiin.

    Että jos kerran lääkärit niin mikseivät sitten toimittajat.

  15. 15

    sanoo

    ”Edelleen tämmösenä naiivina optimistina ajattelen, että kunhan mediat saavat digipuolellakin sisältömyynnin kuntoon – sillä osa taatusti saa – nykyisen ilmoituspohjaisen ansainnan rinnalle, laatu paranee.”

    Osa varmasti saa.

    Mutta uskon kyllä, että tulevaisuudessakin suhde sisältörahoitteisuuden ja mainosrahoitteisuuden välillä on huomattavasti enemmän jälkimmäiseen kallellaan kuin mihin sanomalehtien kulta-aikana totuttiin.

    Ja uskon myös, että se näkyy journalismin toimintatavoissa ja sisällöissä tavalla, jota itse pidän negatiivisena kehityksenä.

    Samalla voi tietysti syntyä kaikenlaisia innovatiivisia ja idealistisia hankkeita, jotka pitävät elossa journalismin parhaita perinteitä. Loistavaa bisnestä ne tuskin ovat, mutta eihän laatujournalismi yleensäkään ole ollut loistavaa bisnestä.

    Vaikka itse olen toimittaja, minulla ei ole toimittajille tunnusomaista tarvetta puolustaa omaa ammattikuntaa. Pikemminkin olen aina pilkannut ja väheksynyt omaa ammattikuntaani, jo paljon ennen tätä verkkoaikaa. Mutta hyvä, että teet sen puolestani, Elina. Hyvä, että tuot esiin sellaisia asioita, joita en ole itse näissä kommenteissani tuonut.

    Mysteerinä minulle pysyy se, että monet ihan skarpit toimittajakollegani jaksavat ihan aidosti olla ylpeitä siitä, kun saavat suuria klikkauslukuja penisjutuilleen netissä.

    Parempaa penishuumoria nimittäin löytyy kaunokirjallisuudesta kuin noista nopeasti rykäistyistä nettijutuista, joissa ei ole panostettu mihinkään muuhun kuin otsikointiin.

    Mutta eihän minun tarvitse kaikkea tässä maailmassa ymmärtää.

  16. 16

    sanoo

    @ Melender: Yhtä mysteeristä kuin peniksenklikkauksilla kehuvat toimittajat ovat kai ne kirjailijat, jotka pitävät lukijoiden määrää kirjan parhauden mittarina, ja pitävät ensisijaisena (usein ainoana) päämääränään juuri lukijamäärän maksimointia. Sehan vaatii tiettyjä tyylillis-sisällöllisiä valintoja. Ja samaan aikaan nämä viihdekirjailijat voivat suhtautua rehellisen yliolkaisesti yliälyllisiin kollegoihinsa, jotka kirjoittavat kirjoja apurahalla toisilleen (lasketaan sadoissa) ja kirjallisuuden tutkijoille (lasketaan kymmenissä). Viihdekirjailijat sentään voivat haaveilla elävänsä sillä työllä jota tekevät, ja he voivat haaveilla saavansa tekstilleen lukijoita. Ja: he myös ovat usein ihan yllättävän skarppeja.

    Tämän aamun Helsingin Sanomissa sosiologi Tommi Hoikkala sanoi, että 1980-luvulla he nuorison tutkijat keskittyivät tutkimaan nuorison puhuntaa ja diskurssia, ”mitä nykyisin pidettäisiin yliälyllisenä”. Huomaan, että alamme itse kukin olla ylikoulutettuja tähän yhteiskuntaan, mikä saa minut ihmettelemään, kenen yhteiskunnassa elän. Olenhan täällä minäkin. Onko minuja todella näin vähän?

    Peniksenmittajuttuun joudun kommentoimaan biologina, että referoidun tutkimuksen taustalla oli kyllä ihan kiinnostava ihmisen parinvalintaan liittyvä ilmiö, samoin kuin WHR (waist-to-hip-ratio), älykkyys, symmetria, sosiaalisuus, pariutumistyyppi (mating type) jne. Alkuperäinen tieteellinen artikkeli julkaistiin PNASissa, joka on varsin arvostettu lehti, ja itse asian ymmärtämiseksi tarvittaisiin kyllä aika vahvaa akateemista koulutusta.

    Olen kuullut HS:n Paula Salovaaran sanoneen, että ”tiede on meidän pornoa”. Koski se sitten Higgsin bosonia tai penistä, uusi, perustavanlaatuinen tieto kiihdyttää mieliä. Sitä Higgsin bosonia klikataan todella paljon. Mutta ensin se pitäisi ymmärtää.

  17. 17

    sanoo

    Minä ymmärrän ihan hyvin ihmisiä, jotka haluavat kirjoittaa romaaneja suurella yleisölle. Ei minulla ole mitään tarvetta moralisoida tai ylenkatsoa heitä.

    Arvostan viihdekirjallisuutta paljon enemmän kuin halpamaisinta klikkausjournalismia. Se vaatii sentään rautaista ammattitaitoa ja sinnikästä puurtamista. Viihderomaanin kirjoittaminen ei ole mikään helppo rasti.

    Toisaalta on harhaluulo, ettei niin sanotulla taideproosalla tai avantgardistisella kirjallisuudella olisi enempää kuin satoja tai kymmeniä lukijoita.

    Christian Bökin kokeellisilla runoilla on enemmän lukijoita kuin monilla suomalaisilla eturivin viihdekirjailijoilla.

    Vastaavasti David Foster Wallacen postmodernin romaanijärkäleen ”Infinite Jestin” myyntiluvuista useimmat kaupallisesti orientoituneet prosaistit saavat turhaan haaveilla. Etenkin kuin ”Infinite Jest”, joka ilmestyi vuonna 1996, myy edelleenkin merkittäviä määriä, toisinkin kuin samana vuonna julkaistut yhden sesongin viihdekirjahitit.

    Vastaavia esimerkkejä voisi luetella paljon lisääkin.

  18. 18

    sanoo

    Tässä tuore surullinen esimerkki siitä, millaisiin älyllisiin ja moraalisiin rimanalituksiin lehtitoimittajat ovat valmiit menemään klikkejä saadakseen.

    Eli Kataisen ”tahaton Hitler-ele”:

    http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013041016884221_uu.shtml

    Tunteekohan kyseisen journalistisen oksennuksen takana oleva Mimosa Hedberg ammattiylpeyttä? Ajatteleeko hän, että on hyvä työssään ja että toimii yhteiskunnallisesti tärkeässä tehtävässä? Vai seuraako hän vain ääliömäisesti kuola valuen, että kuinka monta klikkiä hän saakaan tällä vedätysotsikolla narratuksi tyhmiltä lukijoilta?

  19. 19

    sanoo

    Tiedon etsiminen on työlästä; sitä työläämpää, mitä enemmän sitä on, mitä (näennäisesti) avoimempaa ja ”demokraattisempaa” se on (ja mitä surkeammaksi HS muuttuu). Juuri siksi (hyvän) päivälehden nokan alle saaminen heti aamusta olisi ihanteellista, kuten Tommikin kuvaa. Helppoa. Ilman lehden itsensä synnyttämiä ja ruokkimia diskurssiuutisia.

    Mutta nykyihmisen pitää nähdä vaivaa. Kun elämä muuten, fyysismateriaalisesti, on helppoa, täytyy sen näin olla vaikeaa. Tieto kategorisoi ja hierarkisoi edelleen huolimatta ”tasavertaisista” mahdollisuuksista.

    Olen joskus ottanut aikaa, kuinka kauan (itselleni sopivan) ”tietopaketin” yhteen keruuseen aamulla kuluu. Laaja, informoiva, sivistävä, mutta kuitenkin inhimillisen rajattu. Siis kun kotimaanuutiset lukee jostakin (niissähän HS on ihan passeli), ulkomaat jostakin ihan muualta (UK, US), peruskulttuurin hienoista brodareista, blogeista ym., vastakulttuurin jostakin muualta, talouden sieltä ja täältä jne. Vaikka kaikki olisi kerätty valmiiksi yhteen, siis linkit ja feedit, aikaa tuhraantuu julmetusti. Noin kaksi ja puoli tuntia, intensiivistä itsensä informoimista.

    Ja eihän tässäkään ole vielä kaikki. Pitää päivittää tietonsa myös Kunnon Ihmisen uusimmista terveysasioista (ruoka, liikunta, henkisyys, lisäaineet, kemikaalit, ruokaskandaalit), perheasioista ja lastenkasvatuksesta, feminiinin estetiikan sfääristä, yleisistä tiedeuutisista, syvemmästä kulttuurisesta ja filosofisesta kehityksestä ja niin edelleen.

    Olen sattumoisin juuri nyt paperihesarilakossa (jo neljättä päivää), ensimmäisen kerran sitten opiskeluaikojen, ja joutunut rämpimään verkossa tavallista enemmän.

    Yhden löysin, joka ei petä: Historiallinen sanomalehtiarkisto, siis Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Tänään luin kulttuurini Pääkaupungin Sanomista 1900-luvun alkupuolelta, Theodor Kappsteinin näkemyksiä jumalten syntymisestä, ja vastakulttuurin utopisti Matti Kurikan ohjastamasta Elämä-lehdestä. Ainakin kieli oli parempaa kuin globaalissa datajournalismissa. Harmi, että aikakauslehtien osalta arkisto on kovin rajattu.

    No juu, nykymaailman informaatio tuolla tavalla vähenee, mutta kyllä tuo paremmin laittaa energiat liikkeelle kuin kahvin räkiminen ”Tutkija: Frontside Ollien suosio on aitoa”-juttujen (HS 11.4) päälle.

  20. 20

    sanoo

    Hyviä pointteja, Riikka.

    Lisäisin vielä tällaisen. Mieluusti sitä aina löytäisi sellaistakin, mitä ei osaa etsiä tai mitä ei edes tiedä kaipaavansa. Jos kaiken joutuu kaapimaan verokosta pieninä palasina, saa todennäköisimmin sitä, mistä on jo valmiiksi perillä ja kiinnostunut. Tätähän verkkomaailma ylimalkaan tuottaa: samanmielisten, samalla tavalla ajattelevien heimoja.

    Jotkut teknofriikit tuttuni sanovat, että tulevaisuudessa erilaiset hakukoneet ovat niin fiksuja, että ne osaavat kerätä ja suodattaa verkosta valmiiksi kaiken sen, mikä minua kiinnostaa eikä minun tarvitse kuin vain päättää, kuinka paljon haluan lukea jotain tiettyä aihepiiriä.

    Fine. Mutta oppivatko ne hakukoneet myös hakemaan sellaista matksua, josta en edes ole tiennyt olevani kiinnostunut?

  21. 21

    sanoo

    Hyvää pohdintaa, kiitos siitä.

    Klikkausten ohella nettisivuilla mitattavia asioita ovat lukuaika, muut luetut jutut, käykö sivulla ekaa kertaa vai palaako, jne. Klikkaus on kuitenkin olennainen, koska ilman sitä ei ole muutakaan.

    Mun FB-pohdinta oli ihan aitoa pohdintaa, johon mulla ei ole vastausta. Saman kysymyksen voisi muotoilla toisin: kuinka monta (maksavaa) lukijaa pelkästään verkossa ilmestyvällä yleiskulttuurilehdellä pitäisi olla, jotta kriitikoille voitaisiin maksaa järkevä palkkio ja lehdellä olisi ammattimainen toimitus?

    Jos jokainen lukija maksaa 10 euroa kuussa, lukijoita on keskimäärin 1000 kuussa, niin tuloa tulee 120 000 vuodessa. Arvonlisäveron (korotetun) ja palvelinten ylläpidon jälkeen jää niukat rahat noin yhden henkilötyövuoden hankkimiseksi.

    Kuinka monta perusteellista kritiikkiä ammattitaitoinen kriitikkokunta haluaa näillä reunaehdoilla tehdä? Mistä lisää rahaa, jos ei lukijoilta? (Mainoksia noin pieni lukijamäärä tuskin houkuttaa.)

    Haluaisin ammattikriitikon ammatin säilyvän ja pidän etenkin hyvän kirjakritiikin lukemisesta. Miten se voisi säikyä?

  22. 22

    sanoo

    Hyvä kirjoitus, mutta minun mielestäni tässä kritiikki vs. klikki -sodassakin käydään jo mennyttä taistelua. Toimittajien yhteenliittymiä on jo, ja ne ovat osoittautuneet toimiviksi. Long Playn suosio maksullisena palveluna on osoittanut, että ihmiset haluavat laadukkaita, tutkittuja, hyviä (pitkiä) juttuja. (Mihin toki Hesarikin reagoi, tapansa mukaan hiukan hupaisan paniikinomaisesti, että onhan meilläki pitkiä juttuja.) Populaarikulttuurista kirjoittavat, osa alan ammattitoimittajia, ovat tehneet Nuorgamista tärkeimmän ja yllättävimmän musasivuston. HEidänkin one-off painettu julkaisunsa keräsi Mesenaatti.men kautta tarvittavat rahat hetkessä, lukijoita kiinnostaa myös (vähän) maksaa.

    Koska jotain on tehtävä henkensä pitimiksi, tuntuu aika skitsofreeniselta neuvolta vai harrastaa kritikointia ja kulttuuritoimittamista ylipäätään vapaa-ajalla – sitäpaitsi noi peniksen pituus -jutut tehdään lähitulevaisuudessa jo koneen voimin. Niinpä uskon maksullisen laatujournalismin paluuseen – lehtitaloille ikävästi vain niiden ulkopuolella. (Elleivät sitten osta – ja pilaa – näitä kollektiiveja sisäänsä.)

    Itseäni myös harmittaa päivittäislehden, ”jokaiselle jotakin” -tyyppisen, näivettyminen. Ihmiset spesialisoituvat ja saavat tietoa omista kiinnostuksenkohteistaan enemmän, paremmin ja helpommin kuin koskaan, mutta semmoinen yleisluontoinen kuva kulttuurin kaikista lajeista jää saamatta. Toisaalta yleissanomalehtien alaspäin meno ei koske vain kulttuurisisältöjä – jostain Aamulehdestä sai vielä Minun Nuoruudessani kohtalaisen pätevän kokonaiskuvan maailman menosta, mutta sen jälkeen esim. ulkomaansivut on supistettu äärimmilleen niin, ettei sieltä opi kuin The Voice -kilpailun pärjääjät ja ketkä on nykyään Tapparassa.

  23. 23

    sanoo

    ”Toimittajien yhteenliittymiä on jo, ja ne ovat osoittautuneet toimiviksi.”

    On, joo. Mutta vielä ei ole kovaa näyttöä siitä, että toimittajat voisivat (Suomessa) myös saada niistä kohtuullisen toimeentulon.

    Sitä paitsi taide- ja kirjallisuuskritiikin saralla tällaiset puuttuvat. Kulttuurijournalistit ovat vielä voivotteluvaiheessa eivätkä ryhtyneet muutostekoihin. Kuten tuon merkintäni loppukaneetissa sanoin, toivoisin että ryhtyisivät.

    Vaikka kunnollista leipäpuuta onkin varmasti hankala maksumuurin taaksen laitettavasta taidekritiikistä itselleen saada. Kyllä se etupäässä on pikkutulojen tienaamista, joiden päälle täytyy tehdä jotain muutakin työtä, jos mielii maksaa vuokransa ja muut elinkustannukset.

  24. 24

    sanoo

    ”Jos jokainen lukija maksaa 10 euroa kuussa, lukijoita on keskimäärin 1000 kuussa, niin tuloa tulee 120 000 vuodessa. Arvonlisäveron (korotetun) ja palvelinten ylläpidon jälkeen jää niukat rahat noin yhden henkilötyövuoden hankkimiseksi.”

    On selvää, ettei tuhat lukijaa riitä, jos tavoitteena on sivusto, joka tuo myös rahaa.

    Miten saada kriittinen massa (reilusti viisinumeroinen määrä lukijoita)?

    Banaali vastaus: tekemällä parempaa & kiinnostavampaa kamaa kuin kulttuurin saralla mikään muu media voi tarjota. Siihen vaadittaisiin paitsi hyviä kirjoittajia myös jo valmiiksi tunnettuja kirjoittajia. Eli tullaan tähän ikävään sanaan nimeltä henkilöbrändit. Kymmenen Otso Kantokorpea kirjoittamaan kulttuurin ilmiöistä. Sopivasti ns. journalistista etunojaa juttujen paketointiin, esillepanoon ja tiiseröintiin.

    Resepti on periaatteessa yksinkertainen. Tämä ei ole mitään rakettitiedettä. Paha kyllä yksinkertainen ei ole sama asia kuin helppo, tässäkään tapauksessa.

    Mainosrahasta tuskin on sanottavaa apua. Ellei ole näyttää isoja kävijämääriä.

    Kulttuuriapurahoja saattaisi kilahtaa hieman taskun pohjalle.

    Lopultahan tämä kaikki on kiinni siitä, löytyykö sopivia tekijöitä ja oikeanlaista päättäväisyyttä & intohimoa.

    On helpompaa vääntää valitusvirttä kulttuurijournalismin synkästä tulevaisuudesta.

  25. 25

    sanoo

    Esa voisi tarkemmin avata laskelmansa taustaa. Mitä pidät yhteen henkilötyövuoteen riitävänä tulona? Kuten Kantokorpi aluksi toisaalla sanoi, ”Palkka päätyöstäni viime vuodelta oli siis 15 509 euroa. Kuukausiansio 1 292 euroa”. Tällä käsitin hänen tarkoittavan tuloa ennen veroja, ja tilanteen tästä huononnuttua on menty vasta kipurajalle.

    Silti, olen aivan samaa mieltä, että uuden median ansaintalogiikka on vielä hämärä. Positiivisista signaaleista huolimatta ei ole toistaiseksi syntynyt sellaista vaihtoehtoista mediaa, joka elättäisi yksin yhtään toimittajaa. LP:n kaltaiset kollektiivit voivat päivälehtien laatua heikentäessä kuitenkin tarjota free-toimittajille korvaavia, mielekkäitä juttuprojekteja, ja samalla pieninä paloina lisätuloa. Silppua se on freen tulo ennenkin ollut. Vakaita, vakituisia töitä ei ole juuri näköpiirissä. Ne takaisivat parhaiten ammattitaidon karttumisen ja homman jatkuvuuden.

    Millainen olisi sitten se kulttuurilehti (ehkä nettilehti), josta maksaisin 10 euroa kuussa? Kyllä sen pitäisi olla hemmetin hyvä, amattimainen, vähintään Suomen paras (kuten Johanna Vehkoo toisaalla määritteli). Tuo kymmenen euroahan vertautuu kait suunnilleen Spotifyn kuukausimaksuun (jota tosin ole raskinut maksaa). Siinä (netti)lehdessä pitäisi olla Nuorgamia, Nuorta Voimaa ja Kaltiota yhdistettynä päivälehden ajankohtaisuuteen sekä kohtuullisen tiiviihköön esitystapaan. Juttutyypit saisivat vaihdellakin, kaiken ei tarvisi olla kritiikkiä, mutta siinä lehdessä pitäisi puhua taideteosten muodosta ja sisällöstä, ei hemmetti soikoon niistä pennosista, joita tosiaan muutamia myös taidealalla pyörii. Myöskään taideinstanssien henkilökiistoista en kertakaikkiaan jaksaisi lukea. Näissä asioissa HS näyttää nyt tosin paljolti petranneen, mitä lukijana kiitän. Ei kaikki kehitys päivälehdissä ole mennyt yksinomaan huonoon suuntaan.

  26. 26

    sanoo

    Pitäisin melkoisen todennäköisenä, että jossain vaiheessa jokin taho kokeilee ammattimaisesti toimitetun kulttuurijulkaisun perustamista nettiin.

    Potentiaalista lukijakuntaa on olemassa.

    Todennäköisesti sivusto pitäisi tehdä niin, että siinä olisi sisäänvetona jonkinlainen maksuton osio, jolla koukutettaisiin lukijoita.

    Joko siten, että a) maksullinen sisältö tarjoiltaisiin erikseen tai b) osasta artikkeleja voisi lukea vain alun ja koko teksti olisi sitten maksullinen.

    Riittävän suuren lukijakunnan saaminen edellyttäisi myös sitä, että kirjoitettaisiin populaarimmistakin aiheista kuin kirjallisuudesta ja kuvataiteesta, siis esimerkiksi elokuvista.

    Tuo Jounin mainitsema ”Nuorgamia, Nuorta Voimaa ja Kaltiota yhdistettynä päivälehden ajankohtaisuuteen” voisi olla oikeilla jäljillä, mutta ei ehkä vielä riitä vaan täytyisi pystyä luomaan sellainen odotus, että tekeillä on jotain sellaista, mitä ei vielä mikään muu taho ole Suomessa onnistunut tekemään.

    Jos tällainen kulttuurisivusto nettiin saataisiin (säätiö- tai muilla apurahoilla ja kenties jopa mesenaattieuroilla tuettuna), se voisi hyvinkin työllistää avustajapohjalta joukon maamme parhaimmistoon kuuluvia kriitikoita ja kulttuuritoimittajia.

    Minä maksaisin helpostikin tuollaisesta 10 euroa kuussa. Sehän on mitätön raha.

  27. 27

    Esa Mäkinen sanoo

    Haarukoidaanpa nyt sitten vähän tarkemmin, kun tähän ollaan tultu.

    Oletetaan että Julkaisussa ilmestyy keskimäärin 3 juttua (kritiikit, uutiset, kaikki) päivässä. Oletetaan, että palkkio on 185 euroa per juttu ja sivukulut 1,3 palkkion päälle. Juttukulut siis ovat 250 000 euroa vuodesa.

    Muut kulut: palvelin+ylläpito 10000, toimittaja 30000, hallinto 20000. Yhteensä 310000.

    Tulot olisivat 10e per tilaaja kuussa. Näin Julkaisulla pitäisi olla 2500-3000 tilaajaa, jotta se olisi kannattava.

    Jos juttupalkkio olisi 300e, tilaajia Julkaisulla pitäisi olla 4100.

    (En täysin tunne alv:n kiertoa yrityksissä, joten nämä laskelmat ovat ilman sitä.)

  28. 28

    sanoo

    Noilla Esan parametreillä se että lehti olisi terveellä pohjalla edellyttäisi kunnon ”turvamarginaalia” eli volyymin pitäisi olla selvemmin yli kiinteiden kustannusten. Toisin sanoen tarvittaisiin selvästikin suurempaa tilaajamäärää kuin kolmisen tuhatta.

    Sitä ei tietystikään heti saataisi. Eli pitäisi olla varaa aluksi pyörittää toimintaa tappiolla.

  29. 29

    sanoo

    Esa Mäkisen kannattavuuslaskelmiin sivuhuomiona:

    Eihän mikään ”perinteinen” lehti tai muu media Suomessa(kaan) toimi tilauksista tai irtomyynnistä saaduilla varoilla, vaan pääosa kustannuksista (plus mahd. voitto) katetaan mainosmyynnillä. Nimim. kokemusta on kun näitä joskus ilmaisjakelukulttuurilehteä toimittaessani laskimme. Musta tässä klikkaushuoraamiseen keskittyvässä ajattelussa ollaan siinäkin hakoteillä, että eivät kaikki mainostajat ole kiinnostuneet vain/lähtökohtaisesti ollenkaan maksimilukijamääristä, vaan lukijoiden _laadusta_.

    Veikkaan, että keskimääräinen, kulttuurisivuja lukeva sivistysporvari rahavaroineen on tulevaisuudessakin monelle mainostajalle antoisa kohde, ja he saattaisivat olla kiinnostuneita sponsoroimaan tämmöisille suunnattua verkko/pad/paperijulkaisua. (Siis kun se mainontakin voi olla niin paljon muutakin kuin klikkaa banneria -tyyppistä)

  30. 30

    sanoo

    Ideaalista olisi saada myös mainostuloja.

    Mutta niiden varaan en ainakaan minä paljoakaan laskiksi. Palkkatyössäni näen päivittäin, kuinka raadollinen on nettimainonnan maailma. Suuret lehtitalotkaan eivät huku nettimainosrahaan, vaikka kaikin konstein sitä pyrkivät haalimaan.

    Tasokas, kriittinen kulttuurijulkaisu ei ole hittituote mainosrahan hankintaan.

    Toki irtoeuroja voi saada mainostuloista sieltä sun täältä. Mutta nekin pitää jonkun (mainosmyyjän) hankkia. Eikä sekään ihan ilmaista ole.

    Olisi tietysti mukava olla väärässä tässä asiassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *