Kirjallisuus, empatia, henkilöhahmot

“Kuka romaanihenkilö on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?”

Tuohon kysymykseen on joutunut joskus vastaamaan varmasti jokainen kirjallisuutta aktiivisesti harrastava tai harjoittava. Ellei omasta aloitteestaan niin toisten usuttamana. Ketkä romaanihenkilöt ovat tehneet minuun vaikutuksen? Muutama tulee mieleen. Varhaisina vuosinani Antti Rokka (Tuntematon sotilas oli harvoja ennen viimeistä lukiovuotta lukemiani romaaneja). Myöhemmin ainakin Alexander Portnoy, Raskolnikov, Bardamu, Meursault, Murray Jay Siskind.

En kuitenkaan ole ns. samastunut yhtenkään heistä. Tai tuntenut erityisen suurta lämpöä, läheisyyttä tai sielunyhteyttä heitä kohtaan.

Oscar Wildelle vaikuttavin romaanihenkilö oli Lucien de Rubempré. Hän kirjoitti: “The death of Lucien de Rubempré is the greatest drama of my life.” Olen painattanut itselleni paidan, jonka rintamuksessa on tuo sitaatti. Pidän sitä vain kotioloissa. Se on kirjoituspaitani, johon olen vuodattanut yhden romaanin ja yhden esseekokoelman verran hikeä. Kiitos pesukoneen ja pesuaineiden se ei haise pahalta (ainakaan vielä).

Jos olen itselleni rehellinen, en voisi koskaan sanoa yhdestäkään romaanihenkilöstä mitään sellaista kuin Wilde sanoi Lucien de Rubempréstä. Olen sitä paitsi varma, että Wildekin liioitteli omalla kohdallaan rankasti. Hänen kaltaisensa keikaroivat kynäniekat voivat sanoa melkein mitä tahansa, kunhan kuulostavat mielestään vaikuttavilta.

Enemmän kuin Lucien de Rubempréen tunnen kiinnostusta hänen luojaansa Balzaciin. Ja samaa voin sanoa muistakin edellä mainitsemistani romaanihenkilöistä: Philip Roth, Fedor Dostojevski, Louis-Ferdinand Céline, Albert Camus ja Don DeLillo ovat minulle monin verroin tärkeämpiä kuin Alexander Portnoy, Raskolnikov, Bardamu, Meursault ja Murray Jay Siskind.

Vladimir Nabokov väitti, että sivistynyt lukija lukee kirjailijaa, mutta sivistymätön henkilöhahmoja. Se oli Nabokoville ominainen strong opinion. Olen lähestulkoon samoilla linjoilla. Lähestulkoon siksi, että minua on aina kiinnostanut eniten kirjailijan hahmo, tekstin takaa kajastava tekijän läsnäolo. Näin oli jo silloin kun luin Tuntematonta sotilasta enkä ollut millään muotoa sivistynyt lukija. Väinö Linna tuntui kovalta tyypiltä. Halusin samanlaiseksi, vaikka kirjoittamaan rupesin vasta monta vuotta myöhemmin.

Mitä enemmän luin, sitä selvemmin koin ja tajusin, että romaanihenkilöt ovat pelkkiä tekstuaalisia konstruktioita. Meursault’lla ei ole itsenäistä elämää Sivullisen ulkopuolella. Hänen olemassaolonsa on täysin tekstiin sidottua ja päättyy romaanin viimeisellä sivulla. On turha pohtia, muodostuiko hänen teloituspäivänsä sellaiseksi kuin hän sen kuvittelee Sivullisen lopussa vai onko jopa mahdollista että hänet vielä armahdetaan. Ei ole olemassa mitään Meursault’n teloituspäivää tai mahdollista armahdusta. Niitä ei ole, koska niistä ei kirjoiteta Sivullisessa. Niillä spekuloiminen olisi pelkkää kirjallista seuraleikkiä.

***

Mutta eikö lukijan tehtävä ole samastua henkilöhahmoihin, eläytyä näkemään ja kokemaan maailma heidän tavallaan? Tällaista näkemystä kannattavat erityisen voimallisesti ne, jotka uskovat, että maailmamme olisi parempi paikka, jos kaikki lukisivat romaaneja, koska romaanit kehittävät myötäelämisen kykyä. Voitaisiinko Syyrian sota lopettaa pudottamalla taisteleville osapuolille helikopterista parasta maailmankirjallisuutta? Hiljattain uutisoidun amerikkalaistutkimuksen mukaan korkeakirjallisuus kehittää empatiaa paremmin kuin viihdekirjallisuus. En ole perehtynyt siihen, miten tutkimus tehtiin, joten en ota kantaa tutkimustuloksen luotettavuuteen tai yleistettävyyteen. Siinä kuitenkin haiskahtaa “poliittinen tarkoitushakuisuus”.

Toki hyvä kirjallisuus opettaa tärkeitä asioita ihmisenä olemisesta, myös myötäelämisen kykyä. Samaa voi sanoa musiikista, kuvataiteesta, elokuvista, jalkapallosta, kansalaisjärjestötoiminnasta ja partiosta. Kulttuurilla ylipäänsä on sivilisoiva, ihmisyhteisöjä yhteen nivova vaikutus. Miksi romaanit olisivat empatian opettajina erityisen arvokkaita? Miksi niiden pitäisi olla? Ei mene tajuntaani. On rasittavan pompöösiä kuvitella, että hyväksi ihmiseksi kasvaakseen on luettava hyvää kirjallisuutta.

Enkä nyt sano tätä sillä, että pitäisin myötäelävää lukemista jotenkin epäilyttävänä tai onnettomana. Olisi jokseenkin mahdoton lukea romaaneja tuntematta minkäänlaisia henkisiä sidoksia niissä kuvattuihin ihmisiin. Kyllä minäkin tällaisia sidoksia tunnen, mutta ne eivät ratkaisevasti määritä lukukokemustani. En tuomitse romaania suoraa päätä epäonnistuneeksi, jos sen henkilöhahmot ovat “inhottavia tai vastenmielisiä” (usein toistuva moite Amazonin lukija-arvioissa) tai “psykologisesti ohuita” (usein toistuva moite lehtikritiikeissä).

Kirjoitin Don DeLillosta tekstin Kuka nauttii eniten -esseekokoelmaani. Aina silloin tällöin olen saanut tuntemattomilta ihmisiltä palautetta, jonka mukaan DeLillo on huono kirjailija, koska hän ei osaa kirjoittaa uskottavia henkilöhahmoja. Tavallaan ymmärrän tällaisen palautteen antajia. DeLillon hahmot ovat erilaisia kuin vaikkapa John Irvingin hahmot. Mutta se ei johdu siitä, että DeLillo olisi huonompi kirjailija kuin Irving, hänellä vain sattuu olemaan erilainen kirjallisuuskäsitys ja myös erilainen näkemys ihmispsyykestä. DeLillon hahmot ovat häilyviä, monihahmotteisia, ristiriitaisia. Heillä ei ole ns. syvää minuutta, joka vähä vähältä paljastuisi kerronnan edetessä. He ovat pikemminkin luonnosnippuja kuin kokonaisia muotokuvia. Jos laskee DeLillon viaksi sen, ettei hän kirjoita klassisia pyöreitä henkilöhahmoja, tulee syyttäneeksi häntä sellaisesta, mihin hän ei pyri eikä usko.

Voiko lukija tuntea empatiaa luonnosnippua kohtaan? Eikö siihen vaadita kokonaista muotokuvaa? En tiedä. Valkoisen kohinan Murray Jay Siskind herättää minussa monenlaisia (enimmäkseen sekavia) tuntemuksia, mutta empatia ei ole niistä päällimmäisiä. Pitäisikö tästä huolestua? Onko tämä merkki siitä, että postmodernista proosasta uupuu inhimillistä lämpöä ja humaania eetosta? Ohitan tällaiset kysymykset. En siksi, että pitäisin niitä naurettavina, vaan siksi, että mieleni tekee ylipäänsä kyseenalaistaa kirjallisuudelle asetettu raskas myötäelämisen vaatimus.

***

Empatia on yleishyvä, josta kaikkien kuuluu kantaa huolta. Muutama päivä sitten Johanna Korhonen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että yhteiskunnassamme vallitsee myötätuntovaje. Hänen mielestään se on kansakuntamme todellinen ongelma eikä poliitikkojen esillä pitämä julkisen talouden kestävyysvaje. Jos vain olisimme toisillemme kiltimpiä ja huomaavaisempia, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmamme poistuisivat saman tien.

Vastapainoa Korhosen ajatuksille tarjoaa historian professori Markku Kuisman esseekokoelma Yksinkertaisuuden ylistys. Siinä hän ruotii 1700-luvulla eläneen Bernard Mandevillen ajatuksia, joiden mukaan ihmisten välisessä kohteliaisuudessa on kysymys lähestulkoon aina ulkokultaisuudesta, opituista tavoista ja teatraalisuudesta. Se, että toisten huomioiminen perustuu tekopyhyyteen ei lopultakaan ole paheksunnan tai huolestumisen aihe. Päinvastoin, sillä on ollut historian saatossa siunauksellisia vaikutuksia. Modernin valtion ja yhteiskunnan synty edellytti väkivaltaisia tapoja hillitsevää uudenlaista kohteliaisuuskulttuuria. Ensin sen omaksui aatelisto ja myöhemmin muutkin yhteiskuntaryhmät
kytkeytyivät samaan sivilisaatioprosessiin. Jos hiukan kärjistää, säädyllinen yhteiskuntaelämä perustuu aina vale-empaattisuuteen. Myötätuntovaje ei poistu sydämistämme koskaan. Nykyinen yhteiskuntamme on historiallisessa katsannossa poikkeuksellisen humaani, oikeudenmukainen ja rauhaa rakastava.

Moraalisella käytöksellä ja empatialla ei tarvitse olla mitään tekemistä keskenään. On periaatteessa samantekevää, tunnenko inhimillistä lämpöä kadulle lyyhistynyttä humalaista kohtaan, jos teen voitavani hänen auttamisekseen. Jos jätän hänet virumaan oman onnensa nojaan, koska minulla on kiire tapaamaan pankinjohtajaa tai yksityislääkäriä, ei merkitse mitään, vaikka tuntisin häntä kohtaan sääliä ja myötätuntoa ja katuisin toimintaani.

Terry Eagleton korostaa kirjassaan How to Read Literature, että empatia on inhimillisessä kanssakäymisessä vain yksi ymmärtämisen taso, ei välttämättä sen parempi tai ensisijaisempi kuin muutkaan. Sama pätee myös kirjallisuuteen. Läheskään kaikki romaanit eivät pyri luomaan myötäelävää lämpöä henkilöhahmoja kohtaan, eikä sitä voi laskea niille puutteeksi. Eagleton jopa kyseenalaistaa sen, onko empatiassa viime kädessä lainkaan kyse ymmärtämisestä: “If I ‘become’ you, I lose my faculty of knowing what you are like. Who is left over to do the understanding?” Esimerkiksi Bertolt Brecht, joka joutui natsien valtakaudella maanpakoon, oli sitä mieltä, että jos yleisö eläytyy liian vahvasti näytelmän henkilöihin, se menettää kykynsä arvioida näiden toimintaa kriittisesti. Sisäisesti eheä, koherentti henkilöhahmo oli Brechtin mielestä pelkkä illuusio.

1800-lukulaisesta sosiaalisesta ja psykologisesta realismista nouseva henkilökuvauksen ihanne hallitsee edelleen yllättävänkin vahvasti populaaria kirjallista mielikuvitusta. Joidenkin mielestä se on todiste “vanhan kunnon romaanin” voimasta, toiset taas näkevät siinä yhden tärkeän syyn siihen, miksi romaanit ovat menettäneet kulttuurista relevanssiaan ja tarjoavat lukijalle pikemminkin viihdykettä ja pakoa arjesta kuin syvällistä ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta:

…the idea of character as Balzac or Hawthorne knew it no longer seems feasible in modern times. This is beacause in an age of mass culture and commerce, human beings come to seem increasingly faceless and interchangeable. We can distinguish easily enough between Othello and Iago, but not between Beckett’s Vladimir and Estragon. The characters of The Waste Land, as Eliot himself remarked, are not really distinct from one another. Leopold Bloom, as we have seen, is sharply individualised, yet he is also an anonymous Everyman whose thoughts and feelings could be almost anybody’s. His mind magnificiently banal.

Kommentit (27)
  1. Kiitos kiinnostavasta bloggauksesta! Kysyt, miksi romaanit olisivat empatian opettajina erityisen arvokkaita. Mielestäni pitkällä tekstillä on mahdollisuus ja potentiaali näyttää ihmismieli tavalla, johon mikään muu ilmaisumuoto ei pysty. Romaanin lukija pääsee kertojan mielen sisälle (ei aina tietenkään, mutta usein). Tekstitaiteen avulla on mahdollista “kulkea toisen saappaissa”, vaikka vain kuvitteellisen henkilön, tavalla, johon ei ole muuta pääsyä. Tietenkään tuo erityislaatu ei rajaudu vain empatiaan.

  2. Tommi Melender
    13.10.2013, 22:53

    Niin, toki. Tuohan se yleinen vastaus on, eikä sinänsä mitenkään väärä.

    Toisaalta: miksei esimerkiksi urheilujoukkueessa tai partiossa toiminen voisi kasvattaa yhtä hyvin tai paremmin empatiaan. Siinähän kuljetaan toisten, ihan todellisten ihmisten rinnalla ja voidaan vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, jakaa iloja ja suruja. Kyllä sellainenkin opettaa valtavasti myötäelämisen taitoa muiden tärkeiden taitojen ohella.

    Pakko myöntää, että minua hieman kiusaa se juhlapuhemainen, pönkittävä ja pönöttävä sävy, joka kirjallisuuden ihmisyyttä kasvattavaan voimaan yleensä liittyy. (Varsinkin kun tiedän omakohtaisten kokemusteni perusteella, etteivät kirjailijat läheskään aina ole mitään empaattisuuden perikuvia, noin niin kuin oikeina ihmisinä, vaikka heidän työnään periaatteessa on toisten nahkoihin meneminen, toisten ymmärtäminen.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *