Kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston

Created with Nokia Smart Cam

”Voi sentään! Oletko lukenut nämä kaikki?” Useimmat ihmiset huudahtavat näin astuessaan Umberto Econ kotiin. Eikä ihme, onhan Ecolla valtava, kymmenistä tuhansista niteistä koostuva yksityiskirjasto. Isännällä on kuulemma tapana vastata vierailleen piikikkäästi. ”Ehei, tässä ovat näkyvillä vain ne kirjat, jotka ajattelin lukea tulevan viikonvaihteen aikana.”

Vannoutuneet bibliofiilit ymmärtävät Econ piikittelynhalun. Kirjat eivät ole esillä siksi, että vierailijat tajuaisivat tulleensa sivistyneen miehen kotiin. Ne ovat esillä, koska Eco tarvitsee niitä – ja varmaan rakastaakin ainakin osaa niistä.

Nassim Nicholas Taleb on huomauttanut, että jättimäinen kirjasto ei ole Ecolle itsetehostuksen vaan maailman tutkimisen ja ymmärtämisen väline. Erityisen arvokkaita ovat ne kirjat, joita hän ei ole ehtinyt vielä lukea. Niihin varastoitunut tiedon ja sivistyksen pääoma rikastuttaa häntä entisestään.

”Mitä enemmän tiedät, sitä suuremmaksi kasvaa lukemattomien kirjojen määrä hyllyssäsi. Kutsukaamme tällaisia kirjoja antikirjastoksi”, Taleb tiivistää.

Jokainen paljon lukeva tunnistaa tämän ajatuksen. Tietokirjallisuuden lisäksi se pätee myös kaunokirjallisuuteen.

Kun tutustuu uuteen kiinnostavaan tekijään, tulee samalla johdatetuksi myös toisten kiinnostavien jäljille. Milan Kunderan kautta voi löytää Herman Brochin ja Witold Gombrowiczin tai David Foster Wallacen kautta George Saundersin ja Donald Antrimin.

Jokainen kirjailija on osa rihmastoa, joka yhdistää hänet satoihin tai tuhansiin muihin kirjailijoihin, eläviin ja kuolleisiin. Tuota rihmastoa kutsutaan arkisemmin maailmankirjallisuudeksi.

Kirjallisuus on vaikutuksen alaiseksi tulemista, toisille ihmistietoisuuksille altistumista. Gustave Flaubert sanoi, että täytyy lukea tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Sama mekaniikka toimii myös lukemisessa. Päästyäni yhden kirjan loppuun minulla on viisi muuta kirjaa odottamassa ja niiden viiden jälkeen viisikymmentä.

Lukemattomat kirjat ovat elämän merkki. Viimeistä nidettä myöten läpiluettu kirjasto olisi kauhistus. Siksi jokainen kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston.

 

***

 

Harva pystyy hankkimaan niin suurta kirjastoa kuin Umberto Eco. Useimmat tuskin sellaista edes haluaisivat. Fredrik Suuri väitti, että yhdelle ihmiselle riittää parikymmentä kirjaa.

Minä olen kotoisin keskiluokkaisesta kodista, jossa vanhemmat katsoivat enemmän televisiota kuin lukivat kirjoja. Silti meillä oli olohuoneen yhden seinän peittävä kirjahylly, enimmäkseen kotimaisista klassikoista ja ulkomaisista bestsellereistä koostuva. Opin luontaisesti arvostamaan kirjoja, vaikka en viitsinyt niitä lukea. Ihmettelin koteja, joista puuttui kirjahylly.

Sivistysmaihin verrattuna Suomessa on nuori kirjakieli ja kirjallinen kulttuuri. Ei tarvitse palata montakaan sukupolvea taaksepäin, kun ainoa kirja oli Raamattu. Sitä luettiin hartaasti. Ehkä tämä niukkuuden muisto selittää sen, että myöhemmin muihinkin kirjoihin, jopa romaaneihin, suhtauduttiin kunnioittavasti. Kirjallista kulttuuria puolustavat lobbarit puhuvat Suomessa edelleen varsin hartaalla nuotilla.

Toisaalta samaan aikaan erilaiset muodin ja lifestylen suunnannäyttäjät uskaltavat jo suhtautua kirjoihin avoimen halveksivasti. Kirjahylly ei ole enää trendikkään kodin sisustuselementti. Se näyttää groteskilta ja kerää pölyä. Pitää olla raikkautta, ilmavuutta, avaruutta, eli kaikkia niitä elementtejä, joista positiivisen kestohymy naamalla kulkevan ihmisen maailmankuva muodostuu.

Tervehdin tätä kehitystä riemulla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos näytän dynaamisten aikalaisteni silmissä nololta tyypiltä, joka elää menneisyydestä naaratun hylkytavaran eli kirjojen keskellä.

En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kirjaa minulla on. Määrä liikkunee parintuhannen tienoilla. Hiljattain edesmennyt Veijo Meri kertoi esseessään ”Kirjat” omistavansa juuri sen verran kirjoja. Sen isommaksi hän ei halunnut kirjastoaan päästää.

Kesämökissä minulla on 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa.

Meri ei tarkenna, mitä hän roskakirjoilla tarkoittaa, mutta luullakseni dekkareita ja muita viihdekirjoja. Hän kuului siihen sukupolveen, joka saattoi luontevasti puhua roskakirjoista. Minä taas olen postmodernin käänteen jälkeinen kirjailija ja joudun varomaan sanojani. Nykymaailmassa korkean ja matalan raja on hämärtynyt tai hämärretty ja kaanoniin vetoajat nähdään vallantäyteisinä elitisteinä. Olen joskus hätkähtänyt tavatessani vanhempia kirjailijakollegoja, jotka Meren tavoin luonnehtivat viihdekirjoja täysin siekailematta roskaksi. Selkäydinreaktioni sanoo, ettei moinen puhe ole poliittisesti korrektia.

Epäilemättä minunkin kirjastostani löytyy sellaista, mikä täyttää Meren kriteeristöllä roskakirjallisuuden tunnusmerkit. Kenenpä ei. Tykkään lukea tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen terrorismin maailmaan sijoittuvia trillereitä. Itse asiassa soisin pitäväni niistä enemmänkin, mutta minulla on niiden kanssa samanlainen ongelma kuin viskinjuonnin kanssa. Nautin viskipaukun tekemisestä ja etukäteisfiilistelystä, itse juomisesta en niinkään. Samoin ajatus vetävän trillerin lukemisesta kutkuttaa enemmän kuin itse lukeminen.

Tosiasiallista ajanvietekirjallisuutta minulle edustavat poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin pureutuvat pamfletin suuntaan liippaavat tietokirjat. Tony Judtin esseemäiset teokset takaavat nautinnollisen lukutuokion koska tahansa. Ahmin niitä kuin Tobleronea.

 

***

 

Mihin Veijo Meri mahtoi asetella roskakirjansa? Varmaankin takariviin, jos hänellä oli hyllyissään kirjoja useammassa rivissä. Sieluni silmin näen Maigretit piilossa venäläisten klassikkojen takana.

Meren mielestä kirjahyllyn piti kuvastaa kulloistakin mielentilaa. Se taas edellytti isoja tai pieniä muutoksia päivittäin. Moista voisi pitää outona suhtautumisena vannoutuneelta kirjallisuusmieheltä. Useimmille lukutoukille kirjahyllyn järjestys edustaa pysyvämpää heijastumaa identiteetistä ja maailmankuvasta. Tapasin kerran miehen, joka kertoi 70-lukulaisen radikalisminsa koulimana sijoittavansa liian porvarillisina pitämänsä kirjailijat etäälle kirjahyllynsä paraatipaikoilta tai kokonaan piiloon.

Mutta Meri ei ollut dogmaatiikko, ei kirjailijana eikä ymmärtääkseni ihmisenä. Eräässä haastattelussa hän sanoi pyrkineensä pitämään egonsa mahdollisimman pienenä. Se on kunnioitettava pyrkimys kirjailijalta, koska kirjailijoiden ammattitauteihin kuuluu vähintään orastava narsismihäiriö. Eräs tapa pitää ego siedettävissä mitoissa, on pitää ajatus vireänä ja leikkisänä. Silloin ei pääse syntymään henkisesti tuhoisia fiksaatioita. Voin kuvitella, että Merelle kirjahyllyn järjestely oli tämän periaatteen toteuttamista käytännössä.

Muutoksilla siirrän arvostusta kohteesta toiseen, korotan ja alennan. Joskus tuomitsen ja siirrän kokonaan pois näkyvistä syyllisen. Joskus historia ottaa ylivallan ja syrjäyttää fiktion, toisella kertaa lyriikka proosan, jonkin kerran draama kiilaa väliin ja alkaa levittäytyä.

Minulla on osa kirjahyllyistä olohuoneessa ja osa työhuoneessa. Olohuoneeseen olen sijoittanut kuolleiden tai sammuneiden kirjailijoiden teokset. Sammuneilla tarkoitan sellaisia, joilta ei enää tule uusia (Philip Roth) tai joilta en enää odota uusia (Hannu Salama). Jostain syystä olohuoneen kirjahyllyt ovat ahkerammassa käytössä kesäisin kuin talvisin. Talvi ei ole minulle kuolleiden kirjailijoiden aikaa. Jostainhan se valo pitää pimeän keskelle saada. Miksei sitten elävistä, yhä sykkivistä kirjailijoista.

Ennen asettelin kirjat aakkosjärjestykseen tekijän nimen perusteella, mutta luovuin käytännöstä, kun toissa talvena jouduin lattiaremontin takia purkamaan väliaikaisesti kaikki kirjahyllyt. Lattiaremontin valmistuttua en jaksanut aakkostaa kirjoja, vaan sijoittelin ne hyllyihin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti.

Kuluneiden puolentoista vuoden aikana olen sisäistänyt kirjojen järjestyksen niin, ettei se enää tunnu sattumanvaraiselta, vaan jonkinlaisen luovan kaaoksen lopputulokselta. En tietoisesti laittanut esimerkiksi amerikkalaisia ja ranskalaisia prosaisteja samaan hyllyyn. Ne vain solahtivat sinne. Enää en voisi ajatella niitä erilleen toisistaan. Niiden kuuluu olla juuri siellä, missä ne ovat, toistensa seurassa. Mitään järjellistä syytä siihen ei tietenkään ole.

Fyysisen kirjastoni kasvua on hillinnyt se, että olen ryhtynyt ostamaan myös sähkökirjoja. Pidän niitä siunauksellisena keksintönä, vaikka minulta kesti pitkään hyväksyä ajatus kirjasta, joka ei ole esine vaan pelkkä tekstitiedosto. Ostoissani hahmottuu selvä hierakia. Tärkeimmät kirjat haluan fyysisessä muodossa hyllyilleni, mutta vähemmän tärkeät otan mieluusti aineettomina, jotta ne eivät vie niukaksi käyvää tilaa.

Veijo Meri pohti esseessään, mitkä kirjat ottaisi mukaansa, jos tulisi tiukka paikka ja saisi ottaa vain kapsäkillisen. Samaa ajatusleikkiä olen harrastanut joskus minäkin. Merelle välttämättömät kirjailijat olivat kaikki miehiä, mikä ei sinänsä yllätä:

…listassa olisivat Hemingway, Faulkner, Haanpää, Haavikko, Hyry, Tšehov, Gogol, Chandler ja japanilaisista Natsume Soseki. Kaikki Chandlerit ja englanniksi käännetyt Natsume Sosekit minulla on, Chandlerit myös mökillä. Villonia luen ja kääntelen jatkuvasti.

Mitä minä haalisin kapsäkkiini? Jos saisi ottaa vain kaunokirjallisuutta, mukaan pitäisi saada ainakin Ashberyn, Brodskyn, Haavikon, Turkan, Mannerin ja Forsströmin runot, Montaignen, Ozickin, Sontagin, Kunderan, Meren ja Calasson esseet, Flaubertin kirjeet, Gombrowiczin päiväkirjat, Cioranin aforismit, Barthelmen ja Lydia Davisin novellit, Célineä, Strindbergiä, Nervalia, Rabelais’ta, Bernhardia, Beckettiä, Durasia, Handkea, DeLilloa, Malapartea, Pynchonia, Pereciä, Byattia ja Markku Lahtelan Hallitsija, ja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, ja Jouko Turkan Aiheita, ja Martin Amisin Money, ja David Foster Wallacen Infinite Jest

Oi voi, kapsäkki taitaisi revetä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tämä oli erinomainen teksti, kiitos! Monet ihmiset ja etenkin kirjabloggarit siunailevat sitä, että heillä on lukemattomia lukemattomia kirjoja, aivan kuin maailman kirjoja saisi lukemalla luetuksi :). Usein myös todetaan, että ei osteta lisää kirjoja kun kotona on jo niin paljon lukemattomia. Mielestäni ihan väärä asenne. Itse taas ostan surutta paljon sellaisia kiinnostavia kirjoja, joista tiedän jo etukäteen, etten ehdi niihin vuosiin kunnolla tutustumaan (korkeintaan selata esim. kuvat lävitse). Suurin osa niistä on alennusmyynti- tai divarilöytöjä ja hankin se osaksi myös sen vuoksi, että toista tilaisuutta ostamiseen ei todennäköisesti tule. Sitten ei jää harmittamaan, se miksi en sitä tai tätä viidellä eurolla kantanut kotiin. Kaikista kirjoista jää jokin muistijälki alitajuntaan ja olen töissäni kyennyt hyödyntämään juuri tällaisia satunnaisia hankintoja — siinä on aina löytämisen iloa mukana!

  2. 2

    jope sanoo

    Hhhmm..enpä tiedä, miten niistä lukematta jääneistä kirjoista mitään siirtyisi mihinkään, kun harvoin näyttää siirtyvän myöskään luetuista. Viittaan tällä kantaani, että kovin usein monien paljonkin lukeneiden ihmisten käsitykset eivät juuri eroa siitä, mitä ihmiset keskimäärin ajattelevat. (No, tämä tietysti sisältää minulta ennakko-oletuksen että kirjallisuudella olisi enemmän annettavaa kuin sunnuntain hesarilla). Eri asia on jos ajattelee kirjallisuutta jonakin postimerkkeilynä. Silloin tarvitaan määrää sekä laatua, ja pelkkä omistaminen riittää. Oma kirjastoni ei ole juurikaan kertynyt koska olen antanut pois kirjoja, vienyt rahapulassa Ikea-kassilla divariin, jättänyt raitsikan penkille (näin koska osa luetusta ei jätä lyhytkestoistakaan jälkeä) ja, ihan totta, heittänyt useita kappaleita roskiin silloin kun olen vakuuttunut ettei kirjaa kannata jättää kenenkään muidenkaan käsiin. Luen edelleen itseni vuoksi, en siksi, että saisin tietää onko kirja mielestäni hyvä vai huono. On ihan tavallista että taitavasti tehty, rakennettu, kirjoitettu, loppuun saakka pohdittu, ihan varmasti hyvä kirja, ei jätä mitään. Sellaista en halua olohuoneeseeni. Toisaalta taas esim. joku Beckettin ranskankielen harjoitelma, Rinnekankaan romaani tai Pellisen taas uusi ntamo voi olla aivan mahtava. Sellaisen haluan.
    Blogistin kapsäkistä löytyi kuitenkin useita omia suosikkejani: Peter, August, Matti, Thomas, Paavo, mm.
    ( Pulkkisen neljän kirjan koko tuotanto on oma mikrouniversumi, jonka soisin nousevan lukijoiden keskuudessa uudelleen esiin. Unelmien kirjapiiri-idea: Pulkkisen tuotanto. Kun sen ensimmäisen, valeasultaan maalaisromaanin idean tajuaa, seuraa siitä kaikki muukin…)
    Mutta totta kai, lähtökohtaisesti iso laadukas oma kirjasto olisi hieno homma, jos sellaiseen kenellä vain on resursseja. Merkittävän kirjan sisältö siirtyy varmasti päähän elämään omaa elämäänsä aina ja väistämättä. Eri asia on muutaako se sitten miestä ja mihin suuntaan.

  3. 3

    sanoo

    Jope — ehkä tutkijan aivot toimivat sitten toisin, ostotilanteessa ja kotiin kirjan tuotuani selaan sitä jonkin aikaa ja kyllä minuun tuosta selaamisesta muistijälkiä jää, ei ehkä niin hyviä kuin niistä joista luen. Useasti töitä tehdessä jokin asia sitten loksahtaa kohdalleen kun lähden hamuamaan jotain opusta, jossa näin jonkin kuvan tai siinä kerrottiin jostain henkilöstä tai jossain romaanissa liikuttiin tietyissä maisemissa. Mutta Sinä ilmeisesti puhuit enemmänkin kaunokirjallisuudesta, minä puolestani olen kaikenlaisen kirjallisuuden iloinen sekakäyttäjä :).
    Helene Hanff on hyvä esimerkki kirjojen rakastajasta, joka myös surutta heitti kirjoja roskiin jos ne eivät merkinneet hänelle mitään. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, omakohtaista tarvetta en vielä ole tälle löytänyt, koska tähän mennessä olen löytänyt ”hyvän kodin” kaikille, joita en ole tuntenut tarvetta säilyttää.

  4. 4

    Pakina sanoo

    Hienoa pohdintaa. Tein tänä keväänä kipeän mutta harkitus päätöksen. Luovuin vanhasta kirjahyllystäni ja osasta kirjoja. Tuttavat ja ystävät ottivat osan kirjoista, dekkarikirjastoon kelpasi osa, osan myin yksityisille ja antikvariaattiin. Osa kirjoista matkasi kesäkotiini. Hankin huomattavasti pienemmän boknäs-hyllykön, jossa on valikoima runoja, proosaa, tietokirjoja ja valokuva-albumeja. Otin kuvan ja postasin sen FB:hen. Sain niistäkin kirjoista kysymyksen, olenko lukenut ne kaikki. Lukemattomia kirjoja on tällä hetkellä muutama metri kesäkodissa ja makuuhuoneen hyllykössä. Yritän käyttää enemmän kirjastoa ja e-kirjoja. Lukemisesta en luovu. Olen lukenut niin paljon, että kirjallisuus aukeaa tai jos niin ei käy, pystyn hakemaan tietoa ja lisäämään tietojani koko ajan. Elämä on rajallinen, mutta olen iloinen joka kerta, kun opin jotakin uutta. Kirjallisuus auttaa unohtamaan, rentouttaa, lisää elämäni rikkautta. En koskaan lakkaa lukemasta ja kuuntelen myös jonkin verran kirjallisuutta, koska se on matkoilla hyvin rauhoittavaa. Suurin osa matkustamisestahan on odottamista.

  5. 5

    jope sanoo

    ”Kun tutustuu uuteen kiinnostavaan tekijään, tulee samalla johdatetuksi myös toisten kiinnostavien jäljille. Milan Kunderan kautta voi löytää Herman Brochin ja Witold Gombrowiczin tai David Foster Wallacen kautta George Saundersin ja Donald Antrimin. Jokainen kirjailija on osa rihmastoa, joka yhdistää hänet satoihin tai tuhansiin muihin kirjailijoihin, eläviin ja kuolleisiin.”

    Juuri noin se menee, teos johdattaa toiseen teokseen. Esim. kun tututustuu kirjailijan taustoihin, nousee sieltä usein esiin muita kirjailijoita, joihin sitten tulee ennemmin tai myöhemmin tutustuneeksi. Näin oli aikoinaan myös musan suhteen. Blogisti mainitsi jälleen tuon puolalaisen päiväkirjat, mielenkiinto heräsi ja ne ovatkin mulla nyt etsinnässä, sillä olen myös mieltynyt fiktiivisen ohella päiväkirja/kirja/omaelämänkerta-juttuihin. Niitä on kevyt lukea, jotenkin. Lajin kotimaisena huippuna pidän Haavikon Prosperoa. Ei tosin ollut kevyttä lukea. Joskus myös esseet tulevat tuota genreä lähelle, kun tekijä puhuu aiheensa kanssa henkilökohtaisesti eikä vain rakentele todisteluja. Strindbergin kirjeet saattavat olla myös aikamoista tirkistelyä, mutta myös tavattoman mielenkiintoisia, ja hauskoja. Tuollainen suoraan henkilökohtainen teksti on muutenkin useimmiten romaania parempi ”aikakone.”
    Näitä miettiässä noussut nyt mieleen, että on minullakin isohko kirjasto, vaikkei se ole fyysinen ja asuinhuoneissani, kulkee se mukanani esim. kaupungilla liikkuessa ja tiedostamatta silmä nappaa luettujen kirjojen henkilöitä katuvilinästä, puistoista, junista tai Stokkan tuulikaapista. (Tosin jälkimmäisessä niitä näkyy hyvin harvoin. Johtunee lukemieni kirjojen henkilögallerioista. )

  6. 6

    sanoo

    Kiitos hienosta jutusta Tommi Melender. Kuuntelin Vanhan kirjan päivillä 1990-luvulla Kai Laitisen ja Veijo Meren keskustelua tärkeimmistä lukemistaan kirjoista. Olisin voinut istua heidän jalkojensa juuressa viikon. Kai Laitisella oli tapana kirjoittaa jo koulupojasta saakka vihkoon kaikkien lukemiensa kirjojen nimet ja siellä oli myös luonnehdintoja tärkeimmistä kokemuksista. Kai Laitinen oli lähes koko aikuiselämänsä työskennellyt tutkimuskohteensa parissa, ”se raivostuttava ämmä”, Aino Kallas oli vienyt liikaa aikaa muilta kirjailijoilta. Veijo Meren suosikit olivat mieskirjailijoita. Täytyy etsiä muistiinpanot siitä luennosta. Juhlasalin eturivillä istuivat Panu Rajala ja Katri Helena.
    Luin äsken Margaret Atwoodin kirjan kirjoittamisesta: Negotiating with the Dead. Siinä on bibliografia, joka ohjaa nyt lukemistani.

  7. 7

    Crash sanoo

    Kirjastoissa on monesti nykyisin kirjojen kierrätyspisteitä. Ne myös toimivat, toisin kuin kirpputorit ja varsinaiset kierrätyskeskukset, jotka monessa tapauksessa valittavat tukehtuvansa niteiden tulvaan. Selitys tuntuu ilmeiseltä: kirjastossa käy todellinen kohderyhmä, toisin kuin noissa second hand shopeissa.

    Joskus olen (asun Helsingissä) pelastanut taloyhtiön paperikeräyksestä kirjoja ja vienyt kirjaston vaihtotelineeseen. Teko oli yhtä paljon ekologinen kuin bibliofiilinen.

  8. 8

    jope sanoo

    Crash, kyllähän joskus kirjan poistaminen kokonaan lukemisen kiertokulusta voi olla hyvinkin bibliofiilinen teko, eikö? Toiseksi, jos kirjaihmisten kirjastot ovat jo kukkuroillaan, kirjaston kierrätyshyllyistä saa kaiken viedä kotiin ilmaiseksi ja uusia kirjanostajia ei nuorista enää nouse, niin mistäs sitten ne uudet kirjat saavat ostajansa ja kirjallisuus elantonsa ? Ostavatko kirjoja enää vain ne joilla on varaa ja tilaa, ja eikös se välillisesti, ennen pitkää, vaikuta myös kirjallisuuden sisältöihin? Kirjallisuudesta muodostuu ”savonlinnanopperajuhlat” ? Tuollaisen 2000 niteen kirjaston kanssa on jo tietenkin hyvin turvassa, ei tarvita enää kuin halua lukea ja aikaa siihen. Palaan lyhyesti vielä kirjan vaikuttavuuteen. Kyllä sitä vaan on. Potentiaalina hyllyssä ja varsinkin toimeenpantaessa. Luin eilen ensimmäistä kertaa Peter Handken pienen kertomuksen Riisuttu epäonni. Nyt se on hyllyssä. Sieltä se heijastaa nyt jotakin liiankin vahvasti.

    • 8.1

      tommimelender sanoo

      ”Kirjallisuudesta muodostuu ”savonlinnanopperajuhlat” ?”

      Eikö ole jossain määrin muodostunut jo? Useimmat julkaistavat kirjat ovat ”keskiluokkaisia kulutushyödykkeitä”. Varsinkin käännöskirjallisuudessa ongelma pahenee vuosi vuodelta, vaikka yksittäiset merkkitapaukset (viimeksi vaikkapa 2666 ja Painovoiman sateenkaari) muutoin ankeaa yleiskuvaa kohentavat. Jos ei pysty lukemaan alkukielellä kirjoja, jää kyllä aika lailla paitsi suurtenkin kielialueiden tärkeistä teoksista, saati pienten ja eksoottisten.

      • 8.1.1

        jope sanoo

        Kyllä, on muodostunut jo, sanoin vain kerrankin noin varovasti, kysymysmerkin kanssa, koska yritän viisikymppisenä vielä opetella viileää ilmaisua.
        Näihin kulutusjuhliin kirjoitetaan kirjoja jotka tulevat ja menevät, lukumarkkinoiden nälkä on kova, vuosia sitten, vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja kirjoja ei enää muisteta tai niille annetaan tappoleima: ”klassikko.”
        Toisaalta onko syytä valittaa, jos lukeminen nyt lokeroituu ja painottuu tiettyihin ihmisryhmiin, tutkimuksista tiedetään että se mediaanilukija on se kuuluisa hyvintoimeentuleva nainen. Voi olla, että tulee turpaan mutta en ole ainoa joka sanoo että kyllä se joissakin arvostuksissa selvästi näkyykin. (Tuo ei ollut muuten mikään arvotus. Hienoa että rahakkaat naiset ostavat ja lukevat… ) Ehkä nyt on vain naisten vuoro. Ok.
        Sen sanon kuitenkin, että on harmi että kirjallisuudesta on kadonnnut eräänlainen ylätasonviritys, tarkoitan jotakin sivistyksellistä, henkistä ulottuvuutta, potentiaalia mahdollisuutta kenelle tahansa nousta minne korkeudelle tahansa. Tänä päivänä ei ”laatu”kirjankaan ostaminen ja lukeminen eroa juuri asioinnista Subway-sämpyläkahvilassa. Samaa tavaraa se on mitä saa jos kortti toimii…. Pitäisi palauttaa se tunne että kantaessa laukussa esim. kadulla jotakin itselle merkittävää, hyvin merkittävää teosta, tuntisi kantavansa jotakin hyvin hyvin painavaa säteilevää…ydintä, josta nauttisi sitten puistossa salaa. Heh, ehkä silloin oltaisiin kaukana kirjamessuista ja oopperajuhlista.

    • 8.2

      Crash sanoo

      Sinänsä aiheellisia kysymyksiä. Antikvariaatit ovat jo vaikeuksissa ja esimerkiksi maineikas Hiltusen liike Senaatintorin kupeessa on supistanut merkittävästi aukioloaikaansa. Kyse lienee aikamme vapaaehtoisen kommunismin, jakamistalouden, yhdestä ilmenemismuodosta (muita lienevät vaikka taksitoimialaa koetteleva Uber ja tapa majoittaa ulkomaisia vieraita omalle sohvalle vastavuoroisuuden tms. pohjalta).

      Aion kuitenkin viedä ja tuoda kirjoja (lehtiä, levyjä) vaihtopisteisiin jatkossakin. Jos jakamisen yksi seuraus on kirjojen lisääntynyt alennusmyyminen alan kaupoissa, se voi vuorostaan tuoda teoksia entistä laajemman yleisön ulottuville (tarjontahan voi myös lisätä kysyntää, eikä vain toisin päin).

      Valmius maksaa laadukkaasta tiedosta on kyllä kulttuurimme kohtalonkysymyksiä. Sen verran valistuksen lapsi olen, että tilasin hiljattain pitkästä aikaa vähän kuin kannatuksen vuoksi Suomen Kuvalehden, kun talouteeni ei pitkän aikaan tullut edes Hesaria (josta taas voisin tilata kulttuuri- ja tiedeosiot digitoituina, jos tällainen valinnan mahdollisuus olisi).

  9. 9

    sanoo

    ”Kumpaan minun pitäisi suhtautua vakavammin: Glenn Gouldin tulkitsemiin Goldberg-muunnelmiin vai AC/DC:n Rock and roll ain’t noise pollutioniin ? Tätähän kulttuurin paradigma lausumattomasti minulta kysyy. Ja sinulta. Halusimme tai ei.”

    Näin aloitan blogijuttuni Kuka on paras ytäväsi? Ja vastaus on tietenkin se että riippuu tarpeesta. Bachin muunnelmat Gouldin tulkitsemina vastaavat eri tarvettani kuin Rock and Roll ain’t noise pollution. Kumpaakin kuuntelen koko olemassaoloni voimalla. Sama pätee kirjoihin. Christien loistava Ikiyö ja Beckettin Millaista on… En suostu nimittämään edellistä roskaksi koska nautin siitä liikaa, sen ankarasta puhtaudesta.

  10. 10

    sanoo

    Nämä raahaisin sinne autiolle saarelle. Lähtökohtana on se että mukaan tulee vain kirjoja joihin palaan. Ei siis antikirjastoa turhaksi painolastiksi: Muodonmuutos, Naisia, Tie, Wittgensteinin Varmuudesta, Ikiyö, Syvä joki, Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, Lars Huldenia, Varastossa aina palaa valo, Deleuzen Nietzsche ja filosofia, Uhrilampaat, Stephen Kingin novelli Kalmanhuoneessa, Alastalon salissa, Vahinko kello kaulassa, Elukkatehdas ja Christopher Johnsonin pieni Derrida-kirja. Nämä nyt tulivat mieleen… (Näitä on nasta valita kun joutuu puristamaan itsestään esiin todelliset mieltymyksensä., ne kirjat jotka tuntuvat kulkevan mukana.)

  11. 11

    sanoo

    Herranjumala! Pakkomielteeni Sieppari ruispellossa meinas unohtua, ja jos lukee suomeksi niin ehdottomasti Schroderuksen suomennos. Sieppari on dekonstruointiin houkuttava juttu jos mikä. Matka tyhjyyteen.

  12. 12

    sanoo

    Hyvä kirjoitus, Tommi Melender! Maailmankirjallisuuden määritteleminen rihmastona on hieno ja tosi, ja Talebin antikirjasto hykerryttävä termi.

    Mutta mitäs se Jope siellä naisia morkkaa! Tiedoksi Jopelle: hyvintoimeentulevat naiset lukevat laidasta laitaan. Olen nainen ja tunnen itseni hyvintoimeentulevaksi opettajan eläkkeellä. Lluen monipuolisesti, paitsi ”roskakirjallisuutta” en juuri lue.
    Kuulostaa hieman ennakkoluuloiselta tuo tyypittely. Mitä ne ”rahakkaat naiset” oikein ostavat ja lukevat sellaisat, mikä vaarantaa kirjallisuuden?

  13. 13

    jope sanoo

    Hyvä Marjatta, jope ei morkkaa naisia missään tapauksessa, päinvastoin, totesin vain sen, mikä tiedetään, että naiset pitävät yllä ( ! ) kirjallisuutta, ostavat sitä, tuottavat sitä enemmän kuin koskaan, kirjoittavat ja puhuvat kirjallisuudesta piireissään, toinen asias on että sitten näin (kiitettävästi) toimivat naiset ovat vain keskimäärin hyvintoimeentulevia ja koulutettuja.

    Herkkänahkaisimmat ovat huomaavinaan, että tämän kohderyhmän ( hyvä) määrällinen ja laadullinen osuus, olisi sitten jossakin määrin valumassa myös sisältöihin. Sekään ei tarkoita että laatu olisi heikompaa, vaan että aiheet ovat ehkä toisenlaisia, mutta ei niinkään tietenkään pääsääntöisesti. Voivat, voin olla, täysin väärässä. En ala luettelemaan tässä nyt kuitenkaan arvostamiani naistekijöitä puolustuksekseni, niiden olemassaolo on itsestäänselvää.

    Otin asian esiin kun Tommi käsitteli Meren miespainotteista lukemista.
    Mies- tai naispainotteinen lukeminen ei kai tietenkään ole mikään synti, vaikka sellaistakin kyllä joskus kuulee. ”Ai, sä luet vain miesten kirjoittamia?” Ja varmasti myös päinvastaisesti.

    Mutta ollaanpa rehellisiä (vaikkei se olisikaan aina viisasta): kyllä sukupuoli vaikuttaa, sittenkin. Minun ei tarvitse lukea kuin takakansi kahden eniten esillä olevan suomalaisen varmasti hyvän naiskirjailijan ( K, O ) teoksista niin joudun totemaan, ettei innosta, kiinnosta niin hirveästi. Muun väittäminen olisi tekopyhää. Saman oikeuden suon myös naisille. En tyrkytä heille esim. Houellebecqia.
    Mutta käytän taas tilaisuutta hyväksi, kun se aukesi, nyt tyrkytän: lukekaa rakkaat naiset Matti Pulkkisen kaksi ensimmäistä kirjaa, Ja pesäpuu itki ja Elämän herra. Molemmat täynnä naiskuvausta, naishahmoja, naisten elämää, naisten ääntä. Onko harmi että se on ”vain” miehen kirjoittamaa? Minusta ei.

    Silti. Viimeksi lukemieni tekijät: Peter Handke, Juhani Suomi, Paavo Rintala. Ok. Kai olen toivoton miesten tekeleiden lukija…onko kirjoillakin sukupuolikromosomi, en tiedä. Riisutun epäonnen (Handke) jonka juuri luin päähenkilö oli äiti, nainen, itse asiassa koko hänen elämänsä syntymästä kuolemaan, miehet vain vilahtivat kirjassa. Mutta emme kai tee ongelmaa miehen kirjoittamista naisista.

    Hyvää kesää sinulle Marjatta.

  14. 14

    sanoo

    Jope hyvä,
    tilastojen mukaan naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, mutta miehet – nuo jurrikat (tämä ilkikurisesti sanottuna, siis stereotypialle nauraen) – eivät paljon lue naisten kirjoittamia eikä sillä ole mitään väliä.
    No naisten kirjoittama kirjallisuus on nuorta, koska he ovat päässeet kirjoittamaan niin vähän aikaa kirjojen kirjoittamisen historiassa. Vanhempi kirjallisuus on miesten kirjoittamaa, sitä naiset lukevat tietysti siinä kuin miehetkin mukisematta ja mielellään. En ole havainnut tästä tehtävän numeroa naisten keskuudessa.
    Olen lukenut Pulkkisen kaksi ensimmäistä, hyviä ovat.

  15. 15

    tommimelender sanoo

    Vladimir Nabokov taisi sanoa, että miehet ovat lukijoina homoseksuaaleja. Myöhempi tutkimus tosiaan näyttäisi osoittavan hänen olleen oikeassa.

  16. 16

    jope sanoo

    Marjatta, kiitos, juuri noin; Tommi, hah ha. Tuo on hyvä kuitti naiset poislaskevalla macholukijalle.

    Eräs Timo Hännikäinenhän kirjoitti vasta marginaliaansa (blogisivustonsa nimi) jutun misogyniasta, jossa tätä taiteen sukupuoliasiaa asiaa käsiteltiin. En tiedä kuitenkaan tiedä voiko sitä suositella, mutta jos on kovanahkainen ja suvaitsevainen lukija, niin miksikäs ei. En allekirjoita jutun väitteistä ensimmäistäkään, kunhan luin. Tämä on sanottava ettei käy kuten sille ruotsalaiselle dekkarikunigattarelle, joka soitti radiossa kappaleen, jota ei olisi saanut soittaa ilman sitä edeltävää ideologista ultimaatumia irtisanoutumisesta tekijöistä. Nykyään onkin paras irtisanoutua kaikesta niin ei joudu sen enempää varisverkostojen kuin natsienkaan hakkauslistoille. (Onhan kirjallisuudellakin omat ultimathulensa, mutta niitä saa toistaiseksi vapaasti lukea, koska em. ajatuspoliisit kummallakaan laidalla eivät ilmeisesti juurikaan kirjallisuutta lue. Ehkä kun kirjallisuuden Spotify laajenee vielä enemmän, tilanne muuttuu. )

    Pateettinen muisto ihmisen pienuudesta ja vieläpä itse aiheesta. Muistan 90-luvulla lukeneeni paljon Anja Snelmannin kirjoja ja pitäneeni niistä joistakin hyvin paljon. Esim. Pelon maantiede, Ihon aika. Sen verran heikko oli silloin vielä itsetunto, että salailin asiaa jopa vaimoltani, pelkäsin hänen löytävän minut naiskirjailijan kanssa sohvalta, lukemassa. Myöhemmin asia korjaantunut. Oates, Duras, Atwood mm. ovat tulleet tutuiksi ilman jälkien peittelyä. Mutta kuten Marjatta sanoi tästä asiasta viisaasti, mitä väliä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *