Kirjallisuus & edistys

The victory of modern didacticism has been most complete in music and painting, where the most respected works are those which give little pleasure on first hearing and seeing (except to a small and highly trained audience) but make important advances in the technical revolutions which have taken place in these arts. Compared with music and painting, the novel, like the cinema, lags well to the rear of the battlefield.

Yllä oleva katkelma on Susan Sontagin viisikymmentä vuotta sitten ilmestyneestä esseestä ”Nathalie Sarraute and the Novel”. Siinä hän luonnehtii romaania kaavoihinsa kangistuneeksi keskiluokan taiteeksi: aivan kuten ooppera romaani on arkkityyppinen 1800-luvun taidemuoto ja tiiviisti sidoksissa 1800-lukulaiseen teollistuvan ja porvarillistuvan yhteiskunnan maailmanhahmotustapaan. Sontag pitää virheellisenä käsitystä, että balzacilainen tai dickensiläinen romaani olisi vanhempien kertomustraditioiden jatkaja. Päinvastoin, se edustaa pikemminkin katkosta narratiivien historiassa, koska 1800-lukulaisen realistisen romaanin ytimessä on koko joukko sellaisia asioita, jotka puuttuvat vanhemmista kertomustraditioista yksilöpsykologisten ulottuvuuksien luotaamisesta ”ajan suurten kysymysten” käsittelyyn ja aikalaiskokemuksen faktapohjaiseen dokumentointiin.

Sontag havaitsee saman kuin Matti Pulkkinen parikymmentä vuotta häntä myöhemmin: romaani on kuin sika, se syö kaiken mahdollisen. Tästä havainnosta Sontag keksii myös syyn siihen, miksi romaani on eräitä loistokkaita poikkeuksia (Proust, Joyce, Kafka ynnä muut usual suspectit) lukuun ottamatta menettänyt asemansa vakavasti otettavana taidemuotona ja tyytynyt yhdentekevään keskiluokkaisuuteen: ”Every art form works with some implicit standard of what is elevated and what is vulgar — except the novel.” Toisin kuin moderni musiikki, kuvataide ja runous, romaani ei ole heittäytynyt etsimään uudenlaisia ilmaisukeinoja, sanoutunut irti 1800-lukulaisen realismin maailmanhahmotustavasta. Kirjailijat voivat edelleen kirjoittaa balzacilais-dickensläisellä kaavalla ”ajan suurista kysymyksistä” ilman että näyttävät kriitikoiden ja lukijoiden silmissä vulgaareilta.

Sontagin esseestä on todellakin aikaa viisikymmentä vuotta. Samanlaisen kuvauksen valtavirran kertomakirjallisuudesta voisi esittää tänäkin päivänä. Nykypäivän romaani on, jos mahdollista, vieläkin keskiluokkaisempi olento kuin viisikymmentä vuotta sitten, vaikka valtavirrasta syrjään astumalla löytää toki helposti kaikenlaista jännää Ben Marcusista Donald Antrimiin.

Päiviteltyään kertomakirjallisuuden jämähtäneisyyttä Sontag ryhtyy hahmottelemaan romaanille uutta, edistyksellisempää tulevaisuutta, samantyyppistä muodon ja ilmaisun vallankumousta, jollainen on nähty avarakatseisemmissa taidemuodoissa. Sontagin teksti hohkaa taistelukenttämetaforineen 1960-lukulaista vallankumousretoriikkaa. Hän korostaa, että mikään uusi ei synny ilman uhrauksia:

This surrender of the novel’s commitment to facileness, to easy availability and the perpetuation of an outmoded aesthetic, will undoubtedly give rise to a great many boring and pretentious books; and one may well come to wish the old unself-consciousness back again. But the price must be paid.

Hinta on maksettava. Edistyksen nimissä.

Pakko myöntää, etten ole koskaan ollut tällaisen ”mikään ei voi muuttua ennen kuin kaikki muutetaan” -agitaation ystävä. Se hinta, mitä siinä vaaditaan maksettavaksi, tarkoittaa ruumiita: taiteen saralla symbolisia, politiikan saralla konkreettisia. Voin olla yliherkkä, naiivi. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole. En vain yksinkertaisesti rakasta edistyksen ideaa niin paljon, että sietäisin sen nimissä julistuksia uhrauksista ja hinnan maksamisesta.

Mitä on edistys? Onko se sellaista, minkä voi saavuttaa vain vallankumouksella? Vai onko se jotain evolutiivisempaa? Esimerkiksi tiedon kasaantumista tieteessä tai hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden lisääntymistä yhteiskunnassa?

Entä mitä edistys on taiteessa, kirjallisuudessa? Onko se sitä, mitä modernismi pohjimmiltaan oli, havahtumista siihen, että näin ei voi enää maalata/säveltää/kirjoittaa?

Pystyn hyväksymään modernistisesti värittyneen käsityksen taiteen edistyksestä, mutta en halua puhua siitä ”edistyksenä”, se sana on minulle liian raskautettu. Puhun mieluummin muutoksesta, uusien suuntien etsimisestä. Edistyksestä puhumisessa on ikävintä & vastenmielisintä se, että ne jotka siitä puhuvat, esiintyvät valittuna joukkona, jolle on suotu etuoikeus kurkistaa tulevaisuuteen ennen muita. He tietävät, mihin maailma (tai taide) on menossa ja kokevat toteuttavansa ”väistämätöntä”. Onhan se toki elähdyttävämpää kuin se että yrittäisi vain maalata/säveltää/kirjoittaa niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Minä luen sitä, mikä itsestä parhaalta tuntuu. Minä myös kirjoitan niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Tekstejäni lukeneet tietävät, etten ole kovin innostunut 1800-lukulaiseen realismiin enemmän tai vähemmän ankkuroituvasta valtavirtaproosasta. En yleensä siedä kirjoja, jotka ovat ennen muuta ”hyvin tehtyjä”. Voiko maailmassa olla mitään tylsempää kuin kirja, josta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin että se on ”hyvin tehty” (toisin sanoen juuri sellainen kuin ”kunnon romaanin” pitää olla)? Mutta en myöskään suuremmin intoile kokeellisesta kirjallisuudesta tai avantgardesta. Olen samaa mieltä kuin David Foster Wallace, joka sanoi, että 90 prosenttia kokeellisesta kirjallisuudesta on roskaa (loppu 10 prosenttia taas parhaassa tapauksessa onnistuu luomaan jotain oikeasti uutta & innostavaa). Jos minun pitäisi nimetä parikymmentä suosikkiprosaistiani, ani harva heistä olisi tyylipuhdas avantgarden edustaja.

Minua puhuttelee kirjoissa toisaalta kieli, toisaalta kirjailijan hahmosta välittyvä sensibiliteetti (käsitykseni kirjailijan hahmosta on toki fiktiota, oma luomukseni). Tarkoitan sensibiliteetillä T.S. Eliotin hengessä älyn ja tunteen omaleimaista yhdistelmää, josta syntyy omaleimainen tapa hahmottaa maailma. Eräs kirjailija, jossa kieli ja sensibiliteetti yhdistyvät erityisen väkevästi, on Cormac McCarthy. Hän ei ole romaanimuodon tasolla mikään avantgardistinen uudistajaheeros, ja olisi vaikea kuvitella häntä heiluttamassa taiteen edistyksen lippua.

Pikemminkin voisin kuvitella hänen esittelevän itsensä samaan tyyliin kuin lännenfilmejä ohjannut John Ford: ”My name is Cormac McCarthy, I write novels.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Miksi ihmeessä nämä Sontagin tapaiset marisijat eivät voi puhua huonoista lajityyppinsä edustajista vaan aina valittavat lajityypin olavan itsessään jotenin vääränlaista. Ihan kuin todellisuus muka muuttuisi ajan myötä niin kertakaikkisesti että voisimme heittää jotain ”vanhaa” tapaa kuvata sitä kokonaan menemäään! Poistaa käytöstä kertakaikkiaan! Ja kun vielä tuossa mainitsemassasi evolutiivisuudessakaan edes realismi ei voi toteutua kahta kertaa identtisenä.

    Olen kertakaikkisen ja lopen kyllästynyt tuohon turhautuneen ja lasten lailla pitkästyneen sontagilaisen marinaan. Meille heti jotain uutta nyt tänne! Yhtään ei oo enää kivaa tää vanha juttu! Jakakaa nyt hyvät ihmiset tämä huoleni maailman juuttumisesta paikoilleen!!! Ja aina ne uskoo uudistaneensa maailmaa tai että se uudistetaan heti kunhan vaan saadaan uuden kujeet käyttöön. Ikään kuin ne todellakin uskois olevansa ihan JUST jonkun käsittämättömän valtavan äärellä…

    Tuskin kukaan haluaa että kokeileminen lopetetaan taiteessa. Sekin on osa sitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, tietysti. Mutta tuo ihan mahdoton realismin pelkääminen… Voi hyvänen aika. En edes usko että ne on IHAN tosissaan. Taitaa lopultakin olla vain tapa erottautua ja luoda itellektuaalisia rajalinjoja ja identiteettiä silla aikaa kun realismia lukeva rahvas yrittää uutisissa tehdä ihan oikeita vallankumouksia.

    (Kylläpä minulta nyt irtosi rahvaanomaisen hallitsemattomasti. Anteeksi.)

  2. 2

    Anonymous sanoo

    McCarthy ja Pulkkinen, kaksi suosikkiani samassa
    bloggauksessa, hienoa! (Lukekaa muuten myös muita Pulkkis-kirjoja kuin Romaanihenkilön kuolemaa, niitä on vain kolme). Menee tämä kommenttini nyt listaksi mutta minua viime aikoina aidosti elähdyttäneet
    kirjailijat ovat tässä
    (sekoitus ”edistyksellisyyttä” ja ”vanhan romaanin” koulukuntaa ?):

    Cormac MC
    Michel H
    Thomas B
    Peter H
    W G Sebald
    Jose S
    Samuel B (vanha varis, tiedän…)
    och
    Karl Ove K
    …ja muutama muu.

    Ja totta helvetissä koen pientä lähes syyllisyyttä siitä ettei joukossa ole suomalaista tekijää. Luen niitä kyllä, paljonkin, pidän monista, mutta jään aina odottamaan vielä jotain. Pulkkinen oli aikoinaan minulle se Raid joka puhdisti talon kärpäsistä. Asko Sahlberg on tullut nykyisistä lähelle joillakin kirjoillaan. On toki muitakin. Jätän nimeämättä, olemme pieni maa. Mutta kuten olen sanonutkin, kirjojen merestä tehdyistä löydöistä on turha vetää mitään varmoja johtopäätöksiä: kun yhden lukee, jää tuhat muuta lukematta.

    jope

    On muuten eräs taidemuoto joka on vielä tiukemmin kiinni vanhassa epiikassaan ja estetiikassaan kuin kirjallisuus. Se on rock, inc. hip hop etc. Tämän olen tajunnut vasta nyt kun olen jossakin määrin kuunnellut muutakin musiikkia. Mutta toisaalta mitä sitten, kirjallisuus ja rock, taantumuksen puolesta, hah ha? (Vähän samaan tapaan kuin hellyyttävä Aki K joka filmaa vuodesta toiseen niitä satujaan meille Lohduksi. Minä otan ne vastaan juuri sellaisena, ja mielelläni. )

  3. 3

    sanoo

    Juha, ei mitään anteeksipyydeltävää, osin samanlaiset tuntemukset laittoivat minut kirjoittamaan tuon blogimerkinnän. Edistyspuheen ahdistavuus. Toki se, että Sontagin essee on kirjoitettu 1963, pisti miettimään. Siis toisaalta että silloin tuollainen edistyspuhe tuli ehkä tuoreemmin ja pakottavammasta tarpeesta. Ja toisaalta että siihen voi törmätä lähes samanlaisessa muodossa yhä, mikä kertoo, että se on ritualisoitunut. Mikä toki sinänsä on hauskaakin.

    Jope, olet oikeassa rockista. Mutta sen kulttuurihistoriallinen ura on vähän toisenlainen kuin perinteisemmillä taidemuodoilla.

  4. 4

    sanoo

    …vielä täytyy lisätä, että jos edistyspuhe on joskus ahdistavaa, niin samaa voi sanoa pönäkän itsetyytyväisestä ”kirjallisuutemme ei ole koskaan voinut näin hyvin” -puheesta. Sitäkin kyllä riittää.

  5. 6

    sanoo

    Kiitos anonyymille listasta, mutta ei imenyt Hoellebeck eikä Bernhard. Sen sijaan Rushdien Vimmaa nautiskelen maiskutellen. Siinä ei ole vasemmistolaista vääryyshapatusta eikä se ole sairas, mutta avaa näkymiä nykyaikaan, joihin voi samaistua sekä älyllisesti että emotionaalisesti.

    Jos vaan joku innostuu, niin otan mielelläni vastaan vinkkejä tuoreesta, länsimaista maailmaa avaavasta ”älykkäästä” kaunokirjallisuudesta. En ole koskenut kaunokirjallisuuteen 10-15 vuoteen, koska (pääosin Yhdysvaltaiset) tietokirjat kertovat niin paljon enemmän maailmastamme, mutta nyt olisi tilausta tiiviille (ehkä max. 300 sivua) ja analyyttisille kertojille.

    Hyvät kirjallisuusblogitkin kiinnostaa, koska en ole muihin Antiaikalaisen veroisiin törmännyt Timo Hännikäisenkin käperryttyä turvahakuisesti menneeseen. Vinkiksi: nautin Vihavaisen suoruudesta, mutten jaksa Kemppisen höpinöitä.

  6. 7

    sanoo

    Heikille (ja muillekki):

    Suomalaisista aidosti mieltä avaavin juttu minulle viime vuosien aikana on ollut Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, siinä kielen ja maailman korrelaatio TUNTUU jotenkin ihan uudenlaisesti jäsentyneeltä, kuin oltaisiin maailman reunalla… (kun taas toinen uutuus paljon kiitelty Neuromaani oli minulle pettymys).

    Kyllä joo tietoteokset varmaan on hyvä valinta jos haluaa maailmasta jotain tietää. Fiktion ja runouden kanssa taas on kiva tanssia.

    Syvin intohimoni fiosofia on siltä väliltä. Itse kerään uskallusta tarttua Kantin Puhtaan järjen kritiikkiin kun se nyt vihdoin on käännetty suomeksi. ”Helppotajuisemman” Prolegomenan luin pohjaksi jo kun se ilmestyi suomeksi että nyt ei ihan niin hirveesti pelota.

    Liekö tässä Kantin kanssa käy samoin kuin Heideggerin Olemisen ja ajan. Kun se käännettiin 2000 suomeksi, syntyi sisääni heti vaatims lukea se tai ainakin sitä. Selailin kaupassa (kirjastosta on turha lainata kun pitää aina palauttaa liian aikaisin), plarasin ja ahdisti ja taas plarasin että ostaahan tämä pitää kun muuten ei voi kutsua itseään relevantisti edes filosofian harrastajaksi.

    No niin. Näin unen (ja tämä on siis ihan tositarina) jossa Ilta-sanomien lööpissä luki: Heidegger suomalainen filosofi! Olemisen ja ajan tekijäksi paljastunut Kari Rydman. (Rydman oli tuolloin juuri tveen kirjallisuustietokilpailun isäntä että siitä varmaan kumpus…). Sain heti unesta kummallista voimaa, eli ajattelin heti että eihän tuo Martinkaan ihmistä kummempi ole. Vapauduin aidosti kaikesta turhasta kunnioituksesta ja hankin kirjan. Eli nyt sitten odottelen Kantia uneeni!

    (Tuosta anonyymin listasta: Cormac MC on joo tosi hyvä. Tie on minun suosikkini. Ja Beckettiltä Millaista on)

    t.juha

  7. 8

    sanoo

    Minulle filosofia ei koskaan ole ollut erityinen juttu. Lähinnä pidän sellaisista filosofeista, jotka kirjoittavat myös kiinnostavaa esseistiikkaa, kuten vaikkapa John Gray (ei siis tämä Miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppi, vaan oikea John Gray, filosofi). Sitten esimerkiksi Žižekiä on viihdyttävä lukea, vaikka olen hurjan monissa asioissa hänen kanssaan ihan eri linjoilla.

    Tietokirjallisuus vs. kaunokirjallisuus – olen samaa mieltä, että oikein painokas ja avartava tietokirja palkitsee aivan toisella tavalla kuin perushyvä kaunokirja. Luen varmaan kaunokirjoja ihan liikaa, koska suurimman osan niistä unohdan saman tien, vain erityisten huonot ja erityisen hienot jäävät mieleen. Toisaalta ajattelen myös niin, että nekin kaunokirjat vaikuttavat jollain tavalla, jotka unohdan. Niistä muodostuu humus, josta nousevat ne merkitykselliset, mieleen jäävät ja elmää muuttavat, lukukokemukset. Kuten nyt vaikkapa Cormac McCarthyn Blood Meridian (jonka luin eräällä rantalomalla ja jonka ansiosta rantalomailu menetti pariksi päiväksi tyystin viehätyksensä).

    Kirjallisuusblogeja en oikein osaa Heikille neuvoa. Säännöllisesti käyn kurkkaamassa Putte Wilhelmssonin (Turmio ja perikato) ja Vesa Haapalan (Versoja) uudet merkinnät. Ne ovat kyllä kovin erilaisia blogeja, Putella lähinnä kulttuurikritiikkiä, Vesalla runoutta ja runouden kysymyksiä. Luen kyllä säännöllisesti myös paria muuta (Luutii, V.S. Luoma-ahon blogi). Ns. lukijalähtöisiä kirjablogeja en juuri seuraa, koska en oikein ole ”kohderyhmää”, toisinaan käyn jossain sellaisessa kirjablogissa, jossa on iso lista vastaavista ja sitten katson otsikoista että mistä kirjoista kirjoitetaan, useimmiten pelkkä otsikoiden lukeminen riittää. Ei ole aikaa jne.

    Kemppisen blogin seuraaminen jäi minulta jokunen vuosi sitten tyystin. Kyllästyin häneen totaalisesti. Tuli mieleen liikaa lukenut setämies, joka piinaa sukukutsuilla vieraita kertomalla jatkuvalla syötöllä juttuja, jotka ovat hänen omasta mielestään tavattoman nokkelia ja hauskoja. Tulee likainen, tirkistelevä olo sellaista lukiessa: ”Eikö tuo itse tajua…” No, egonsa on tietysti jokaisella blogistilla. Monethan lukevat ehtimiseen Kemppistä, joten voin olla kielteisine käsityksineni vain ns. väärässä.

    Soininvaaraa taas tykkään lukea, mutta sehän ei ole kirjallisuusblogi.

  8. 9

    Kamunen sanoo

    Filosofia on kuollut läntisen ajattelun kehittyneimpänä ilmaisun muotona. Jokainen on elämänsä myötä filosofi, kirjoitti Antonio Gramsci.

    Elämä ilmenee kansan perinteisessä kielessä, on vain tämä yksi elämä elettävänä.

    Suomessa filosofia kuoli Amerikan Pekalta tilatun flopin myötä.

  9. 10

    sanoo

    (Hieman liioittelua, että Kemppisen seuraaminen jäi tyystin – silloin tällöin avaan hänen bloginsa, kun se on yhä selaimeni suosikeissa, mutta silmäilyksi se tahtoo jäädä, syventyvä lukeminen tai yleensä merkintöjen alusta loppuun lukeminen on jäänyt…)

  10. 11

    sanoo

    Kiitos vinkeistä kaikille. On jotenkin hämmästyttävää lukea Antiaikalaista, koska ajatteluni käy hämmästyttävässä määrin yksiin Tommin mieltymysten kanssa, myös tekstin eikä vain sisällön osalta.

    Kaunokirjallisuus alkoi kutkuttaa joulun alla ihastuttuani Yhden hengen orgioihin, mutta vielä enemmän Kunderan Esirippuun. Upeaksi jatkoksi luin Christoher Hitchensin Kuolevaisuuden, joka on subjektiivisuudessaan lähempänä kaunokirjallisuutta kuin objektiivista tietokirjaa.

    Tällä hetkellä luen siis Rushdien Vimmaa. Sitä ennen törmäsin oivalliseen Stephen Vizinczeyn Aikuisten naisten ihanuudesta, jossa poikamaiset erotiikan oppitunnit yhdistyvät oivaltaviin yhteiskunnallisiin huomioihin sodan aikaisesta Unkarista neuvostomiehityksen kautta 60-luvun Kanadaan ja USA:han.

    Minulla oli jo ennen tätä ensimmäistä Rushdietani intuitio, että angloamerikkalainen kirjallisuus olisi oikea suunta etsiä länsimaisen (ajattelevan) ihmisen psykologiaa avaavaa kaunokirjallisuutta enkä aio luopua siitä, koska onhan amerikkalainen yleisö sekä äärettömän laaja että myös samalla tavoin kärsimätön kuin itse olen. Vastemielisyyttäni jaaritteluun kuvaa hyvin, että yritin niellä Kristina Carlssonin ohuen ohutta Finlandia palkittua Maan ääreen siinä onnistumatta, vaikka tiesin, että luvassa olisi mustasukkaisuutta ja mahdollisesti seksiäkin, mutta lauseista puuttuu palo.

  11. 12

    sanoo

    Filosofiaksi itselleni riittää Kanavan kirjallisuus arviot. Zizekistä en saanut mitään irti eikä Nietzschenkään metafysiikka, mutta nautin aikoinaan Kreikan kyynikoiden hippimentaliteetista lukiessani – ei mitään uutta auringon alla. Ja miksi olisikaan, koska olemmehan lähinnä vain geneettisesti ohjelmoituja, vaikkakin tietoisia, luontokappaleita, joita aivojen ns. vanhat osat vievät kuin pässiä narussa.

  12. 13

    sanoo

    Jokainen on tosiaan filosofi olemisensa kysymisen suhteen koska tietoisena olentona tietää katoavansa sekä olevansa tietoisuuden mitan päässä ajattelunsa kohteesta.

    (Teinityttärenikin kokeili mitä puhetta ymmärtävä uusi älykännykkä vastaa kysymykseen what is the meaning of life; vaimo kuiskasi minulle että kysyisi ruotsiksi niin saisi positiivisemman vastauksen.)

    Kuitenkin kiinnostavaa on vasta se, miten kokemustaan argumentoi. Se on filosofiaa. Sama juttu kuin että monilla on kokemuksia, jotka olisivat hyviä romaanin aiheita, mutta vasta se että kirjaa ne kiinnostavasti luettavaksi, on kirjallisuutta.

    Himasesta ei nyt tässä sen enempää mutta ei se pysty filosofiaa kaatamaan, edes Suomesta, sen enempää kuin keskinkertaisina pitämämme kirjailijat kirjallisuutta. Mutta tämä ei siis ole kommentti Himasesta. En ole hänen raporttiaan lukenut niin siitä ei sen enempää.

    Minulle filosofia on merkitysten elämyksellistämistä. Ei filosofiasta kannata etsiä totuuksia vaan tapoja ajatella niitä, leikkiä niillä. Tai no. Jos totuus tarkoittaa myös oman johdonmukaisuutensa koettelua niin sitten… (Kaverin lapsi kysyi että mitä se ilosofia on. Hyvä määritelmä filosofialle!)

    Nietzschestä: Se on kiinnostava juuri siksi, että se keikkuu metafyysiikan yli, jättää sen taakseen ylittämällä nihilismin (niin kuin mielestäni Heideggerkin tekee lopulta vaikka ei heti sen jaarittelusta uskos; tästä nihilismin ylittämisestä blogissani ’Juha Saari kirjoittaa’ lyhyt teksti ostikolla Ylitetyn nihilismin jälkeen; ties monesko aiheesta koska nihilismin itseään purkava logiikka vain nyt on mahdottoman puhdistava ja koukuttava aihe).

    Elämän ilmenemisestä kielessä: Se ilmenee kaikessa käytetyssä kielessä. Huonossakin. Oikeastaan juuri huono on kiinnostavaa, koska laadukas on heti aineen huomaamatonta sujuvuutta.

    t.juha

  13. 14

    Kamunen sanoo

    Jokainen blogi on mahdollisuus luoda uusia kontakteja eikä kohtalo ole ennalta määrätty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *