Kirjallisuudessa ei ole elitismiä, vain elitismin vastustajia

mallarme

Eduskuntavaalien tulos oli minulle, vapaamieliselle urbaanille sielulle, ankara pettymys.

En kuitenkaan ymmärrä Helsingin Sanomissa äänestystulosta vastaan kiukutelleita kulttuuripersoonia. Näyttelijä Krista Kosonen myönsi avoimesti, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu perussuomalaisia äänestäviä. ”Ei minun Suomeni!”

Meillä jokaisella on toki sisäryhmämme, mutta on vaikea kuvitella, miten taiteen tekemistä voisi palvella umpioituminen samanmielisten pariin.

Olen kuullut väitettävän, että suomalainen kirjallisuus on niin itseensä käpertynyttä, että joka toisen kirjan päähenkilö on kirjailija. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu. Kirjailijoillekin muodostuu sisäryhmänsä kollegoista, median ja kustannusalan ihmisistä ja muusta kulttuuriväestä.

Pahimmillaan se johtaa laiskaan, fraasimaiseen ajatteluun ja saa ulkoryhmien edustajat näyttäytymään karikatyyreinä vailla yksilöllisiä piirteitä. Ei ole Reiskaa tai Arskaa, on vain taantumuksellinen juntti, joka äänestää persuja, koska haluaa Kekkosen tai 1950-luvun takaisin.

Eipä silti. Samanlaisia karikatyyrejä rakentelevat maakuntien arvokonservatiivit pääkaupunkiseudun cityliberaaleista. On varmasti sellaisia perussuomalaisten äänestäjiä, jotka eivät koskaan joudu tekemisiin niin sanotun kulttuuriväen kanssa. ”Ei kuulu meidän Suomeen sellaiset kermaperseet!”

 

***

 

Neljän vuoden takaisissa eduskuntavaaleissa perussuomalaisten kulttuurimanifesti hyökkäsi ”postmodernia tekotaidetta” vastaan. Tällä kertaa velkaantuminen, kestävyysvaje ja leikkauslistat hallitsivat vaalikeskustelua niin totaalisesti että taide ja monet muutkin teemat jäivät pimentoon.

Vastakkainasettelun aika kulttuurikysymyksissä ei kuitenkaan ole ohi.

“Kansan maun” vastainen teatteri, kirjallisuus tai kuvataide on aina otollinen hyökkäyksen kohde niille, jotka kokevat puolustavansa tavallisen veronmaksajan etua järjettömän rahan haaskauksen keskellä. ”Tehkööt omilla rahoillaan mitä lystäävät, valtion ei pidä kustantaa tekotaiteellista törkyä!”

Euroopassa nousevaa arvokonservatismia leimaa monenlainen elitismin vastaisuus, mutta erityisen kärkkäästi elitismiteema nousee taiteesta ja kulttuurista puhuttaessa.

Ilmiö sinänsä ei ole uusi. Milan Kundera huomauttaa Romaanin taiteessa, että sana elitismi ilmaantui ranskan kieleen 1967 ja sana elitisti vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin nuo sanat yleistyivät silloisissa kommunistisissa maissa. Elitismistä ei syytetty yritysjohtajia, poliitikkoja tai urheilijoita, vaan kirjailijoita, filosofeja ja professoreja.

Ajat ovat muuttuneet monin tavoin, mutta elitismi-sanan leimaava käyttö ei niinkään. Edelleenkin se keskittyy pikemminkin kulttuurielämän kuin talouden ja politiikan vallanpitäjiin. Kuten Kundera kirjoittaa: ”Se saa ajattelemaan että kulttuurieliitti on luovuttamassa paikkaansa toisille eliiteille.”

Surkuhupaisaa tässä on se, että taiteen maailma on lopulta huomattavasti inklusiivisempi kuin vaikkapa rahan. Kuka tahansa voi mennä kirjastoon lainaamaan kokeellisia runoteoksia tai galleriaan katsomaan abstrakteja maalauksia, mutta kuka tahansa ei voi ruveta miljonääriksi ja lähteä hengailemaan Pörssiklubille.

 

***

 

Elitismipuheet ovat läsnä myös kirjallisuudessa.

Perinteiset jakolinjat taiteen ja viihteen, korkean ja matalan, literary fictionin ja genrekirjallisuuden välillä ovat hämärtyneet tai hämärtymässä. Tarvitsemmeko kaanonia hahmottaaksemme kirjallisuutta taiteenlajina? Eivätkö kaanonit ole rajaavia, poissulkevia?

Anglosaksista maailmaa on tänä keväänä puhuttanut Kazuo Ishiguron uusi romaani The Buried Giant, jossa tämä literary fictionin edustajana profiloitunut kirjailija ammentaa Tolkien-henkisestä fantasiasta. En kuitenkaan näe Ishiguron teosta laajemmassa mielessä irtiottona. Korkean ja matalan yhdistely on ollut romaaneissa arkipäivää viimeistään 1960-luvulta saakka eikä taideproosan tekijältä vaadita enää uhkarohkeutta ottaa teoksiinsa genre-elementtejä.

Entäpä julkinen keskustelu?

Sanoisin, että yleinen mielipide myös kirjallisuusväen parissa on johdonmukaisesti elitismin vastainen. Harvassa ovat puheenvuorot, joissa kirjailija, kriitikko tai kustantaja julistautuu elitistiksi ja halventaa viihde- ja genrekirjallisuutta. Tämän tästä sen sijaan törmään puheenvuoroihin, joissa tuomitaan kirjallisuudenlajeja eriarvoistavat puhetavat ja arvonantosysteemit.

Korkeasta ja matalasta saa puhua vain jos kiistää niiden välisen jaon mielekkyyden. ”Thomas Mann ei ollut parempi kirjailija kuin Stephen King, ainoastaan toisentyppinen.”

Historiallisesti tämä on uusi tilanne. 1800-luvulta lähtien, jolloin moderni kirjallisuus ja kirjallisuuden instituutiot alkoivat muotoutua, vallitsevana on ollut eräänlainen antiegalitarismi. Yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset, tietynlaiset kirjat arvokkaampia kuin muut.

1800-luvulla nousi iskulauseeksi taidetta taiteen vuoksi. Sen taustalla oli halu puolustaa taiteen autonomisuutta aikakauden mullistusten keskellä. Hallitsevaan asemaan noussut porvaristo tuotti uudenlaisen, avoimesti mammonaa palvovan ihmistyypin. Taiteilijat kavahtivat porvareiden vaatimusta saada kirjallisuudesta irti jotain konkreettista, ”vastauksia aikamme suuriin kysymyksiin” tai ”teoksia, joiden parissa voi viettää mukavasti aikaa joutohetkinään.”

Äärimmäisimmillään taidetta taiteen vuoksi -asennetta edusti runoilija Stephane Mallarmé (kuvassa ylhäällä), joka loukkaantui sydänjuuriaan myöten kuullessaan kirjailijaystävänsä saaneen teksteistään moittivaa palautetta sivistymättömältä tädiltään. Mallarmélle moinen julkeus edusti majesteettirikosta, vain moukat saattoivat vaatia taiteilijaa vesittämään teoksensa sellaiseen muotoon, että alemman luokan yleisökin sitä ymmärtää. Mallarmén mielestä kirjallisuutta piti viimeiseen saakka varjella porvareilta, koska porvareilla ei hänen mielestään ollut sielua. Moukat eivät saa rynnätä kirjallisuuden pyhäkköihin!

Nykypäivänä olisi mahdotonta kuvitella kirjailijoiden puhuvan Mallarmén tavoin. Elitistien ylhäisövallan sijasta olemme päätyneet äärimmäisen tasa-arvoiseen maailmaan, jossa teosten laatu on puhtaasti mielipidekysymys. Ei vaadi rohkeutta sanoa, että Hesarin kriitikko ei tiedä sen paremmin kuin kukaan muukaan. Rohkeutta vaatisi pikemminkin väittää Hesarin kriitikon näkemysten olevan huomattavasti jalostuneempia kuin tavallisen kulttuurin kuluttajan.

 

***

 

Elitismipuhe hakeutuu kirjallisuudessa samoille urille kuin politiikassakin. Elitismiä ei ole mahdollista puolustaa, ainoastaan vastustaa. Tai ehkä sitä olisi mahdollista puolustaa, mutta kukaan ei viitsi moiseen ryhtyä, koska elitisti on määritelmällisesti kusipää, ahdasmielinen suppeiden mieltymystensä julistaja. Elitisti ei oikeasti koe taidetta, hän vain hienostelee ja tärkeilee. ”Todellinen taiteen kokija” ei voi koskaan olla elitisti.

Mutta eihän maailma voi olla näin mustavalkoinen?

Verkkojulkaisu Electric Literaturen toimittaja Lincoln Michel julkaisi hiljattain esseen, jossa hän kyseenalaisti sen, onko nykyajan kirjallisuussnobi enää juoniromaaneja halveksiva taideproosan lipunkantaja. Tasa-arvo matalan ja korkean välillä on johtanut käytännössä siihen, että viihde- ja genrekirjallisuus vaatii itselleen jatkuvasti enemmän tunnustusta, kun taas perinteinen taidekirjallisuus yrittää häpeillen puolustaa asemansa viimeisiä rippeitä.

Michel muistelee Yhdysvalloissa hiljattain käytyä debattia nuorten aikuisten kirjallisuudesta eli YA:sta. Sen kriitikot syyllistyivät halpamaisiin ylilyönteihin, mutta yhtä lailla typeriä argumentteja esittivät puolustajat. Eräs Michelin kirjailijaystävä tviittasi, että kaikki ne, jotka eivät muka lue YA-romaaneja, ovat valehtelijoita. Itse olen kuullut sunnilleen samanlaisen väitteen eräältä jännityskirjailjalta: “Sanovat, etteivät lue dekkareita. No, ihan varmasti lukevat!”

Ahdasmielisimmät kirjallisuusihmiset eivät Michelin mielestä välttämättä vaikutakaan perinteisen korkeakirjallisuuden piirissä.

Snobistisimmat kriitikot ovat antisnobeja. He kuvittelevat, että sellaiset, jotka lukevat kompleksisia tai lyyrisiä (tai, luoja paratkoon, vieraista kielistä käännettyjä) teoksia ovat elitistisiä huijareita.

Jos olemme luopuneet kaanonien tyranniasta ja korkean ja matalan välisestä vastakkainasettelusta, olisi vihdoin syytä luopua myös äärimmäisen rasittavasta vastakkainasettelusta ”tavallisten lukijoiden” ja “kirjallisuussnobien” välillä. On olemassa erilaisia kirjallisia mieltymyksiä, mutta ei rehellisiä ja epärehellisiä mieltymyksiä.

Minuun Jean-Philippe Toussaintin romaanit jättävät syvemmän lukujäljen kuin Jo Nesbøn jännärit, mutta molempia olen mielihyvin lukenut ja aion lukea vastedeskin. Se, että Toussaint on taideprosaistina pienemmän piirin suosikki ei tarkoita, että tarttuessani hänen kirjoihinsa alkaisin jotenkin feikata.

Kommentit (15)
  1. Mukava teksti. Hymyilytti etenkin Toussaintin maininta. Luen itse juuri Tv:tä. En ajatellut kirjailijaa miksikään pienen piirin suosikiksi: rempseä takakansiesittely.

    Sitten mauton oma yhden henkilön mietintä: Krista Kosonen kyllä muuten mokasi pahasti möläytyksellään. Monet hänestä pitävät ovat varmasti mieltäneet naisen vähemmän stadin pienissä piireissä pyörijäksi: komediaa, historiallisten tarinoiden rooleja ja perinteinen iskevä suomalainen nimi. Ei välttämättä naikkonen hymyilytä enää varauksetta yhtä suurta yleisöä.

    1. Kari Järvinen
      22.4.2015, 09:38

      Muistaakseni lausuman voi tulkita myös nöyräksi itsetutkisteluksi.
      Siis myönnetään, että ehkä olemme fakkiutuneet, mutta ei kai sitä puolustettu.

      1. http://www.hs.fi/m/kulttuuri/a1429497014699

        Tuota tulkintaa toivoin itsekin, mutta kyllä ainakin hesarin jutusta sai monesta kohtaa sen tunnelman, että taiteilijat puhuvat suruissaan. Ja kaksinaismoraalisella suulla. … Esimerkiksi apurahajärjestelyjen reiluuteen en välttämättä usko näin pienessä maassa. (En ole hakenut, enkä hae! Saan siis sitä suuremmalla syyllä lausua epäilyni.)

  2. Olin jo aiemmin kommentoinut suomalaisen kirjallisuuden (ja vähän myös muun kulttuurin mutta erityisesti kirjallisuuden) yksipuolisuudesta, näköalattomuudesta ja epäuskottavuudesta ja nyt nämä “ei minun Suomeni”-puhisijat, Kososet, Saisiot ja muut vain vahvistivat käsityksiäni: tässä ovat ihmiset jotka tuijottavat vain omaa napaansa mutta puutteellisessa itsereflektiossaan eivät näe edes sitä.
    Pitäisi kai napata Hesarin juttu talteen, voisin käyttää sitä todistusaineistona aina kun esiin nousee kysymys miksi minä en juurikaan lue kotimaista kirjallisuutta.

    Lukemista harrastavana henkilönä tulee ajoittain tarkasteltua muiden ihmisten kirjahyllyhä, toki erittäin arvottavasti. Ja suhtauduttua epäillen henkilöihin joiden hyllyistä löytyy vain arvostettuja klassikoita tai literary fictionin haastavinta kärkeä: saattaa olla että kyseinen henkilö nauttii ihan vaan näistä tai saattaa olla että hylly on täytetty lavastukseksi antamaan tietynlainen kuva omistajastaan: kumman tahansa vaihtoehdon suon hyllyn omistajalle mutta saattaa olla että keskustelen hänen kanssaan mieluummin jostain muusta kuin kirjallisuudesta.
    Sama pätisi tottakai myös henkilöön jolla on vaikkapa vain genrefiktiota tai nuortenkirjoja tai oikeastaan mitään kovin yksipuolista. Yksipuolisuus on tylsää ja sekä snobismi että antisnobismi on yksipuolisuutta.
    Arvottaminenkin tapaa perustua vain yhden ominaisuuden tai käyttötarkoituksen esillenostamiseen, mutta mitä taidetta se on joka on rajattavissa yhteen funktioon? Lauantai-illan musiikki ei välttämättä kuulosta hyvältä sunnuntai-aamuna, miksei sama pätisi kirjallisuuteen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *