Kirjasyksy & Pynchon

”Kirjasyksy” on melkoisen puiseva, mainostustarkoituksia palveleva termi. Kun kustannustoimintaa esitellään suurelle yleisölle samanlaisena sesonkibisneksenä kuin vaatemuotia, joutavimmistakin kirjoista on mahdollista puhua kirjasyksyn kohutapauksina. Mutta itse kirjallisuus ei tietenkään ole sesonkibisnestä. 20 vuotta sitten kirjoitetut romaanit ovat aikalaisteoksiamme aivan kuten myös 20 vuoden kuluttua kirjoitettavat. Puheet kirjan lyhyestä, syksystä jouluun kestävästä elinkaaresta kuvastavat ainoastaan kirjallisen julkisuuden rakennetta. Se on pintakuohua, yhdentekevää poreilua.

Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, etten seuraa, mitä kustantajien tulevan syksyn julkaisuluettelot pitävät sisällään. Kyllä minä ne aina tarkkaan katson ja ilahdun, jos luvassa on jotakin kiinnostavaa. Alkavan kirjasyksyn odotukset kohdistan etenkin Thomas Pynchonin Inherent Viceen ja James Ellroyn Blood’s A Roveriin (joka ilmestyy myös suomeksi tuoreeltaan).

Pynchonin uutukainen on jo ilmestynyt ja se kolahtanee lähipäivinä postilaatikkooni. Luvassa on ”vain” 400-sivuinen teos, jota kriitikot luonnehtivat kirjailijan helppolukuisimmaksi romaaniksi. Tuskin sitä kuitenkaan ihan ahmimisnopeudella lukee. En jaksa uskoa, että Unto Hämäläinen kirjoittaa ensi keväänä HS:n Kuukausiliitteeseen samanlaisen vuodatuksen Pynchonin pauloihin joutumisestaan kuin minkä kirjoitti taannoin Stieg Larssonista, tästä kirjallisuuden merirosvosta ja kuokkavieraasta.

Verryttelin kesän aikana Inherent Vicea varten lukemalla uudestaan kirjailijan esikoisromaanin, vuonna 1963 julkaistun V:n. Sehän on geopolitiikan koukeroihin sotkeutuva trilleri, jossa piisaa yllättäviä ja monimutkaisia juonenkäänteitä. Epätrillerimäistä siinä on Pynchonin hypnoottinen proosa. Se ei kehystä geopolitiikkaa vetäväksi isojen poikien seikkailukertomukseksi vaan antaa vaikuttavan kirjallisen muodon atomituhon varjoon joutuneen länsimaisen kulttuurin paranoialle.

Pynchon on harvoja nykykirjailijoita, jotka kirjoittavat balzacmaisia superpower-romaaneja postbalzacmaisella otteella — eli runsaudensarven kaltaisia teoksia, jotka sisällyttävät itseensä yhteiskunnan ja kulttuurin olennaisimmat vivahteet. Tämä taas johtaa siihen, että Pynchonin romaanit ovat melkoisia tiiliskiviä, paitsi kooltaan, myös kirjalliselta ominaispainoltaan. Niiden lukeminen ei ole silkkaa nautintoa. Suurin nautinto tulee yleensä jälkikäteen. Sitten, kun kirja alkaa kummitella mielessä jälkikuvina, muistumina, oivalluksina, assosiaatioina.

Säästeliäs julkaisutahti — seitsemän romaania 46 vuodessa — tekee sen, että jokainen Pynchonin romaani on Tapaus anglosaksisessa kirjallisuusmaailmassa. Inherent Vicen ilmestyminenkin näyttää herättäneen taas keskustelun siitä, onko Pynchon suurin elossa oleva englanninkielinen kirjailija. The Timesin kriitikko Aravind Adiga vertaa Pynchonia hänen kenties vahvimpaan haastajaan Philip Rothiin, ja esittää osuvia huomioita:

”Yet he seems more alive, more of our time, than Roth. Much is said about the rage of Roth’s late phase; but even when a book is ostensibly taking on social or political issues, as in The Human Stain, we discover soon enough that what the author is really pissed off about are personal, even narcissistic, issues: bodily decay and extinction. Pynchon’s fury is political, edgier. In a wonderfully adolescent way, he still wants to settle scores with the men holding the batons: government, police and Ronald Reagan. If Vineland was a howl at the Reagan years, one wonders if the weary tone of this new book – shot through with a sadness that the good guys have been licked for all time – hasn’t resulted from the long rule of George W. Bush.”

Naulan kantaan. Pynchon on edelleen subversiivinen hahmo, kun taas Roth on enää eturauhasvaivojensa kiusaama kärttyinen ukkeli (joka tosin edelleen kirjoittaa hyviä romaaneja).
Kommentit
  1. 1

    Hannu Björkbacka sanoo

    Hyvä Antiaikalainen, hyvä!

    Olen erittäin innostunut kuullessani, että Pynchonilta on tulossa taas uutta. Siinäpä kirjailija, joka kirjoittaa, eikä ole julkisuudessa.

    Tuli vain mieleen, että kun survaiset hienot kirjailijat vastakkain, niin mitäpä jos Sinun viimeisimmät blogimerkintäsi näyttäisivät olevan lievässä ristiriidassa?

    Jos P on poliittinen, niin eikös hän sitten ole juuri poliittisesti korrekti, mitä uusimmassa merkinnässäsi kritisoit, näitä oikeamielisiä kirjailijoita – kaikkihan nyt Bushia ja Reagania osaavat kritisoida…

    Ja mitä vikaa on death/decay/extinction -tyylisillä kirjojen aiheilla?

    No, huumoria pitää olla, ettei tule tuumoria. Tosi hauskaa, että joku innostuu Pynchonista. Jos Antiaikalainen ei kerro kenellekään, niin en ole saanut V:tä tai Gravity’s Rainbow’ta kahlattua, mutta ilmeisesti sitä suosittelet? Vinelandkin odottaa hyllyssä kuin pakasta vedettynä… Ihastuin Pynchoniin Lot 49:n ja hänen novelliensa (Slow Learner) kautta. Huudon suomennosta en ole lukenut.

    Siis kannatusta täältä päin sekä Pynchonille että Rothille, joka Antiaikalaisenkaan määritelmien mukaan ei ole – onneksi – poliittisesti korrekti ja kunnollinen…

    Terveisin

    Hannu Björkbacka

  2. 2

    sanoo

    ”Jos P on poliittinen, niin eikös hän sitten ole juuri poliittisesti korrekti, mitä uusimmassa merkinnässäsi kritisoit, näitä oikeamielisiä kirjailijoita – kaikkihan nyt Bushia ja Reagania osaavat kritisoida…”

    Tuossa mielessä Pynchon — ja useimmat vastuullisesti ajattelevat kirjailijat toki ovat poliittisesti korrekteja — mutta samalla Pynchon on toki myös paljon muuta. Hänen yhteiskunnallisuutensa ei tyhjene siihen, että hän osaa laittaa miinusmerkkiset asiat miinusmerkkisten lokeroon ja plusmerkkiset plusmerkkisten lokeroon ja pitää sitten siitä meteliä. Pynchonin romaanien tiheä, elävä, kirjallisesti vaikuttava proosakudelma on olennainen juttu hänessä, eikä se että hän ymmärtää pitää Reagania ja Bushia paskiaisena. Tämähän toki on itsestäänselvää.

    Ylipäänsä tuo taantumus/edistyksellisyys-dikotomia on vaikea ja monimutkainen juttu kirjallisuudessa, ja mielestäni siihen ei pitäisi lainkaan tarketua. Tuon tuoreimman merkintäni yksi peruspointti oli juuri se, että ”taantumuksellinen”-leimojen lyöminen kirjailijoihin ei ole kovin järkevää. Ja suutuspäissäni sitten tölväisin ruotsalaisia dekkaristeja.

    ”Ja mitä vikaa on death/decay/extinction -tyylisillä kirjojen aiheilla?”

    Ei niissä mitään vikaa ole. Eiväthän romaanien aiheet yleensäkään ole hyviä tai huonoja vaan hyvyys ja huonous ovat romaanien itsensä ominaisuuksia. Tuossa, mitä merkinnässäni kirjoitin Rothista ja Pynchonista, kyse on ennen kaikkea näkökulmavalinnasta: Pynchonin vimmaisuuden rinnalla Roth vaikuttaa väistämättä välillä hiukan väsähtäneeltä ja resignoituneelta. Se ei tietysti ole syy parjata häntä kirjailijana.

    Vineland on varmasti helpommin lähestyttävä romaani kuin Gravity’s Rainbow, jota lukiessa ei todellakaan ole koko ajan kivaa, mutta — usko pois — työ on kyllä vaivan arvoinen. Huudon suomennos on hyvä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *