Kirjallisuus ja keskiluokka

”The 19th-century British novel was, if you like, a superpower novel. It was 800 pages long, about the whole of society. With decline, the novel has shrunk in confidence, in scope. In its current form, the typical English novel is 225 sanitized pages about the middle classes.”
Martin Amis, New York Timesin haastattelussa helmikuussa 1990.

Tästä haastattelusta on kulunut yli 17 vuotta ja Martin Amis puhuu siinä brittiläisestä kirjallisuudesta. Silti, muutettavat muuttaen, kuvaus osuu järkyttävän lähelle 2000-luvun suomalaista proosaa.

Kommentit
  1. 1

    Karo Hämäläinen sanoo

    En ota tässä kantaa laatuasioihin vaan pelkkään volyymiin, sivumääriin: romaanimuoto on luojan kiitos kehittynyt 800-sivuisista sukueepoksista kohdennetumpiin sanataideteoksiin. Esimerkiksi bloginpitäjän romaaniesikoisen 253 sivun mitta on mielestäni lähellä ihannetta.

    Luonnollisesti romaanin oikea mitta on se ja juuri se, minkä käsiteltävä kokonaisuus vaatii. Tuntuu, että viime vuosina muutamat kirjailijat – enkä katso tarpeelliseksi mainita esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilaa tai Juha Itkosta nimeltä – ovat tieten tahtoen venyttäneet teoksiaan syystä tahi toisesta kirjallisen laadun kustannuksella.

  2. 2

    sanoo

    Monet asiat – yhteiskunnassa, kulttuurissa, aikakäsityksissä, kirjallisuusestetiikassa – vaikuttavat siihen, miksi nykyään romaani on mieluummin 250 sivua kuin 800 sivua.

    Luen tuon Amisin kannanoton pikemminkin tuota keskiluokka-käsitettä vasten.

    Osaltaan romaanin ”keskiluokkaistuminen” ilmenee juuri kielen tasolla, johon Amis lausunnossaan viittaa. Aika harvoin törmää sellaiseen latautuneeseen romaanikieleen, joka kertoisi kirjallisuuden kyvystä käyttää kulmahampaitaan, haastaa, kyseenalaistaa, häiriköidä.

    Vallitsevana tuntuu olevan juuri tuollainen Amisin kuvaama sanitetisoitu (tai vaihtoehtoisesti läpeensä estetisoitu) kieli, joka lähtökohtaisesti alistuu palvelemaan juonen kuljetusta ja ”eheiden” henkilökuvien rakentamista (tai puhtaasti esteettisiä päämääriä). Tuloksena on mielenkiinnotonta, yhdentekevää, kädenlämpöistä perusproosaa (tai hermeettistä taideproosaa).

  3. 3

    sanoo

    Mainio ja osuva ilmaus tuo ”sanitetisoitu” – olen samaa mieltä aiheesta… tosin itse olen aina tuntenut ihailua niitä 800-sivuisia järkäleitä kohtaan (mikään ei ole hienompi kirjallinen hetki, kun lukea jonkun ”Infinite Jestin” ensimmäistä sivua… edessä tuhat ja sata lisää) – ainoa mikä itseäni huolestuttaa on se, että keskikelvoton pullproosan taso pistää vihaksi ja viha pistää jotkut (minut) kirjoittamaan tarkoituksella niin kirotun poikkeavasti siitä, että sitten mennään toiseen ääripäähän… se ei välttämättä aina palvele tarkoitustaan… tarvitaan joku uusi Céline, torituore Claude Simon.

  4. 4

    sanoo

    Pitäisi osata kirjoittaa niin, ettei vastaisi väärällä tavalla odotuksiin: omiinsa ja keskivertovastaanottajien.

    Jos kirjoittaa tietoisen vastakarvaisesti (liian tietoisena omista odotuksistaan), syntyy helposti laskelmoidusti poikkeavaa tekstiä, jonka tärkeimmäksi ominaisuudeksi saattaa juuri jäädä se poikkeavuus.

    Mutta vielä pahemmin käy jos rupeaa säätämään kirjoittamistaan lähemmäs normia (liian tietoisena keskivertovastaanottajan odotuksista). Silloin riskit jäävät ottamatta, lataus purkaantuu, kieli laimenee yhdentekeväksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *