Kirjallisuus & edistys

The victory of modern didacticism has been most complete in music and painting, where the most respected works are those which give little pleasure on first hearing and seeing (except to a small and highly trained audience) but make important advances in the technical revolutions which have taken place in these arts. Compared with music and painting, the novel, like the cinema, lags well to the rear of the battlefield.

Yllä oleva katkelma on Susan Sontagin viisikymmentä vuotta sitten ilmestyneestä esseestä “Nathalie Sarraute and the Novel”. Siinä hän luonnehtii romaania kaavoihinsa kangistuneeksi keskiluokan taiteeksi: aivan kuten ooppera romaani on arkkityyppinen 1800-luvun taidemuoto ja tiiviisti sidoksissa 1800-lukulaiseen teollistuvan ja porvarillistuvan yhteiskunnan maailmanhahmotustapaan. Sontag pitää virheellisenä käsitystä, että balzacilainen tai dickensiläinen romaani olisi vanhempien kertomustraditioiden jatkaja. Päinvastoin, se edustaa pikemminkin katkosta narratiivien historiassa, koska 1800-lukulaisen realistisen romaanin ytimessä on koko joukko sellaisia asioita, jotka puuttuvat vanhemmista kertomustraditioista yksilöpsykologisten ulottuvuuksien luotaamisesta “ajan suurten kysymysten” käsittelyyn ja aikalaiskokemuksen faktapohjaiseen dokumentointiin.

Sontag havaitsee saman kuin Matti Pulkkinen parikymmentä vuotta häntä myöhemmin: romaani on kuin sika, se syö kaiken mahdollisen. Tästä havainnosta Sontag keksii myös syyn siihen, miksi romaani on eräitä loistokkaita poikkeuksia (Proust, Joyce, Kafka ynnä muut usual suspectit) lukuun ottamatta menettänyt asemansa vakavasti otettavana taidemuotona ja tyytynyt yhdentekevään keskiluokkaisuuteen: “Every art form works with some implicit standard of what is elevated and what is vulgar — except the novel.” Toisin kuin moderni musiikki, kuvataide ja runous, romaani ei ole heittäytynyt etsimään uudenlaisia ilmaisukeinoja, sanoutunut irti 1800-lukulaisen realismin maailmanhahmotustavasta. Kirjailijat voivat edelleen kirjoittaa balzacilais-dickensläisellä kaavalla “ajan suurista kysymyksistä” ilman että näyttävät kriitikoiden ja lukijoiden silmissä vulgaareilta.

Sontagin esseestä on todellakin aikaa viisikymmentä vuotta. Samanlaisen kuvauksen valtavirran kertomakirjallisuudesta voisi esittää tänäkin päivänä. Nykypäivän romaani on, jos mahdollista, vieläkin keskiluokkaisempi olento kuin viisikymmentä vuotta sitten, vaikka valtavirrasta syrjään astumalla löytää toki helposti kaikenlaista jännää Ben Marcusista Donald Antrimiin.

Päiviteltyään kertomakirjallisuuden jämähtäneisyyttä Sontag ryhtyy hahmottelemaan romaanille uutta, edistyksellisempää tulevaisuutta, samantyyppistä muodon ja ilmaisun vallankumousta, jollainen on nähty avarakatseisemmissa taidemuodoissa. Sontagin teksti hohkaa taistelukenttämetaforineen 1960-lukulaista vallankumousretoriikkaa. Hän korostaa, että mikään uusi ei synny ilman uhrauksia:

This surrender of the novel’s commitment to facileness, to easy availability and the perpetuation of an outmoded aesthetic, will undoubtedly give rise to a great many boring and pretentious books; and one may well come to wish the old unself-consciousness back again. But the price must be paid.

Hinta on maksettava. Edistyksen nimissä.

Pakko myöntää, etten ole koskaan ollut tällaisen “mikään ei voi muuttua ennen kuin kaikki muutetaan” -agitaation ystävä. Se hinta, mitä siinä vaaditaan maksettavaksi, tarkoittaa ruumiita: taiteen saralla symbolisia, politiikan saralla konkreettisia. Voin olla yliherkkä, naiivi. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole. En vain yksinkertaisesti rakasta edistyksen ideaa niin paljon, että sietäisin sen nimissä julistuksia uhrauksista ja hinnan maksamisesta.

Mitä on edistys? Onko se sellaista, minkä voi saavuttaa vain vallankumouksella? Vai onko se jotain evolutiivisempaa? Esimerkiksi tiedon kasaantumista tieteessä tai hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden lisääntymistä yhteiskunnassa?

Entä mitä edistys on taiteessa, kirjallisuudessa? Onko se sitä, mitä modernismi pohjimmiltaan oli, havahtumista siihen, että näin ei voi enää maalata/säveltää/kirjoittaa?

Pystyn hyväksymään modernistisesti värittyneen käsityksen taiteen edistyksestä, mutta en halua puhua siitä “edistyksenä”, se sana on minulle liian raskautettu. Puhun mieluummin muutoksesta, uusien suuntien etsimisestä. Edistyksestä puhumisessa on ikävintä & vastenmielisintä se, että ne jotka siitä puhuvat, esiintyvät valittuna joukkona, jolle on suotu etuoikeus kurkistaa tulevaisuuteen ennen muita. He tietävät, mihin maailma (tai taide) on menossa ja kokevat toteuttavansa “väistämätöntä”. Onhan se toki elähdyttävämpää kuin se että yrittäisi vain maalata/säveltää/kirjoittaa niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Minä luen sitä, mikä itsestä parhaalta tuntuu. Minä myös kirjoitan niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Tekstejäni lukeneet tietävät, etten ole kovin innostunut 1800-lukulaiseen realismiin enemmän tai vähemmän ankkuroituvasta valtavirtaproosasta. En yleensä siedä kirjoja, jotka ovat ennen muuta “hyvin tehtyjä”. Voiko maailmassa olla mitään tylsempää kuin kirja, josta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin että se on “hyvin tehty” (toisin sanoen juuri sellainen kuin “kunnon romaanin” pitää olla)? Mutta en myöskään suuremmin intoile kokeellisesta kirjallisuudesta tai avantgardesta. Olen samaa mieltä kuin David Foster Wallace, joka sanoi, että 90 prosenttia kokeellisesta kirjallisuudesta on roskaa (loppu 10 prosenttia taas parhaassa tapauksessa onnistuu luomaan jotain oikeasti uutta & innostavaa). Jos minun pitäisi nimetä parikymmentä suosikkiprosaistiani, ani harva heistä olisi tyylipuhdas avantgarden edustaja.

Minua puhuttelee kirjoissa toisaalta kieli, toisaalta kirjailijan hahmosta välittyvä sensibiliteetti (käsitykseni kirjailijan hahmosta on toki fiktiota, oma luomukseni). Tarkoitan sensibiliteetillä T.S. Eliotin hengessä älyn ja tunteen omaleimaista yhdistelmää, josta syntyy omaleimainen tapa hahmottaa maailma. Eräs kirjailija, jossa kieli ja sensibiliteetti yhdistyvät erityisen väkevästi, on Cormac McCarthy. Hän ei ole romaanimuodon tasolla mikään avantgardistinen uudistajaheeros, ja olisi vaikea kuvitella häntä heiluttamassa taiteen edistyksen lippua.

Pikemminkin voisin kuvitella hänen esittelevän itsensä samaan tyyliin kuin lännenfilmejä ohjannut John Ford: “My name is Cormac McCarthy, I write novels.”

Kommentit (16)
  1. Miksi ihmeessä nämä Sontagin tapaiset marisijat eivät voi puhua huonoista lajityyppinsä edustajista vaan aina valittavat lajityypin olavan itsessään jotenin vääränlaista. Ihan kuin todellisuus muka muuttuisi ajan myötä niin kertakaikkisesti että voisimme heittää jotain “vanhaa” tapaa kuvata sitä kokonaan menemäään! Poistaa käytöstä kertakaikkiaan! Ja kun vielä tuossa mainitsemassasi evolutiivisuudessakaan edes realismi ei voi toteutua kahta kertaa identtisenä.

    Olen kertakaikkisen ja lopen kyllästynyt tuohon turhautuneen ja lasten lailla pitkästyneen sontagilaisen marinaan. Meille heti jotain uutta nyt tänne! Yhtään ei oo enää kivaa tää vanha juttu! Jakakaa nyt hyvät ihmiset tämä huoleni maailman juuttumisesta paikoilleen!!! Ja aina ne uskoo uudistaneensa maailmaa tai että se uudistetaan heti kunhan vaan saadaan uuden kujeet käyttöön. Ikään kuin ne todellakin uskois olevansa ihan JUST jonkun käsittämättömän valtavan äärellä…

    Tuskin kukaan haluaa että kokeileminen lopetetaan taiteessa. Sekin on osa sitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, tietysti. Mutta tuo ihan mahdoton realismin pelkääminen… Voi hyvänen aika. En edes usko että ne on IHAN tosissaan. Taitaa lopultakin olla vain tapa erottautua ja luoda itellektuaalisia rajalinjoja ja identiteettiä silla aikaa kun realismia lukeva rahvas yrittää uutisissa tehdä ihan oikeita vallankumouksia.

    (Kylläpä minulta nyt irtosi rahvaanomaisen hallitsemattomasti. Anteeksi.)

  2. McCarthy ja Pulkkinen, kaksi suosikkiani samassa
    bloggauksessa, hienoa! (Lukekaa muuten myös muita Pulkkis-kirjoja kuin Romaanihenkilön kuolemaa, niitä on vain kolme). Menee tämä kommenttini nyt listaksi mutta minua viime aikoina aidosti elähdyttäneet
    kirjailijat ovat tässä
    (sekoitus “edistyksellisyyttä” ja “vanhan romaanin” koulukuntaa ?):

    Cormac MC
    Michel H
    Thomas B
    Peter H
    W G Sebald
    Jose S
    Samuel B (vanha varis, tiedän…)
    och
    Karl Ove K
    …ja muutama muu.

    Ja totta helvetissä koen pientä lähes syyllisyyttä siitä ettei joukossa ole suomalaista tekijää. Luen niitä kyllä, paljonkin, pidän monista, mutta jään aina odottamaan vielä jotain. Pulkkinen oli aikoinaan minulle se Raid joka puhdisti talon kärpäsistä. Asko Sahlberg on tullut nykyisistä lähelle joillakin kirjoillaan. On toki muitakin. Jätän nimeämättä, olemme pieni maa. Mutta kuten olen sanonutkin, kirjojen merestä tehdyistä löydöistä on turha vetää mitään varmoja johtopäätöksiä: kun yhden lukee, jää tuhat muuta lukematta.

    jope

    On muuten eräs taidemuoto joka on vielä tiukemmin kiinni vanhassa epiikassaan ja estetiikassaan kuin kirjallisuus. Se on rock, inc. hip hop etc. Tämän olen tajunnut vasta nyt kun olen jossakin määrin kuunnellut muutakin musiikkia. Mutta toisaalta mitä sitten, kirjallisuus ja rock, taantumuksen puolesta, hah ha? (Vähän samaan tapaan kuin hellyyttävä Aki K joka filmaa vuodesta toiseen niitä satujaan meille Lohduksi. Minä otan ne vastaan juuri sellaisena, ja mielelläni. )

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *