Kirjallisuuspalkinnoista

Tämän vuoden Finlandia-voittajaa, Ulla-Lena Lundbergin Jäätä on myyty huimat määrät, kuten odottaa saattoi. Palkinto siis palveli tärkeintä, eli kaupallista, tehtäväänsä.

On varmaan klisee sanoa, että mitä vahvemmassa asemassa kirjallisuuspalkinnot ovat, sitä heikommassa asemassa on kirjallisuuskritiikki, koska julkisuus muuttuu silloin palkintovetoiseksi ja spektaakkeli nousee sisällön edelle. Tässä on toki liioittelun makua. Suomessa vain yhdellä kirjallisuuspalkinnolla on vahva asema. Muut paitsi Finlandia kuitataan pikku-uutisilla.

Kirjailijoille palkinto tuo mainetta ja rahaa, ja useimmille ne ovat yhtä lailla tervetulleita. Eräs suosikkikirjailijoistani, itävaltalainen Thomas Bernhard suostui ottamaan kirjallisuuspalkintoja vastaan vain siihen saakka, kunnes täytti neljäkymmentä. Harva kirjailija on kertonut suhteestaan palkintoihin ja palkituksi tulemiseen yhtä brutaalin rehellisesti.

Kirjassaan Wittgensteins Neffe (englanniksi Wittgenstein’s Nephew) Bernhard tunnustaa sietäneensä teennäiset seremoniat ja juhlallisuudet mahtipontisissa saleissa vain siksi että tarvitsi rahaa:

“Annoin heidän kusta päälleni juhlasaleissa ja kokoushuoneissa, sillä palkinnon myöntäminen kirjailijalle on todellakin samaa kuin hänen päälleen kuseminen. Palkitseminen on tuntunut minusta aina pikemminkin suurelta nöyryytykseltä kuin suurelta kunnianosoitukselta. Kaikki palkintoraadit koostuvat typeryksistä, jotka haluavat vain kusta palkittavan päälle.”

Yhden ainoan kerran Bernhard suostui ottamaan vastaan palkinnon ilman shekkiä. Se tapahtui 1972, kun hänelle myönnettiin Itävallan merkittävin, Franz Grillparzerin nimeä kantava näytelmäkirjallisuuspalkinto. Sen aikaisempiin voittajiin kuuluivat Gerhart Hauptmann, Franz Werfel ja Friedrich Dürrenmatt. Vuoden 1972 palkintotilaisuus oli erityisen juhlava, koska silloin oli kulunut sata vuotta Grillparzerin kuolemasta. Mutta kun Bernhard saapui juhlaseremoniaan, kukaan ei ollut ottamassa häntä aulassa vastaan. Bernhard meni muina miehinä istumaan salin kymmenennelle penkkiriville. Lopulta joku tilaisuuden järjestäjistä tunnisti kirjailijan. Bernhardia pyydettiin siirtymään ensimmäiselle penkkiriville, mutta hän suostui vain sillä ehdolla, että Akatemian presidentti tulisi henkilökohtaisesti pyytämään häntä. Näin tapahtui, ja juhlaseremoniat saatiin vietyä lävitse. Berhardia koko episodi kuvotti. Grillparzer-palkinnon kunniakirjakin oli “tyylittömyydessään vertaansa vailla, kuten kunniakirjat yleensäkin.”

Tuo tapaus ei ollut Bernhardin uran ainoa palkintoskandaali. Vielä suuremman kohun hän sai aikaan 1967 vastaanottaessaan valtionpalkintoa. Bernhardia ärsytti se, että hänelle myönnettiin valtionpalkinnoista pienempi, vaikka toisaalta hän oli sitä mieltä, että suuremman valtionpalkinnon saajat olivat olleet järkiään kusipäitä: “Eivätkä mitä tahansa kusipäitä, vaan katolisia tai kansallissosialistisia kusipäitä, muutamaa kiintiöjuutalaista lukuun ottamatta.” Saatuaan palkinnon Bernhard nousi pitämään puhetta ja sai yleisön kuohuksiin. Paikalla ollut ministeri pomppasi pystyyn, heilutti nyrkkiä, solvasi Berhardia ja marssi mielenosoituksellisesti ulos salista hännystelijät kintereillään. Bernhard ihmetteli myöhemmin (teennäisen viattomasti) ministerin reaktiota, koska palkintopuhe oli hänen mielestään sävyltään filosofinen. “Sitä paitsi siinä mainittiin sana ‘valtio’ useammankin kerran”.

Mitä Bernhard palkintopuheessaan sitten sanoi? Suunnilleen samaa kuin kirjoissaan: leimasi Itävallan suureksi vankileiriksi, jossa typeryys ja ajattelemattomuus pitävät valtaa ja jossa kansalaiset ovat sietämättömän matalamielisiä.

Vuosien varrella tienaamillaan palkintorahoilla Bernhard osti itselleen muun muassa maalaistalon ja kalliin urheiluauton. Pari päivää ennen kuolemaansa hän laati testamentin, jossa kiellettiin hänen teostensa julkaiseminen ja näytelmiensä esittäminen postuumisti Itävallan rajojen sisällä.

Nykyään Bernhard on kotimaansa kirjallisuuden suurimpia ikoneja. Päällekusijat pitävät häntä suuremmassa arvossa kuin koskaan.

P.S.

Aikaisemmin kerroin täällä, että Bernhardista tulisi Yhden hengen orgioihin vain hajahuomioita, ei kokonaista esseetä. Nyt joulunpyhinä olen kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin. Tarkoitukseni on sittenkin laatia Bernhard-essee kevään kirjaani.

Kommentit (7)
  1. “Suuri matalamielinen vankileiri…”

    Minulle tulee mieleen se mikä ensimmäisenä tulee mieleen: Suomi 2012.

    Oikeoppiset käsitykset lähes kaikesta ovat vankasti median ja itseään kulttuuriälymystönä pitävän sukupolven hyppysissä.

    Helsinkiläisenä vieläkin hyytää esim. viime presidentinvaalien asetelma, jossa jos et mennyt sen “oikean” valinnan taakse tai vaikka vain mietit asiaa, olit natsi ja idiootti välittömästi. Eräs suomalainen näyttelijätär kailotti telkkarissa onneaan siitä, ettei tuntenut omassa kaupunginosassaan Kalliossa ketään joka ei äänestäisi sitä oikeaa ehdokasta. Creeps! Still!

    Mitähän Bernhard tai hänen kaltaisensa kirjailija sanoisi tästä nykyisestä vihreästä puritanismin ja yltiöliberalismin hegemoniasta?

    Muistaako kukaan Matti Pulkkis-vainaata? Siinä miehessä oli ytyä ja sukua Bernhardille, vaikka ensin voisi ajatella miesten olevan kaukana toisistaan.

    Voisiko Pulkkista ajatella Suomen Bernhardina? Muitakaan ei tule mieleen. Matti kirjoitti vain neljä teosta joiden lukemista suosittelen kaikille. Myös em. 30 ja plus tyypeille, joilla ilmastonmuutos-angsti ja facebook-mielipiteiden-vartiointileirit menevät iloisesti sekaisin.

    -Jorma-

  2. Juha Haataja
    28.12.2012, 19:38

    Hienoa että kerroit Bernhardista, eräs suosikeistani, nimenomaan suomennettujen elämänkertakirjojen takia, parhaillaan luettavana on Kylmyys – eristys.

    Kuvauksesi Bernhardin suhtautumisesta palkintoihin tuntuu tavattoman uskottavalta ajatellen sitä miten hän kotimaastaan ja kotimaastaan elämänkertakirjoissaan kertoo. Mutta ei hän myöskään säästä itseään, tuntuu että hän on itselleen vähintään yhtä julman viiltävä kuin ympäristölleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *