Kirjat ja korkeakulttuuri

Moni pitää lyriikkaa korkeakulttuurisimpana kirjallisuudenlajina. Runot koetaan vaikeasti lähestyttäviksi, itseensä sulkeutuviksi, hermeettisiksi. Siis jotenkin elitistiseksi touhuksi, paremman väen jutuksi.

Huomaan suhtautuvani joihinkin muihin taiteenlajeihin samankaltaisella penseydellä kuin jotkut toiset lyriikkaan. Ooperasta ajattelen suunnilleen samoin kuin Seppo Räty: ”Hyi saatana!” Julkisesti en tätä ennakkoluuloani tietenkään kehtaisi tunnustaa. Tero Saarisen tanssiproduktioita en menisi katsomaan mistään hinnasta. Tuskin myöskään klassista balettia.

Ainoa korkeakulttuurinen ulottuvuus minussa taitaa olla kirjallisuusmakuni. Ei minua yhtään hävetä lukea matalamman kastin kirjoja, ”viihdekirjallisuutta” kuten dekkareita, päinvastoin. Ne vain useimmiten puistattavat, koska ovat kaavamaisia ja laskelmoituja, tönköllä apukouluproosalla kirjoitettuja.

Mutta vaikka minulla on stereotyyppisesti määriteltynä ”korkeakirjallinen” maku, silloin tällöin tulee vastaan laatukirjoja, jotka koettelevat minua liikaa lukijana, vaikka teksti on kaikinpuolin ihailtavaa ja mestarillista. Näin kävi viimeksi Peter Nadasin Muistelmien kirjan kanssa.

En jaksanut lukea, jätin kesken. Tuli syyllinen olo. Oopperasta tai baletista pystyisin poistumaan tuntematta vastaavia henkisiä taakkoja.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Samankaltaisia tuntemuksia täällä. Ylevä korkeakulttuuri on liian lähellä kitschiä ollakseen kiinnostavaa. Paitsi kirjallisuus, kun se voi olla reilusti rupista.

    Täytyy tosin myöntää, että melkoinen osa modernia ja postmodernia runoudesta näyttäytyy minulle myös semmoisena vitriinihommana, jossa papisto puhuu papistolle. Ei onneksi kaikki.

  2. 2

    sanoo

    Postmodernin runouden (ei tosin läheskään kaiken) ongelmana tuppaa olemaan tietynlainen ytimettömyys. Ironialla kuorrutettuja kuorikerroksia riittää, mutta niiden alla ei ole mitään. Runon sisäinen subjekti puuttuu, sellainen hahmo, johon lukija voisi muodostaa yhteyden. Modernissa runoudessa oli vielä tämä paljon parjattu ”lyyrinen minä”. Jos postmodernissa runoudessa jonkinlainen subjekti asustaa, se on kuin saippuapala, ei siitä saa otetta. Tuntee asioivansa nimimerkin takaa huutelevan nettikeskustelijan kanssa. Yhteydet ovat poikki. Tunteet ja tuntemukset pelkkää roolipeliä. Mutta asenne on – totta kai – tosi cool.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *