Kirjallisuus, empatia, henkilöhahmot

”Kuka romaanihenkilö on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?”

Tuohon kysymykseen on joutunut joskus vastaamaan varmasti jokainen kirjallisuutta aktiivisesti harrastava tai harjoittava. Ellei omasta aloitteestaan niin toisten usuttamana. Ketkä romaanihenkilöt ovat tehneet minuun vaikutuksen? Muutama tulee mieleen. Varhaisina vuosinani Antti Rokka (Tuntematon sotilas oli harvoja ennen viimeistä lukiovuotta lukemiani romaaneja). Myöhemmin ainakin Alexander Portnoy, Raskolnikov, Bardamu, Meursault, Murray Jay Siskind.

En kuitenkaan ole ns. samastunut yhtenkään heistä. Tai tuntenut erityisen suurta lämpöä, läheisyyttä tai sielunyhteyttä heitä kohtaan.

Oscar Wildelle vaikuttavin romaanihenkilö oli Lucien de Rubempré. Hän kirjoitti: ”The death of Lucien de Rubempré is the greatest drama of my life.” Olen painattanut itselleni paidan, jonka rintamuksessa on tuo sitaatti. Pidän sitä vain kotioloissa. Se on kirjoituspaitani, johon olen vuodattanut yhden romaanin ja yhden esseekokoelman verran hikeä. Kiitos pesukoneen ja pesuaineiden se ei haise pahalta (ainakaan vielä).

Jos olen itselleni rehellinen, en voisi koskaan sanoa yhdestäkään romaanihenkilöstä mitään sellaista kuin Wilde sanoi Lucien de Rubempréstä. Olen sitä paitsi varma, että Wildekin liioitteli omalla kohdallaan rankasti. Hänen kaltaisensa keikaroivat kynäniekat voivat sanoa melkein mitä tahansa, kunhan kuulostavat mielestään vaikuttavilta.

Enemmän kuin Lucien de Rubempréen tunnen kiinnostusta hänen luojaansa Balzaciin. Ja samaa voin sanoa muistakin edellä mainitsemistani romaanihenkilöistä: Philip Roth, Fedor Dostojevski, Louis-Ferdinand Céline, Albert Camus ja Don DeLillo ovat minulle monin verroin tärkeämpiä kuin Alexander Portnoy, Raskolnikov, Bardamu, Meursault ja Murray Jay Siskind.

Vladimir Nabokov väitti, että sivistynyt lukija lukee kirjailijaa, mutta sivistymätön henkilöhahmoja. Se oli Nabokoville ominainen strong opinion. Olen lähestulkoon samoilla linjoilla. Lähestulkoon siksi, että minua on aina kiinnostanut eniten kirjailijan hahmo, tekstin takaa kajastava tekijän läsnäolo. Näin oli jo silloin kun luin Tuntematonta sotilasta enkä ollut millään muotoa sivistynyt lukija. Väinö Linna tuntui kovalta tyypiltä. Halusin samanlaiseksi, vaikka kirjoittamaan rupesin vasta monta vuotta myöhemmin.

Mitä enemmän luin, sitä selvemmin koin ja tajusin, että romaanihenkilöt ovat pelkkiä tekstuaalisia konstruktioita. Meursault’lla ei ole itsenäistä elämää Sivullisen ulkopuolella. Hänen olemassaolonsa on täysin tekstiin sidottua ja päättyy romaanin viimeisellä sivulla. On turha pohtia, muodostuiko hänen teloituspäivänsä sellaiseksi kuin hän sen kuvittelee Sivullisen lopussa vai onko jopa mahdollista että hänet vielä armahdetaan. Ei ole olemassa mitään Meursault’n teloituspäivää tai mahdollista armahdusta. Niitä ei ole, koska niistä ei kirjoiteta Sivullisessa. Niillä spekuloiminen olisi pelkkää kirjallista seuraleikkiä.

***

Mutta eikö lukijan tehtävä ole samastua henkilöhahmoihin, eläytyä näkemään ja kokemaan maailma heidän tavallaan? Tällaista näkemystä kannattavat erityisen voimallisesti ne, jotka uskovat, että maailmamme olisi parempi paikka, jos kaikki lukisivat romaaneja, koska romaanit kehittävät myötäelämisen kykyä. Voitaisiinko Syyrian sota lopettaa pudottamalla taisteleville osapuolille helikopterista parasta maailmankirjallisuutta? Hiljattain uutisoidun amerikkalaistutkimuksen mukaan korkeakirjallisuus kehittää empatiaa paremmin kuin viihdekirjallisuus. En ole perehtynyt siihen, miten tutkimus tehtiin, joten en ota kantaa tutkimustuloksen luotettavuuteen tai yleistettävyyteen. Siinä kuitenkin haiskahtaa ”poliittinen tarkoitushakuisuus”.

Toki hyvä kirjallisuus opettaa tärkeitä asioita ihmisenä olemisesta, myös myötäelämisen kykyä. Samaa voi sanoa musiikista, kuvataiteesta, elokuvista, jalkapallosta, kansalaisjärjestötoiminnasta ja partiosta. Kulttuurilla ylipäänsä on sivilisoiva, ihmisyhteisöjä yhteen nivova vaikutus. Miksi romaanit olisivat empatian opettajina erityisen arvokkaita? Miksi niiden pitäisi olla? Ei mene tajuntaani. On rasittavan pompöösiä kuvitella, että hyväksi ihmiseksi kasvaakseen on luettava hyvää kirjallisuutta.

Enkä nyt sano tätä sillä, että pitäisin myötäelävää lukemista jotenkin epäilyttävänä tai onnettomana. Olisi jokseenkin mahdoton lukea romaaneja tuntematta minkäänlaisia henkisiä sidoksia niissä kuvattuihin ihmisiin. Kyllä minäkin tällaisia sidoksia tunnen, mutta ne eivät ratkaisevasti määritä lukukokemustani. En tuomitse romaania suoraa päätä epäonnistuneeksi, jos sen henkilöhahmot ovat ”inhottavia tai vastenmielisiä” (usein toistuva moite Amazonin lukija-arvioissa) tai ”psykologisesti ohuita” (usein toistuva moite lehtikritiikeissä).

Kirjoitin Don DeLillosta tekstin Kuka nauttii eniten -esseekokoelmaani. Aina silloin tällöin olen saanut tuntemattomilta ihmisiltä palautetta, jonka mukaan DeLillo on huono kirjailija, koska hän ei osaa kirjoittaa uskottavia henkilöhahmoja. Tavallaan ymmärrän tällaisen palautteen antajia. DeLillon hahmot ovat erilaisia kuin vaikkapa John Irvingin hahmot. Mutta se ei johdu siitä, että DeLillo olisi huonompi kirjailija kuin Irving, hänellä vain sattuu olemaan erilainen kirjallisuuskäsitys ja myös erilainen näkemys ihmispsyykestä. DeLillon hahmot ovat häilyviä, monihahmotteisia, ristiriitaisia. Heillä ei ole ns. syvää minuutta, joka vähä vähältä paljastuisi kerronnan edetessä. He ovat pikemminkin luonnosnippuja kuin kokonaisia muotokuvia. Jos laskee DeLillon viaksi sen, ettei hän kirjoita klassisia pyöreitä henkilöhahmoja, tulee syyttäneeksi häntä sellaisesta, mihin hän ei pyri eikä usko.

Voiko lukija tuntea empatiaa luonnosnippua kohtaan? Eikö siihen vaadita kokonaista muotokuvaa? En tiedä. Valkoisen kohinan Murray Jay Siskind herättää minussa monenlaisia (enimmäkseen sekavia) tuntemuksia, mutta empatia ei ole niistä päällimmäisiä. Pitäisikö tästä huolestua? Onko tämä merkki siitä, että postmodernista proosasta uupuu inhimillistä lämpöä ja humaania eetosta? Ohitan tällaiset kysymykset. En siksi, että pitäisin niitä naurettavina, vaan siksi, että mieleni tekee ylipäänsä kyseenalaistaa kirjallisuudelle asetettu raskas myötäelämisen vaatimus.

***

Empatia on yleishyvä, josta kaikkien kuuluu kantaa huolta. Muutama päivä sitten Johanna Korhonen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että yhteiskunnassamme vallitsee myötätuntovaje. Hänen mielestään se on kansakuntamme todellinen ongelma eikä poliitikkojen esillä pitämä julkisen talouden kestävyysvaje. Jos vain olisimme toisillemme kiltimpiä ja huomaavaisempia, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmamme poistuisivat saman tien.

Vastapainoa Korhosen ajatuksille tarjoaa historian professori Markku Kuisman esseekokoelma Yksinkertaisuuden ylistys. Siinä hän ruotii 1700-luvulla eläneen Bernard Mandevillen ajatuksia, joiden mukaan ihmisten välisessä kohteliaisuudessa on kysymys lähestulkoon aina ulkokultaisuudesta, opituista tavoista ja teatraalisuudesta. Se, että toisten huomioiminen perustuu tekopyhyyteen ei lopultakaan ole paheksunnan tai huolestumisen aihe. Päinvastoin, sillä on ollut historian saatossa siunauksellisia vaikutuksia. Modernin valtion ja yhteiskunnan synty edellytti väkivaltaisia tapoja hillitsevää uudenlaista kohteliaisuuskulttuuria. Ensin sen omaksui aatelisto ja myöhemmin muutkin yhteiskuntaryhmät kytkeytyivät samaan sivilisaatioprosessiin. Jos hiukan kärjistää, säädyllinen yhteiskuntaelämä perustuu aina vale-empaattisuuteen. Myötätuntovaje ei poistu sydämistämme koskaan. Nykyinen yhteiskuntamme on historiallisessa katsannossa poikkeuksellisen humaani, oikeudenmukainen ja rauhaa rakastava.

Moraalisella käytöksellä ja empatialla ei tarvitse olla mitään tekemistä keskenään. On periaatteessa samantekevää, tunnenko inhimillistä lämpöä kadulle lyyhistynyttä humalaista kohtaan, jos teen voitavani hänen auttamisekseen. Jos jätän hänet virumaan oman onnensa nojaan, koska minulla on kiire tapaamaan pankinjohtajaa tai yksityislääkäriä, ei merkitse mitään, vaikka tuntisin häntä kohtaan sääliä ja myötätuntoa ja katuisin toimintaani.

Terry Eagleton korostaa kirjassaan How to Read Literature, että empatia on inhimillisessä kanssakäymisessä vain yksi ymmärtämisen taso, ei välttämättä sen parempi tai ensisijaisempi kuin muutkaan. Sama pätee myös kirjallisuuteen. Läheskään kaikki romaanit eivät pyri luomaan myötäelävää lämpöä henkilöhahmoja kohtaan, eikä sitä voi laskea niille puutteeksi. Eagleton jopa kyseenalaistaa sen, onko empatiassa viime kädessä lainkaan kyse ymmärtämisestä: ”If I ’become’ you, I lose my faculty of knowing what you are like. Who is left over to do the understanding?” Esimerkiksi Bertolt Brecht, joka joutui natsien valtakaudella maanpakoon, oli sitä mieltä, että jos yleisö eläytyy liian vahvasti näytelmän henkilöihin, se menettää kykynsä arvioida näiden toimintaa kriittisesti. Sisäisesti eheä, koherentti henkilöhahmo oli Brechtin mielestä pelkkä illuusio.

1800-lukulaisesta sosiaalisesta ja psykologisesta realismista nouseva henkilökuvauksen ihanne hallitsee edelleen yllättävänkin vahvasti populaaria kirjallista mielikuvitusta. Joidenkin mielestä se on todiste ”vanhan kunnon romaanin” voimasta, toiset taas näkevät siinä yhden tärkeän syyn siihen, miksi romaanit ovat menettäneet kulttuurista relevanssiaan ja tarjoavat lukijalle pikemminkin viihdykettä ja pakoa arjesta kuin syvällistä ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta:

…the idea of character as Balzac or Hawthorne knew it no longer seems feasible in modern times. This is beacause in an age of mass culture and commerce, human beings come to seem increasingly faceless and interchangeable. We can distinguish easily enough between Othello and Iago, but not between Beckett’s Vladimir and Estragon. The characters of The Waste Land, as Eliot himself remarked, are not really distinct from one another. Leopold Bloom, as we have seen, is sharply individualised, yet he is also an anonymous Everyman whose thoughts and feelings could be almost anybody’s. His mind magnificiently banal.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kiitos kiinnostavasta bloggauksesta! Kysyt, miksi romaanit olisivat empatian opettajina erityisen arvokkaita. Mielestäni pitkällä tekstillä on mahdollisuus ja potentiaali näyttää ihmismieli tavalla, johon mikään muu ilmaisumuoto ei pysty. Romaanin lukija pääsee kertojan mielen sisälle (ei aina tietenkään, mutta usein). Tekstitaiteen avulla on mahdollista ”kulkea toisen saappaissa”, vaikka vain kuvitteellisen henkilön, tavalla, johon ei ole muuta pääsyä. Tietenkään tuo erityislaatu ei rajaudu vain empatiaan.

  2. 2

    sanoo

    Niin, toki. Tuohan se yleinen vastaus on, eikä sinänsä mitenkään väärä.

    Toisaalta: miksei esimerkiksi urheilujoukkueessa tai partiossa toiminen voisi kasvattaa yhtä hyvin tai paremmin empatiaan. Siinähän kuljetaan toisten, ihan todellisten ihmisten rinnalla ja voidaan vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, jakaa iloja ja suruja. Kyllä sellainenkin opettaa valtavasti myötäelämisen taitoa muiden tärkeiden taitojen ohella.

    Pakko myöntää, että minua hieman kiusaa se juhlapuhemainen, pönkittävä ja pönöttävä sävy, joka kirjallisuuden ihmisyyttä kasvattavaan voimaan yleensä liittyy. (Varsinkin kun tiedän omakohtaisten kokemusteni perusteella, etteivät kirjailijat läheskään aina ole mitään empaattisuuden perikuvia, noin niin kuin oikeina ihmisinä, vaikka heidän työnään periaatteessa on toisten nahkoihin meneminen, toisten ymmärtäminen.)

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Eiköhän tuo myötätunto-oppien teho eri ilmaisumuodoissa liity myös vastaanottajan tapaan olla maailmassa. Romasni on ehkä tehokas lukemalla oppivalle analyyttiselle pohdiskelijalle, mutta teatteri, elokuva tai vaikka musiikkivideo tai sarjakuva voi iskeä empatian siemenet paljon syvemmälle kuin kirjallisuus, jos vastaanottaja havainnoi maailmaa enemmän nopeiden vaikutelmien, tunteiden ja toiminnan kautta. Kirjallisuuden glorifiointi on vähän hupaisaa.

    Ja kuten Melender kirjoittaa, varmaan ihan oikeiden ihmisten kanssa puuhaaminen vois kans olla aika tehokasta empatian treenaamista.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Niin, kirjallisuudessa yhtä lailla kuin teatterissa ja elokuvassakin nimenomaan parhaat teokset auttavat kehittämään empatiaa. Sitten on se suuri keskinkertainen teosmassa, joka ei kehitä empatiaa mihinkään suuntaan, kenties viihdyttää hetken.

    Parhaimmissa teoksissa siis on, niin kuin blogitekstissäkin sanottiin, empatiaa kehittävä taso, mutta se limittyy teoksen muihin tasoihin, jonne pelkkä keskinkertainen tuotos ei yllä.

    Oikeiden ihmisten kanssa toimisessa on muuten se riski, että empatiakyky alkaakin kehittyä huonompaan suuntaan.

  5. 5

    lukija sanoo

    Siteeraan Martin Esslinin teoksesta pari otetta, koska ne mielestäni sopivat hyvin tämän keskustelun lomaan. Teos sopii hyvin kirjailijoille sekä lukijoille, vaikka siinä puhutaan enimmäkseen teatteritaiteesta ja draamasta.

    Luku 11: Draaman totuudellisuus

    Kansanomaisen käsityksen mukaan kaikki sepitetty kirjallisuus on valhetta. Koska tarinankertoja – eli keksittyjen inhimillisten tilanteiden kuvaaja – on vapaa kaikista niistä seurauksista, jotka ihmisen sanoilla ja teoilla on todellisessa elämässä, hän voi huoletta antautua kaikkien villeimpienkin mielikuviensa vietäväksi. Siinä mielessä tarinat ja näytelmät ovatkin valhetta. Eräässä toisessa mielessä ne sen sijaan ovat totisinta totta. Ne kertovat meille kirjoittajiensa fantasioista, heidän päiväunistaan ja mielikuvituksellisista näyistään. Nämä päiväunet ja mielikuvitusluomat ovat tärkeitä todistuskappaleita sepittäjiensä sielunelämästä ja antavat lukijalle paljon syvällistä tietoa heidän persoonallisuudestaan ja sen psykologiasta. Jokainen mielikuvituksen varainen sepite eli fiktio, joka siis syntyy tekijänsä tiedottoman ja tietoisen mielen yhteistyönä, on arvokas inhimillinen todistuskappale. (s. 119)

    Kaikissa muissa kirjallisen viestinnän muodoissa tapahtuu usein, että itse viestin vastaanottohetkelläkin – romaania lukiessa, runoa kuunnellessa – tunnemme ensisijaisesti tajuavamme sanoja, jotka ovat kulkeneet toisen ihmisolennon eli romaanin tai runon kirjoittajan aivojen kautta. Jos meille kerrotaan jotain, me tiedämme, että se kerrotaan siten kuin kirjailija tahtoo sen tapahtuvan. Kaikkein objektiivisinkaan kertomatapa, kuten ranskalaisen ”uuden romaanin” (nouveau roman) viljelmä, joka keskittyy vain äärimmäisen huolelliseen ulkoisten olosuhteiden kuvaamiseen, ei sittenkään koskaan peitä – eikä yritä peitellä – sitä tosiasiaa, että nämä kuvaukset koskevat vain maailmaa sellaisena kuin sen havaitsee yksi hyvin subjektiivinen tarkkailija. (s.122)

    Draaman perusteet (An Anatomy of Drama, 1976, suom. Sirkka Heiskanen-Mäkelä 1980)

    Ajattelen simppelisti: Ihminen tarvitsee kertomuksia ja tarinoita, siksi niitä kirjoitetaan ja niitä luetaan sekä esitetään. Lisääkö se vai vähentääkö empatiataitojamme, on sitten toinen juttu.

  6. 6

    lukija sanoo

    Lisäksi vielä: kyllä lukemisella on erityisesti vaikutusta kielen oppimiseen. Kieli on ainoa väline jonka avulla voimme olla yhteydessä lajitovereihimme. Kieli on ajattelua, mitä enemmän luet, sitä enemmän joudut ajattelemaan. Ajattelu taas on pysyvässä yhteydessä mielikuvitukseen. Kirjallisuus kehittää kykyämme kuvitella. Ja mitä kuvittelukykyisempi olet, sitä enemmän olet myös moraalinen olento, moraalikysymysten äärellä. Se on yhteydessä empatiataitoihin.

  7. 7

    sanoo

    Juu, on varmasti kirjallisuuden lukemisesta hyötyä ihmisenä kasvamiseen ynnä muuhun hienoon & arvokkaaseen. En ole sitä koskaan epäillytkään.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    ”Kieli on ainoa väline jonka avulla voimme olla yhteydessä lajitovereihimme.”

    Kieli on ehkä tarkin ja ”paras”, mutta ei kai nyt sentään ainoa väline…?

  9. 9

    Tutkimuksellista tietoa sanoo

    ”[…]a study published Thursday in the journal Science. It found that after reading literary fiction, as opposed to popular fiction or serious nonfiction, people performed better on tests measuring empathy, social perception and emotional intelligence — skills that come in especially handy when you are trying to read someone’s body language or gauge what they might be thinking.”

    http://well.blogs.nytimes.com/2013/10/03/i-know-how-youre-feeling-i-read-chekhov/

  10. 10

    sanoo

    Juuri tuohon tutkimukseen viittasin blogissanikin. Siitä käytiin Fb:ssa keskustelua, tai lähinnä siis sen metodologiasta, joka nyt ei välttämättä ihan kriittisintä tarkastelua kestä. Tutkimustulos on toki komea ja ylevöittävä, eikä ihme että tuollaista siteerataan laajasti tiedotusväliineissä.

  11. 11

    lukija sanoo

    ”Kieli on ehkä tarkin ja ”paras”, mutta ei kai nyt sentään ainoa väline…?”

    Kirjoitettu kieli ei ole ainoa, eikä edes tarkin. Me käytämme muitakin ”kieliä”. Esimerkiksi ruumiinkieltä: ilmeitä, eleitä ja muuta ruumiin viestintää (lukija saa keksiä).

    Viestinnästämme on yhä 60-70 prosenttia aivan muuta kuin kirjoitettua kieltä.

    Hyvässä romaanissa tämä tulee muuten esille, kirjoitetun kielen avulla.

  12. 12

    sanoo

    ”Hyvässä romaanissa tämä tulee muuten esille, kirjoitetun kielen avulla.”

    Hyvässä romaanissa kielellä todellakin saadaan aikaan mitä moninaisimpia asioita. Niinpä henkilökuvaus on fiktiossa vain yksi taso, eikä läheskään aina se mielenkiintoisin tai tärkein. Siksi minua usein rasittaakin, kun kritiikeissä ja muussa keskustelussa romaanien kohdalla tahtovat korostua puheet siitä, antaako henkilögalleria lukijalle riittävästi samastumispintaa. Ja tämä oli siis se syy, mikä sai minut tuon yllä olevan blogimerkinnän kirjoittamaan. Kirjallisuuden merkitys empaattisuuden vahvistajana oli vain sivupolku näissä pohdinnoissani.

  13. 13

    Anonymous sanoo

    Niin. Minä(kin) ajattelen että romaanihenkilöt ovat enemmän kirjailijan työhypoteesejä kuin samaistumis-objekteja. Kirjailija on se henkilö, hahmo, josta innostun, johon ihastun tai johon petyn. Siis siihen mitä hän yrittää sanoa tai jättää sanomatta.

    Mutta totta kai joihinkin hahmoihin/hypoteeseihin kiintyy. Rokka käy minullekin, samoin jo esillä olleet Beckettin ukot, Saramagon sokeiden keskellä sokeutta teeskentelevä lääkärin vaimo, McCarthyn Tien nimetön isä, Strindbergin Mustien lippujen Falkenström ….(itse asiassa aika yllättävän moraalisia hahmoja nuo lonkalta heitetyt?!)

    Mutta mitä tulee aiemmassa keskustelussa mainittuun romaanien jalostavaan vaikutukseen, niin enpä ole huomannut enkä sellaista ihan heti usko. Olen lukenut säännöllisesti kirjallisuutta 80-luvun alusta saakka, samoin monet tuntemani ihmiset. Moraalisina olentoina emme ole kylläkään kasvaneet. Samoja k- ja p-päitä edelleen. Kirjallisuuden harrastajien piiriin kuuluu mielestäni ihan sama prosentuaalinen osuus tomppeleita kuin kirjat kaukaa kiertäviinkin. Kirjat voivat myös tyhmistää. En anna esimerkkejä tästä…hah.

    Itse asiassa (nyt kun piru minussa pääsi jo irti )juuri sellainen stereotyyppinen kirja-ahmija, kirjapiirin keskusteleva jäsen, omasta mielestään laadukasta kirjallisuuutta lukeva ihminen on aika usein aika tavalla pihalla siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuntuu toistavan vain ulkoa sitä mitä YLEN:n ja Hesarin nuorukaistoimittajat hänelle purtavaksi ja käsityksiksi antavat. On suoraan sanottuna sellainen sumeilematon arvoliberaali yleisvasemmistolainen, yleisvihreä ja omasta mielestäään ihan mielettömän kriittinenkin vielä… Kauhea yleistys minulta mutta kuten sanoin: lukeminen ei jalosta. Kirjallisuus on eskapismia, ja siksi se onkin niin arvokasta! Ja nimenomaan laatukirjallisuus on parasta eskapismia.

    ( On se tietenkin muutakin mutta niitä asioita on vaikea jakaa sanoin jonkun kanssa. Minäkin joutuisin naurunalaiseksi jos sanoisin että haluan olla isänä samanlainen kuin Tien nimetön isä. No, sanoin sen jo.)

    jope

  14. 14

    sanoo

    Tämä ei nyt todellakaan ole kovin kirjallinen eikä edes tieteellinen kommentti, mutta minä olen löytänyt ne empaattiset ja tasapainoiset ihmiset muualta kuin kirjoittajista tai kirjallisesti sivistyneistä ihmisistä, toki kirjoittajissa ja kirjojen lukijoissakin empatiaa löytyy. Lukeneisuus ja kirjoittaminen nostaa ihmisen helposti muiden yläpuolelle ja saa halveksimaan ns.taviksien makua. Kirjoittajapiireissä olen nähnyt ehkä tavallista enemmän psyykkisiä ongelmia ja vaikeutta kommunikoida muiden kanssa.

  15. 15

    Kristina Carlson sanoo

    Mikä mielestäsi on myötäelämisen (”empathy”) ja myötätunnon (”compassion”) välinen suhde? Ne eivät ole sama asia, mutta edellyttävätkö toisiaan?

    Kysyy Kristina

  16. 16

    sanoo

    Edellisessä kommentissani yritin jo hieman vihjata, että blogimerkintäni pääpointti ei ollut se, tekeekö kirjallisuus ihmisistä empaattisempia, vaan pikemminkin sivupolku. Pääpointti koski siis suhtautumista romaanien henkilöhahmoihin ja henkilökuvaukseen.

    Mutta ymmärrän, että nämä empatiataidot kiinnostavat enemmän kuin lukemisen tapoihin liittyvät kysymykset.

    Heidin kanssa minulla on samoja kokemuksia. Olen sattuneista syistä usein tekemisissä kirjallisten ihmisten (kirjailijoiden ja muiden kirjallisen kentän toimijoiden kanssa) enkä osallistuvan havainnoinnin pohjalta ainakaan voi sanoa, että he olisivat keskimäärin selvästi empaattisempia kuin vaikkapa naapurustoni ja lähitienooni ns. ei-kirjalliset, ”tavalliset” ihmiset.

    Kristiinan kysymys myötäelämisestä ja myötätunnosta (empathy/sympathy) on olennainen. Yksiselitteitä vastausta ei ole helppo antaa, mutta näkisin asian niin, että voin tuntea esimerkiksi myötätuntoa ankarien olosuhteiden ja elämänkokemusten muovaamaan rikolliseen, vaikka en pystyisi myötäelämään hänen kokemuksiaan. Myötätunto on reflektoivampaa, siinä ikään kuin kohdetta tarkastellaan käsivarren mitan päästä ja säilytetään tietty kriittinen etäisyys, jolloin pysytyään erittelemään ja arvioimaan häntä ja hänen tekosiaan. Tästä puhuu myös Terry Eagleton: esimerkiksi antiikin Kreikan näytelmäkirjailijat halusivat herättää yleisössä pikemminkin sympatian kuin empatian tunteita, ei meidän tarvitse myötäelää Oidipuksen taivallusta kaikissa vaiheissaan vaan pikemminkin tuntea myötätuntoa häntä kohtaan.

    Mutta totta kai sympatia ja empatia ovat suhteessa toisiinsa. Jos ei ole hitustakaan valmiutta, halua tai kykyä kuvitella, miltä toisesta tuntuu, ei myöskään pysty tuntemaan häntä kohtaan myötätuntoa.

  17. 17

    sanoo

    …täysin mahdollista taas on, että ihminen voi toimia moraalisesti oikein (eli vallitsevien lakien ja tapojen edellyttämällä tavalla), vaikka ei olisi erityisen kyvykäs empatia-sympatia-akselilla. Se taas on kulttuurisen sivilisaatioprosessin ansiota, joka viime kädessä mahdollistaa säädyllisen yhteiskuntaelämän.

  18. 18

    Anonymous sanoo

    Nojaa, ammattikuntiin liimattu empatiakykyisyys on minusta vähän harhaista. Ei esimerkiksi hoitoala ole mikään erityinen empatia-ala. Se on myytti. Hoitoalalla työskentelevillä on aivan samankaltaisia empatian puutostiloja kuin muillakin kuolevaisilla. Monet näyttelijät kärsivät voimakkaista estoista ja ujoudesta, vaikkei sitä katsoja huomaa. Kirjailijoilla on mahdollisesti enemmän sisäisiä ristiriitoja, mutta heillä on kyky pohtia niitä kirjallisissa tuotoksissaan.

    Tuo Melenderin huomio, että ihminen voi toimia moraalisesti oikein vaikkei olisikaan erityisen kyvykäs empatia-sympatia akselilla osunee aika oikeaan. Olemme oppineet hyvän käytöksen. Moni kamala teko jää tekemättä. Ehkäpä siksi monet todella traagiset teot tulevat läheisille täydellisenä yllätyksenä. Tekijä on vaikuttanut ulkoisesti olevan ihan ookoo.

  19. 19

    Anonymous sanoo

    Toki kuulostaa hienolta, että henkilöt ovat tekstuaalisia konstruktioita. Kuulisin mielelläni analyysisi siitä, millaisia tekstuaalisia konstruktioita ovat vaikkapa Antti Rokka, Alexander Portnoy, Raskolnikov, Bardamu, Meursault ja Murray Jay Siskind. Tarkoitan: analyysin siitä, kuinka näiden henkilöiden rakentumistapa palvelee koko teoksen estetiikkaa.

    ”DeLillon hahmot ovat häilyviä, monihahmotteisia, ristiriitaisia” ei ehkä poikkea kovin paljon siitä, miten nykykritiikissä on tapana henkilöitä luonnehtia. Harva kriitikko kuitenkaan niitä ”klassisia pyöreitä” henkilöitä etsii. Tai sitten minä luen ihan eri lehtiä kuin sinä.

  20. 20

    sanoo

    ”Toki kuulostaa hienolta, että henkilöt ovat tekstuaalisia konstruktioita.”

    Ei se minusta mitenkään hienolta kuulosta. Pikemminkin se on täysin triviaalia. Käytännössähän se tarkoittaa, että romaanihenkilöt ovat vain mustetahroja paperilla. Kuten ovatkin.

    Ehdotat, että tässä kommenttilaatikossa esittäisin pätevän analyysin siitä, miten Tuntemattomassa sotilaassa, Portnoyn taudissa, Rikoksessa ja rangaistuksessa, Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa, Sivullisessa ja Valkoisessa kohinassa henkilökuvaus palvelee teosten laajempia esteettisiä pyrkimyksiä. Tuossahan on viiden laajan kirjallisuusesseen, tai jopa väitöskirjan, aiheet. Pitäisin tämän blogini kommenttiosaston vähän kepeämmän ja impulsiivisemman keskustelun foorumina. Sitä paitsi minulla on päivätyö ja nämä kirjailijan hommat vielä päälle. Valkoisesta kohinasta kirjoitin esseen ensimmäiseen esseekokoelmaani, mutta siinäkin nousevat esille muut teemat kuin henkilökuvaus.

    ”…ei ehkä poikkea kovin paljon siitä, miten nykykritiikissä on tapana henkilöitä luonnehtia.”

    Don DeLillon romaanit kytkeytyvät tiettyyn amerikkalaisen proosan virtaukseen, joka pyrkii kyseenalaistamaan ja horjuttamaan psykologiselle realismille ominaisia käsityksiä minuudesta, persoonallisuudesta ja ihmispsyykestä. Sen taustalla on eräänlainen biologinen materialismi, jonka juuret ovat neurotieteissä. Valkoisessa kohinassa DeLillo laittaa päähenkilön pojan Heinrichin artikuloimaan näitä ideoita niin suorasanaisesti, että syntyy ironinen valotus. Mutta kysymys itsessään askarruttaa DeLilloa aidosti: ”Is our behavior all a question of brain chemistry, signals going back and forth, electrical energy in the cortex?”

    Tällaisten kysymyksenasettelujen pohjalta rakentuu toisenlaisia henkilöhahmoja kuin psykologisessa realismissa, luonnosnippuja pikemminkin kuin kokonaisia muotokuvia. Ei tämä DeLillon edustama virtaus ole missään nimessä vallitsevassa asemassa nykykirjallisuudessa. Puhumattakaan, että lehtikriitikot lähtökohtaisesti sen pohjalta arvioisivat romaaneja.

    Pahimpia kriitikkokliseitä on lytätä kirja sen perusteella, että henkilöhahmot eivät ole ”uskottavia”, ”jäävät paperinohuiksi” tai ”eivät tarjoa samastumispintaa lukijalle”. Ne kuuluvat samaan sarjaan kuin moitteet ”puutteellisesta kustannustoimittamisesta”, ”sekavasta rakenteesta”, ”töksähtelevästä juonenkuljetuksesta” tai siitä että kirjailija ”selittää liikaa sen sijaan että vain näyttäisi.” Kun tällaisia kriitikkokliseitä tulee vastaan (ja niitä todellakin tulee usein vastaan), herää yleensä epäilys että kriitikko on vain pujahtanut kriitikon rooliinsa ja hutaissut helpon rutiinitekstin.

  21. 21

    Anonymous sanoo

    En tarkoittanut kommenttilaatikkoanalyyseja. Odotan sinulta esseitä aiheesta. Näytät niissä sitten toisenlaista tapaa lähestyä ”henkilöitä” kaunokirjallisuudessa. Voit vaikka saada liikkeelle uuden iloisen virtauksen.

    Luettelemasi kriitikkokliseet tunnistan kyllä, mutta minusta ne kaikki eivät edusta samaa kirjallisuuskäsitystä – ja tiettyyn muotoiluun voi päätyä monestakin erilaisesta lähtökohdasta. Kai sentään tarkempaa kustannustoimittajaa voi kaivata, vaikka näkisikin henkilöt ”tekstuaalisina konstruktioina”.

    Hoen tuota tekstuaalista konstruktiota puoli-ivallisesti tässä siksi, etten täysin hahmota, mitä se sinulle merkitsee. Tuossa DeLillo-kohdassa (”Don DeLillon romaanit kytkeytyvät tiettyyn amerikkalaisen proosan virtaukseen, joka pyrkii kyseenalaistamaan ja horjuttamaan psykologiselle realismille ominaisia käsityksiä…”) näyttäisi olevan kyse siitä, että on proosavirtaus ja ihmiskuva ja teoksen henkilöt sitten osoitetaan näytekappaleiksi näistä. Minusta se lähtökohta ei ole esteettinen. Siinäkin etsitään teoksesta tietynlaisen ihmiskuvan piirteitä. Lähtökohtana vain on ehkä enemmän kirjailijan intentio kuin toisentyyppisessä luennassa.

    Nimeni jäi vahingossa pois tuosta edellisestä (”Toki kuulostaa…”) kommentista. Siitä ilahtuneena olen tässäkin anonyymi.

  22. 22

    sanoo

    ”Kai sentään tarkempaa kustannustoimittajaa voi kaivata, vaikka näkisikin henkilöt ”tekstuaalisina konstruktioina”.”

    Joko sinä luit minua huolimattomasti tai sitten minä muotoilin sanottavani huolimattomasti.

    En siis missään tapauksessa tarkoittanut noita kriitikkokliseitä luetellessani että ne olisivat keskenään jonkinlaisessa elimellisessä yhteydessä tai edellyttäisivät toinen toisiaan. Ne edustavat vain kukin tahollaan esimerkkejä niistä ajattelun oikopoluista, joihin kriitikot turvautuvat leipääntyessään tai päättäessään vain syystä tai toisesta päästää itsensä helpolla. Yksi kriitikko voi sortua noista yhteen kliseeseen, toinen toiseen jne. Tuskin sellaista värisuoraa tulee koskaan, jossa nuo kaikki olisivat edustettuina. Sellaisen arvostelun tallettaisin heti omiin arkistoihini.

    ”Hoen tuota tekstuaalista konstruktiota puoli-ivallisesti tässä siksi, etten täysin hahmota, mitä se sinulle merkitsee.”

    Sanoin mielestäni sen jo tuossa edellä. Suhtaudun kirjallisiin henkilöhahmoihin yleensä ihan puhtaasti teoksen rakennuselementteinä siinä missä vaikkapa teoksen kieleen, kompositioon, rakenteeseen jne. Toin tämän merkinnässäni esille siksi että merkinnän lähtökohtana oli käsitellä lukutapaani, jossa en koe tärkeäksi henkilöhahmoihin samastumista, vaan kiinnostun pikemminkin kirjailijan hahmosta tai teoreettisemmin sanottuna ns. sisäistekijästä. Minulle on yleensä jokseenkin samantekevää ovatko henkilöhahmot inhottavia vai rakastettavia, koska en hyvin harvoin eläydyn kertomakirjallisuuteen henkilöhahmoihin kiinnittymällä. En siis edellytä, että minulle pitäisi muodostua henkilöhahmoihin intiimi suhde (koska ne lopultakin ovat vain mustetahroja paperilla).

    Toki kirjallisuus on aina tavalla tai toisella samastumisen taidetta, mutta samastumiskohde voi olla myös kielessä, teemojen ja ajatusten tasolla tai teoksesta välittyvässä sensibiliteetissä.

    ”Tuossa DeLillo-kohdassa näyttäisi olevan kyse siitä, että on proosavirtaus ja ihmiskuva ja teoksen henkilöt sitten osoitetaan näytekappaleiksi näistä. Minusta se lähtökohta ei ole esteettinen.”

    Oletko lukenut DeLilloa? Ehkä jatkamme tästä tarkemmin sitten, kun sinulla on esittää huomioita suoraan hänen teoksistaan eikä pelkästään yhdestä DeLilloa koskevasta sitaatistani. Luulen, että tuo sitaattinikin aukeaa paremmin DeLilloa lukemalla.

  23. 23

    sanoo

    …huomaan että tuo edellisen kommenttini viimeinen kappale vaikuttaa turhan töksäyttävältä ja töykeältä. Tällaisia vaikutelmia syntyy, kun ei ole nonverbaallista viestintää pehmentämssä sitä, mitä tänne kirjoitellaan. Oikeasti tarkoitin siis ihan vilpittömästi, että DeLilloon kannattaa tutustua ja samalla tutkiskella & pohdiskella miten hän rakentaa henkilöhahmonsa.

  24. 24

    Anonymous sanoo

    Äh, älä suotta pelkää vaikuttavasi töykeältä. Tylyä tekstiä lukee usein mieluummin kuin ystävällistä jaarittelua. Ainakin minä luen.

    Sitä paitsi olet osittain oikeassa: DeLillolta olen lukenut vain Valkoisen kohinan ja senkin joskus 90-luvun alkupuolella. Henkilöistä en muista mitään, mutta muistan ladon. (Romaanihenkilöt eivät jää minun mieleeni kovinkaan hyvin. Ihmettelen toisinaan, että sinä muistat henkilöitä varsin tarkasti.) Pidin teoksesta silloin joskus aika paljon, osin kai myös siksi, että silloin 90-luvulla olin lukenut niin vähän ja sitä paitsi DeLillo oli kaikkien älykköystävien suosikki. Ja juu, Underworld on tuolla hyllyssä, mutten taida avata sitä lähivuosina. Tarkempi keskustelumme saa siten odottaa.

    Tosin olen sitä mieltä, että aiemmalla kommentillani ei ollut paljonkaan tekemistä sen kanssa, tunnenko delillolaista maailmaa vai en. Tahtoisin vain lukea sellaisen esseen/kritiikin/tutkimuksen, jossa puhutaan (minkä tahansa) teoksen henkilöhahmoista pelkästään teoksen kielen tai rakenteen osina eikä sekoiteta analyysiin minkäänlaisia ihmiskuvia tai yhteiskuntakritiikkiä. Tai vielä reippaammin: ei puhuta henkilöistä ollenkaan.

    Vaikea uskoa, että joku sellaiseen pystyisi.

  25. 25

    sanoo

    ”Tahtoisin vain lukea sellaisen esseen/kritiikin/tutkimuksen, jossa puhutaan (minkä tahansa) teoksen henkilöhahmoista pelkästään teoksen kielen tai rakenteen osina eikä sekoiteta analyysiin minkäänlaisia ihmiskuvia tai yhteiskuntakritiikkiä.”

    Ok. Itse taas pidän sellaisesta esseistiikasta, jossa avataan yksittäisistä teoksista laajempia näköaloja.

  26. 26

    Anonymous sanoo

    ” , omasta mielestään laadukasta kirjallisuuutta lukeva ihminen on aika usein aika tavalla pihalla siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuntuu toistavan vain ulkoa sitä mitä YLEN:n ja Hesarin nuorukaistoimittajat hänelle purtavaksi ja käsityksiksi antavat. On suoraan sanottuna sellainen sumeilematon arvoliberaali yleisvasemmistolainen, yleisvihreä ja omasta mielestäään ihan mielettömän kriittinenkin vielä… ”

    Nämä ”Jopen” (14.10.klo 16.37) sanat kumahtelevat meikäläisenkin asennesuunnistimessa ja -kartalla. Just tollasten keskelle on tullut heitetyksi elämään kulttuurin jättömaalle, säädyttärien ruotsittarien paettua maasta. Joku ikääntyvä säätyläislotta ja naisopistolainen tuli saatua kohdata, joten paremmasta tiedän.

    Kirjoitin Kemppisen blogiin taas asianvieruskommenttia. Panen siitä pari kohtaa tähän. Onhan siinä Sibeliuskin ja kun älypäitä työnmiehiä kuten Jope ja Melenderkin maassa yhä elää, niin sosiaalisen median terkkuja vaan muillekin jotka kuulevat. Siis :

    ”Maailmasta ei siis voi sanoa mitään. Kaiken siitä ilmaisee tänä kauniina syksynä Sibeliustalossa Lahdessa Sleepy Sleepers. Keski-ikäistyneet superhäijyt Mato Valtonen ja Sakke Järvenpää ovat ihmistyneet näkemään vajaaikäiset janoavat itsensä ja yleisönsä entistäkin terävämpina Punkin airueina ja kekkostensa riisujina. Homma tehdään eikä sönkätä näyttämölläkin. Oli elämäni paras yleisö eilisiltana. Keski-ikäisiä miehiä naisia joista usea oli käsillään ollut Sibeliustaloa rakentamassakin. Itselläni oli high street syysmuotia yllä. Muut olivat pukeutuneet asiallisemmin Kuka mitä häh ! paljastustilaisuuteen. Siinä oli surkuällöttävää kaupunginvaltuuston pullanjauhantaa ja pakahtumiseen saakka kuristavaa suomipunkkarien säikkyujojen nuorten bändisuunittelua ekspressiohillunnan väleissä. Angstia (ei toki synnintuntoa) kun Rion retkeilyt retkahtavat sammumisiin. –Suurmiehiä Lahdesta kun tuon painon ja ankuriköysien setvimisen jälkeen äänestävät sitä eurooppalaista eurovaalijytkyä ja työmiesperheen kunniaa ensi keväänä uuden paavin rokatessa. Lahden radiomastot kaiuttivat etäälle, kiitos soittokieltojen.Jukka Sjöstedt.”

  27. 27

    sanoo

    Mitä tulee romaanitaiteen empatiaa lisäävään ja sodat lopettavaan voimaan – historian suuret valtiomiehet ovat tavanneet olla kirjallisestikin sivistyneitä, muttei se ole estänyt heitä pommittamasta kilvan toisiaan. Kai Stalinkin jokusen inhimillisesti viisaan venäläisklassikon hotkaisi pitkinä pappisseninaarivuosien iltoinaan?

    Hauska oppia, että olen nabokovilaisittain sivistynyt ihminen, kun en osaa samastuaa romaanihenkilöön tai kaivata samastumista. Paitsi nyt tähän Karl-Ove Knausgårdiin, mikä hämmentää kovasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *