Kirjan tulevaisuudesta


Helsingin Sanomat (13.1.2014) teki jutun kirjan ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Olin siinä mukana omine näkemyksineni yhdessä Mikko Aarnen, Anna-Riikka Carlsonin ja Leevi Lehdon kanssa.

Juttua varten raapustin vapaasti rönsyilevän sikermän omia aavistelujani. Olennaisimmat asiat varmaankin nousivat esiin Hesarin jutussa, mutta laitan kuitenkin tänne blogiin hieman editoidun version siitä mitä tuli Hesarin toimittajalle raapustettua:

Elämme todellakin murrosaikaa, joka laittaa uuteen uskoon rakenteet kirjallisuuden ympäriltä, niin kaupalliset, tuotannolliset kuin lukemiseen liittyvät rakenteet. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että siirtyisimme kokonaan uuteen maailmaan. Ei suinkaan, monet vanhasta maailmasta tutut asiat säilyvät, mutta sulautuvat tähän uuteen maailmaan ja muuttavat samalla muotoaan.

1) Yleisellä tasolla:

Siirtymä sanan ja merkityksen kulttuurista äänen ja kuvan kulttuuriin jatkuu ja voimistuu. Tämä siirtymähän on ollut nähtävissä jo kymmeniä vuosia, eikä kyse ole mistään radikaalista katkoksesta vaan lähinnä siitä että sana ja merkitys sulautuvat ja nivoutuvat ääneen ja kuvaan monin uusin tavoin. Kuvavirrat ympärillämme ovat useimmiten käsikirjoitettua, kertomuksellistettua kuvavirtaa eli rakentuvat pohjimmiltaan sanan ja merkityksen ympärille. Mutta tämä kulttuurin vahvempi visualisoituminen vaikuttaa kyllä siihen, millä tavalla orientoidumme maailmassa.

Omalta kohdaltani olen huomannut, että ns. balzacilainen epiikka, jonka juuret ovat 1800-lukulaisessa romaanissa, puhuttelee minua enemmän tv-sarjan muodossa kuin kirjamuodossa. Jonathan Franzen ja moni muukin kirjailija on enemmän tai vähemmän avoimesti surrut kaunokirjallisuuden kulttuurisen relevanssin vähenemistä. Romaaneilla ei ole samanlaista vaikutusvoimaa kuin kirjallisuuden kulta-aikoina viime vuosisadalla, eivätkä ne puhuttele suuria joukkoja samalla tavalla kuin elokuvat ja tv-sarjat. 

Mutta ei tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun kirjallisuuden ja kirjailijuuden muodot ja merkitykset joutuvat koetukselle. Olemme kulkeneet pitkän matkan muinaisista taruista, myyteistä ja runoista nykymuotoiseen kaunokirjallisuuteen eikä ole mitään syytä olettaa, että parin viime vuosisadan aikana rakentunut kirjallinen kulttuuri olisi historian päätepiste. Historia jatkuu. Kirjallisuus ja kirjailijuus määrittyvät eri aikoina eri tavalla.

Toisaalta nykyaikana kaunokirjallisuuden kulttuurista relevanssia vähentää ilmiö, jota voisi nimittää sivistysporvarin katoamiseksi. Tarkoitan tällä sitä, että kirjallinen sivistys (tai yleissivistys) ei ole enää samanalainen arvon ja statuksen lähde kuin aikaisemmin. Koulutetut ihmiset lukevat dekkareita ynnä muuta viihdekirjallisuutta eivätkä häpeä sitä tunnustaa, kuten olisivat ehkä hävenneet vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Klassinen sivistys ja korkeakuluttuurin arvostus eivät ole enää samalla tavalla sosiaalisen aseman markkeeraajia kuin ennen. Nyt koulutetut ihmiset erottautuvat pikemminkin terveillä elämäntavoilla sekä hyvällä ruoka- ja sisustusmaulla. Sivistysporvari on tehnyt tilaa lifestyleporvarille, jolla riittää yllin kyllin ei-kirjallisia vapaa-ajan houkutuksia. 

En kuitenkaan usko lukijoiden (tai ainakaan kaikkien lukijoiden) muuttuvan kirjallisen pikaruuan kuluttajiksi. Toisinaanhan kuulee arvioita, että tulevaisuudessa luetaan vain lyhyitä viihteellisiä novelleja kännykän tai muun päätelaitteen näytöltä. Tässäkin asiassa uusi ja vanha maailma lomittuvat. Kirjallinen pikaruoka lisääntyy, mutta sen rinnalle jää elintilaa myös perinteisemmälle kirjallisuudelle. Selailtuaan koko päivän uutisotsikoita kännykältä ihmiset (tai ainakin ne ihmiset, jotka lukevat paljon) kaipaavat vastapainoksi syventävää lukemista, esimerkiksi romaaneja, paperisina tai sähköisinä. Viime vuoden koviin juttuihin englanninkielisessä maailmassa kuuluivat Eleanor Cattonin ja Donna Tarttin tuhatta sivua lähentelevät tiiliskivet. Vaikka en itse olekaan tällaisen lavean epiikan ylin ystävä, uskon että se ei häviä. Paksuja romskuja julkaistaan ja luetaan tulevaisuudessakin, jotkut niistä jopa nousevat laajempaan tietoisuuteen. Näin siitä huolimatta, että kaunokirjallisuudella ei ole samanlaista asemaa kulttuurin valokeilassa kuin joskus ennen.

Toisaalta: kirjallisuuden kentällä voimistuu samanlainen pirstoutuminen ja alakulttuureihin gettoutuminen kuin monilla muilla elämän alueilla. Vaikka yhä harvemmat ihmiset lukevat ahmimalla kirjoja, niin ne jotka lukevat, suhtautuvat kirjoihin vähintään yhtä intohimoisesti kuin aikaisemmat lukijapolvet. Internet mahdollistaa erilaisten kirjallisten yhteisöjen syntymisen, mikä lupaa hyvää valtavirrasta poikkeavalle kirjallisuudelle, esimerkiksi avantgardelle ja erilaisille genreille. Yleisöt eivät ole suuren suuria, mutta verkon kautta ne on mahdollista tavoittaa tehokkaammin kuin ennen. Näen tässä kehityksessä paljon hyvää, mahdollisuuksia synnyttää uusia juttuja kirjallisuuteen.

2) Yksityiskohtaisemmalla tasolla

Uskon siis meneillään olevien murrosten parhaimmassa tapauksessa rikastuttavan ja monipuolistavan kirjallisuutta. Se on hyvä uutinen niin kirjailijoille (jos he ovat valmiit hyväksymään pienemmät erityisyleisöt) kuin lukijoille (jos he ovat valmiit näkemään vaivaa etsiäkseen verkon paljo
udesta itseään kiinnostavia ilmiöitä).

Sen sijaan murros iskee kovaa moniin kirjallisuusmaailman vakiintuneisiin instituutioihin. Kirjamyynnin trendinomainen lasku pakottaa kustantamot tehostamaan toimintaansa ja miettimään toimintamallinsa uusiksi. Verkkokauppojen ja sähkökirjojen nousu laittaa perinteiset kirjakaupat ahtaalle eivätkä monet niistä selviä hengissä. Mediamaailman rakennemuutos taas uhkaa perinteisen kirjallisuuskritiikin elintilaa. Niin Suomessa kuin maailmalla kirjallisuuskritiikki korisee henkitoreissaan. Arvostelujen määrää vähennettään ja ne arvostelut, jotka vielä julkaistaan pyritään tuottamaan kustannustehokkaasti, ts. kurjistamalla kriitikoiden ammattikunta lopullisesti. Tällä hetkellä olenkin eniten huolissani siitä, miten kirjallisuuskritiikin käy. En näe esimerkiksi kirjablogeja uskottavina kirjallisuuskritiikin korvaajina. Olisi henkinen dystopia, jos kirjallisuuden julkinen vastaanotto jäisi pelkästään tai valtaosin bloggareiden harteille, vaikka sinänsä kirjablogit ovatkin hieno ja kannatettava ilmiö. Toki verkko tarjoaa uusia mahdollisuuksia tasokkaalle kritiikillekin, mutta samanlaista kantavuutta sen on vaikea saada kuin mikä lehtikritiikeillä on parhaimmillaan ollut. Tämä kaikki johtaa siihen, että kirjallinen valtavirtajulkisuus on vastedes entistäkin vahvemmin persoona- ja palkintokeskeistä.

Yhteinäiskulttuurin mureneminen ja verkkomaailman rajattomuus laittaa myös kirjailijan roolin uusiksi. Enää ei ole portinvartijoita samalla tavalla kuin ennen, eikä myöskään julkaisukynnyksiä. Tulevaisuudessa kuka tahansa voi julkaista kirjoja ja julkaiseekin, ei ole enää pöytälaatikossa olevia käsiksiä, vaan kaikki käsikset tulevat julki, tavalla tai toisella. Vakiintuneiden kustantamoiden kirjailijoilla toki on etu, koska heillä on takanaan kustantajan markkinointi, jakelu, lehdistösuhteet ynnä muut, mutta tämä etu kaventuu sitä mukaa kuin vakiintuneiden kustantamoiden resurssit vähenevät toiminnan tehostamistarpeiden myötä. 

Uskon, että verkkomaailma tuottaa aivan uusia kirjallisia ilmiöitä, joilla ei ole mitään tekemistä perinteisen kustantamo-valtamedia-kirjakauppa -kolmiyhteyden kanssa. Väliportaat kirjailijan ja lukijan välillä menettävät merkitystään. Mutta samalla: tässäkin näkyy se, ettei vanha maailma kokonaan katoa vaan limittyy ja lomittuu uuteen. Tulevaisuudessakin nousee Sofi Oksasen kaltaisia kirjallisia tähtiä, jotka myyvät huimia määriä ja saavat huimat määrät julkisuutta. Yhä harvemmat kirjat myyvät yhä enemmän, paljolti siksi että satunnaislukijat eivät jaksa hahmottaa valintojen paljoutta vaan valitsevat luettavakseen kirjoja, joista “kaikki puhuvat”. Samaan aikaan on valtaisat määrät kirjoja, jotka jäävät todella pienen piirin tietoisuuteen.

Uudenlaista kirjallista kulttuuria luovat ne, jotka toimivat syrjässä perinteisestä kustantamo-valtamedia-kirjakauppa -kolmiyhteydestä. Runous on usein näyttänyt tietä kirjallisten tyylien uudistajana, mutta nyt se näyttää tietä myös kirjallisuuden julkaisemisen uudistajana. Tuoreet esimerkit: missä olisi suomalainen runous ilman Poesiaa tai suomalainen esseistiikka ilman Savukeidasta? Nämä molemmat kirjallisuudenlajit ovat uudistuneet nimenomaan sitä kautta, että on tullut uusia toimijoita, jotka ovat osanneet ottaa paikkansa murrosten koettelemalla kirjallisella kentällä. Vastaavanlaisia ilmiöitä nähdään myös tulevaisuudessa.

Toivoa siis on. Uusi maailma on muotoutumassa, mutta se ei kokonaan suista vanhaa maailmaa tieltään. Jokaisella on tässä kehityksessä voitettavaa, kukaan ei pelkästään häviä.
Kommentit (4)
  1. Hyvä kuvaus. En mene siihen nyt kun ei ole todellakaan mitään lisättävää, noinhan se menee…

    Kirjallisuuskritiikeistä kuitenkin sellainen anekdootti että kyllä mää ihan kauhiast hämmästelin, kun luin noin viikko sitten Hesarista kirja-arvostelun (minäkin arvostan ja luen niitä paljon) jossa kriitikko (oliko Rossi?) alkoi opettamaan Peter Handkelle kielioppia. Niin kuin kirjailija ei olisi tiennyt mitä se on tehnyt, ja millä tyylikeinolla kirjoittanut. Siinä olikin sitten mielessä hauska mielikuva: nuori suomalainen kriitikko pitämässä grammatiikan oppituntia Peterille ( 70 v. ja noin 40 kirjaa )siitä miten kuuluu käyttää verbiä.

    Meninkin saman tien kirjastoon ja lainasin mestarin uuden, Suuri Putous, ja todella sitä itseään Handke taas on: ennustamattoman hyvää ei-eeppistä kirjallisuutta, jonka ääressä muistaa miten kovaa tavaraa kirjallisuus
    parhaimmillaan on. Koska se tavara on noin hyvää, kaipaisi sitä kritiikkiäkin joltakin muulta tasolta. No, Timo Hämäläistä on melkein ikävä…

    jope

  2. Kiitos hienoista esseistä Yhden Hengen orgiat kirjassa.
    Innostuin hankkimaan Infinite Jest kirjan ja Stephen Burnin oppaan kirjan lukemiseen. Olisi kiinnostavaa lukea joskus sun tarkempaa analyysiä kyseisestä
    kirjasta. Voisit kenties kirjoittaa suomenkielisen oppaan lukemiseen!?

    Juhlemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *