Kirjallisuudessa ei ole elitismiä, vain elitismin vastustajia

mallarme

Eduskuntavaalien tulos oli minulle, vapaamieliselle urbaanille sielulle, ankara pettymys.

En kuitenkaan ymmärrä Helsingin Sanomissa äänestystulosta vastaan kiukutelleita kulttuuripersoonia. Näyttelijä Krista Kosonen myönsi avoimesti, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu perussuomalaisia äänestäviä. ”Ei minun Suomeni!”

Meillä jokaisella on toki sisäryhmämme, mutta on vaikea kuvitella, miten taiteen tekemistä voisi palvella umpioituminen samanmielisten pariin.

Olen kuullut väitettävän, että suomalainen kirjallisuus on niin itseensä käpertynyttä, että joka toisen kirjan päähenkilö on kirjailija. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu. Kirjailijoillekin muodostuu sisäryhmänsä kollegoista, median ja kustannusalan ihmisistä ja muusta kulttuuriväestä.

Pahimmillaan se johtaa laiskaan, fraasimaiseen ajatteluun ja saa ulkoryhmien edustajat näyttäytymään karikatyyreinä vailla yksilöllisiä piirteitä. Ei ole Reiskaa tai Arskaa, on vain taantumuksellinen juntti, joka äänestää persuja, koska haluaa Kekkosen tai 1950-luvun takaisin.

Eipä silti. Samanlaisia karikatyyrejä rakentelevat maakuntien arvokonservatiivit pääkaupunkiseudun cityliberaaleista. On varmasti sellaisia perussuomalaisten äänestäjiä, jotka eivät koskaan joudu tekemisiin niin sanotun kulttuuriväen kanssa. ”Ei kuulu meidän Suomeen sellaiset kermaperseet!”

 

***

 

Neljän vuoden takaisissa eduskuntavaaleissa perussuomalaisten kulttuurimanifesti hyökkäsi ”postmodernia tekotaidetta” vastaan. Tällä kertaa velkaantuminen, kestävyysvaje ja leikkauslistat hallitsivat vaalikeskustelua niin totaalisesti että taide ja monet muutkin teemat jäivät pimentoon.

Vastakkainasettelun aika kulttuurikysymyksissä ei kuitenkaan ole ohi.

”Kansan maun” vastainen teatteri, kirjallisuus tai kuvataide on aina otollinen hyökkäyksen kohde niille, jotka kokevat puolustavansa tavallisen veronmaksajan etua järjettömän rahan haaskauksen keskellä. ”Tehkööt omilla rahoillaan mitä lystäävät, valtion ei pidä kustantaa tekotaiteellista törkyä!”

Euroopassa nousevaa arvokonservatismia leimaa monenlainen elitismin vastaisuus, mutta erityisen kärkkäästi elitismiteema nousee taiteesta ja kulttuurista puhuttaessa.

Ilmiö sinänsä ei ole uusi. Milan Kundera huomauttaa Romaanin taiteessa, että sana elitismi ilmaantui ranskan kieleen 1967 ja sana elitisti vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin nuo sanat yleistyivät silloisissa kommunistisissa maissa. Elitismistä ei syytetty yritysjohtajia, poliitikkoja tai urheilijoita, vaan kirjailijoita, filosofeja ja professoreja.

Ajat ovat muuttuneet monin tavoin, mutta elitismi-sanan leimaava käyttö ei niinkään. Edelleenkin se keskittyy pikemminkin kulttuurielämän kuin talouden ja politiikan vallanpitäjiin. Kuten Kundera kirjoittaa: ”Se saa ajattelemaan että kulttuurieliitti on luovuttamassa paikkaansa toisille eliiteille.”

Surkuhupaisaa tässä on se, että taiteen maailma on lopulta huomattavasti inklusiivisempi kuin vaikkapa rahan. Kuka tahansa voi mennä kirjastoon lainaamaan kokeellisia runoteoksia tai galleriaan katsomaan abstrakteja maalauksia, mutta kuka tahansa ei voi ruveta miljonääriksi ja lähteä hengailemaan Pörssiklubille.

 

***

 

Elitismipuheet ovat läsnä myös kirjallisuudessa.

Perinteiset jakolinjat taiteen ja viihteen, korkean ja matalan, literary fictionin ja genrekirjallisuuden välillä ovat hämärtyneet tai hämärtymässä. Tarvitsemmeko kaanonia hahmottaaksemme kirjallisuutta taiteenlajina? Eivätkö kaanonit ole rajaavia, poissulkevia?

Anglosaksista maailmaa on tänä keväänä puhuttanut Kazuo Ishiguron uusi romaani The Buried Giant, jossa tämä literary fictionin edustajana profiloitunut kirjailija ammentaa Tolkien-henkisestä fantasiasta. En kuitenkaan näe Ishiguron teosta laajemmassa mielessä irtiottona. Korkean ja matalan yhdistely on ollut romaaneissa arkipäivää viimeistään 1960-luvulta saakka eikä taideproosan tekijältä vaadita enää uhkarohkeutta ottaa teoksiinsa genre-elementtejä.

Entäpä julkinen keskustelu?

Sanoisin, että yleinen mielipide myös kirjallisuusväen parissa on johdonmukaisesti elitismin vastainen. Harvassa ovat puheenvuorot, joissa kirjailija, kriitikko tai kustantaja julistautuu elitistiksi ja halventaa viihde- ja genrekirjallisuutta. Tämän tästä sen sijaan törmään puheenvuoroihin, joissa tuomitaan kirjallisuudenlajeja eriarvoistavat puhetavat ja arvonantosysteemit.

Korkeasta ja matalasta saa puhua vain jos kiistää niiden välisen jaon mielekkyyden. ”Thomas Mann ei ollut parempi kirjailija kuin Stephen King, ainoastaan toisentyppinen.”

Historiallisesti tämä on uusi tilanne. 1800-luvulta lähtien, jolloin moderni kirjallisuus ja kirjallisuuden instituutiot alkoivat muotoutua, vallitsevana on ollut eräänlainen antiegalitarismi. Yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset, tietynlaiset kirjat arvokkaampia kuin muut.

1800-luvulla nousi iskulauseeksi taidetta taiteen vuoksi. Sen taustalla oli halu puolustaa taiteen autonomisuutta aikakauden mullistusten keskellä. Hallitsevaan asemaan noussut porvaristo tuotti uudenlaisen, avoimesti mammonaa palvovan ihmistyypin. Taiteilijat kavahtivat porvareiden vaatimusta saada kirjallisuudesta irti jotain konkreettista, ”vastauksia aikamme suuriin kysymyksiin” tai ”teoksia, joiden parissa voi viettää mukavasti aikaa joutohetkinään.”

Äärimmäisimmillään taidetta taiteen vuoksi -asennetta edusti runoilija Stephane Mallarmé (kuvassa ylhäällä), joka loukkaantui sydänjuuriaan myöten kuullessaan kirjailijaystävänsä saaneen teksteistään moittivaa palautetta sivistymättömältä tädiltään. Mallarmélle moinen julkeus edusti majesteettirikosta, vain moukat saattoivat vaatia taiteilijaa vesittämään teoksensa sellaiseen muotoon, että alemman luokan yleisökin sitä ymmärtää. Mallarmén mielestä kirjallisuutta piti viimeiseen saakka varjella porvareilta, koska porvareilla ei hänen mielestään ollut sielua. Moukat eivät saa rynnätä kirjallisuuden pyhäkköihin!

Nykypäivänä olisi mahdotonta kuvitella kirjailijoiden puhuvan Mallarmén tavoin. Elitistien ylhäisövallan sijasta olemme päätyneet äärimmäisen tasa-arvoiseen maailmaan, jossa teosten laatu on puhtaasti mielipidekysymys. Ei vaadi rohkeutta sanoa, että Hesarin kriitikko ei tiedä sen paremmin kuin kukaan muukaan. Rohkeutta vaatisi pikemminkin väittää Hesarin kriitikon näkemysten olevan huomattavasti jalostuneempia kuin tavallisen kulttuurin kuluttajan.

 

***

 

Elitismipuhe hakeutuu kirjallisuudessa samoille urille kuin politiikassakin. Elitismiä ei ole mahdollista puolustaa, ainoastaan vastustaa. Tai ehkä sitä olisi mahdollista puolustaa, mutta kukaan ei viitsi moiseen ryhtyä, koska elitisti on määritelmällisesti kusipää, ahdasmielinen suppeiden mieltymystensä julistaja. Elitisti ei oikeasti koe taidetta, hän vain hienostelee ja tärkeilee. ”Todellinen taiteen kokija” ei voi koskaan olla elitisti.

Mutta eihän maailma voi olla näin mustavalkoinen?

Verkkojulkaisu Electric Literaturen toimittaja Lincoln Michel julkaisi hiljattain esseen, jossa hän kyseenalaisti sen, onko nykyajan kirjallisuussnobi enää juoniromaaneja halveksiva taideproosan lipunkantaja. Tasa-arvo matalan ja korkean välillä on johtanut käytännössä siihen, että viihde- ja genrekirjallisuus vaatii itselleen jatkuvasti enemmän tunnustusta, kun taas perinteinen taidekirjallisuus yrittää häpeillen puolustaa asemansa viimeisiä rippeitä.

Michel muistelee Yhdysvalloissa hiljattain käytyä debattia nuorten aikuisten kirjallisuudesta eli YA:sta. Sen kriitikot syyllistyivät halpamaisiin ylilyönteihin, mutta yhtä lailla typeriä argumentteja esittivät puolustajat. Eräs Michelin kirjailijaystävä tviittasi, että kaikki ne, jotka eivät muka lue YA-romaaneja, ovat valehtelijoita. Itse olen kuullut sunnilleen samanlaisen väitteen eräältä jännityskirjailjalta: ”Sanovat, etteivät lue dekkareita. No, ihan varmasti lukevat!”

Ahdasmielisimmät kirjallisuusihmiset eivät Michelin mielestä välttämättä vaikutakaan perinteisen korkeakirjallisuuden piirissä.

Snobistisimmat kriitikot ovat antisnobeja. He kuvittelevat, että sellaiset, jotka lukevat kompleksisia tai lyyrisiä (tai, luoja paratkoon, vieraista kielistä käännettyjä) teoksia ovat elitistisiä huijareita.

Jos olemme luopuneet kaanonien tyranniasta ja korkean ja matalan välisestä vastakkainasettelusta, olisi vihdoin syytä luopua myös äärimmäisen rasittavasta vastakkainasettelusta ”tavallisten lukijoiden” ja ”kirjallisuussnobien” välillä. On olemassa erilaisia kirjallisia mieltymyksiä, mutta ei rehellisiä ja epärehellisiä mieltymyksiä.

Minuun Jean-Philippe Toussaintin romaanit jättävät syvemmän lukujäljen kuin Jo Nesbøn jännärit, mutta molempia olen mielihyvin lukenut ja aion lukea vastedeskin. Se, että Toussaint on taideprosaistina pienemmän piirin suosikki ei tarkoita, että tarttuessani hänen kirjoihinsa alkaisin jotenkin feikata.

Kommentit
  1. 1

    Henna sanoo

    Mukava teksti. Hymyilytti etenkin Toussaintin maininta. Luen itse juuri Tv:tä. En ajatellut kirjailijaa miksikään pienen piirin suosikiksi: rempseä takakansiesittely.

    Sitten mauton oma yhden henkilön mietintä: Krista Kosonen kyllä muuten mokasi pahasti möläytyksellään. Monet hänestä pitävät ovat varmasti mieltäneet naisen vähemmän stadin pienissä piireissä pyörijäksi: komediaa, historiallisten tarinoiden rooleja ja perinteinen iskevä suomalainen nimi. Ei välttämättä naikkonen hymyilytä enää varauksetta yhtä suurta yleisöä.

    • 1.1

      Kari Järvinen sanoo

      Muistaakseni lausuman voi tulkita myös nöyräksi itsetutkisteluksi.
      Siis myönnetään, että ehkä olemme fakkiutuneet, mutta ei kai sitä puolustettu.

      • 1.1.1

        Henna sanoo

        http://www.hs.fi/m/kulttuuri/a1429497014699

        Tuota tulkintaa toivoin itsekin, mutta kyllä ainakin hesarin jutusta sai monesta kohtaa sen tunnelman, että taiteilijat puhuvat suruissaan. Ja kaksinaismoraalisella suulla. … Esimerkiksi apurahajärjestelyjen reiluuteen en välttämättä usko näin pienessä maassa. (En ole hakenut, enkä hae! Saan siis sitä suuremmalla syyllä lausua epäilyni.)

  2. 2

    sanoo

    Olin jo aiemmin kommentoinut suomalaisen kirjallisuuden (ja vähän myös muun kulttuurin mutta erityisesti kirjallisuuden) yksipuolisuudesta, näköalattomuudesta ja epäuskottavuudesta ja nyt nämä ”ei minun Suomeni”-puhisijat, Kososet, Saisiot ja muut vain vahvistivat käsityksiäni: tässä ovat ihmiset jotka tuijottavat vain omaa napaansa mutta puutteellisessa itsereflektiossaan eivät näe edes sitä.
    Pitäisi kai napata Hesarin juttu talteen, voisin käyttää sitä todistusaineistona aina kun esiin nousee kysymys miksi minä en juurikaan lue kotimaista kirjallisuutta.

    Lukemista harrastavana henkilönä tulee ajoittain tarkasteltua muiden ihmisten kirjahyllyhä, toki erittäin arvottavasti. Ja suhtauduttua epäillen henkilöihin joiden hyllyistä löytyy vain arvostettuja klassikoita tai literary fictionin haastavinta kärkeä: saattaa olla että kyseinen henkilö nauttii ihan vaan näistä tai saattaa olla että hylly on täytetty lavastukseksi antamaan tietynlainen kuva omistajastaan: kumman tahansa vaihtoehdon suon hyllyn omistajalle mutta saattaa olla että keskustelen hänen kanssaan mieluummin jostain muusta kuin kirjallisuudesta.
    Sama pätisi tottakai myös henkilöön jolla on vaikkapa vain genrefiktiota tai nuortenkirjoja tai oikeastaan mitään kovin yksipuolista. Yksipuolisuus on tylsää ja sekä snobismi että antisnobismi on yksipuolisuutta.
    Arvottaminenkin tapaa perustua vain yhden ominaisuuden tai käyttötarkoituksen esillenostamiseen, mutta mitä taidetta se on joka on rajattavissa yhteen funktioon? Lauantai-illan musiikki ei välttämättä kuulosta hyvältä sunnuntai-aamuna, miksei sama pätisi kirjallisuuteen?

  3. 3

    Jorma Honkanen sanoo

    Krista Kososen kommentti ei ole yllättävä. Suositun näyttelijän elämä on usein niin työkeskeistä että siinä helposti joutuu kuplaan jossa ei tunne eikä tapaa muita kuin teatteri-ihmisiä ja ja muuta kulttuuriväkeä. Siksi näyttelijät pariutuvat usein näyttelijöiden kanssa koska he eivät tapaa muita ihmisiä. Fiksu näyttelijä järjestää itselleen muutakin elämää, josta voi ammentaa aineksia työhön.
    En tiedä elääkö Suomen kulttuuriväki punavihreässä kuplassa niin kuin on väitetty. Havainto saattaa johtua siitä, että punavihreä kulttuurieliitti on perinteisesti äänekäs.

  4. 4

    sanoo

    Itse äänestin vasemmistoa, mutta jotain kutkuttavaa tässä poliittisessa tilanteessa on. Draaman kaarta. Aika näyttää mihin tämä johtaa.

    Tuosta elitismistä. Eikö elitismi ole enemmänkin sitä, miten jostain pitää kuin mistä? Jos elitismi on inspiroituvaa luentaa ja pyrkimystä nähdä asioita uudella tai raikkaala tavalla, olen erittäin mielelläni elitisti. Kun Godard alkoi pitää John Fordin länkkäreitä taiteena, hän varmastl tuntui elitistiseltä snobilta.. Sitten hän keksi hyppyleikkauksen Viimeiseen hengenvetoon ja nyt poliisisarjojen levottomasta muodosta ja tyylistä pitävät varmasti jopa korkeaa ja kokeilevaa kavahtavat persutkin. Elitismi suhteellistuu ajassa.

    Ehkä elitismi sitten kuitenkin on suurelta osin nimitys asenteelle, joka koetaan ylimieliseksi. ”Rahvas” uskoo että viestin saisi perille selkeästi ja niin että jokainen sen voisi ymmärtää ja kun näin ei vaivauduta heidän takiaan tekemään, se on elitismiä. Ja voi toki olla että näinkin usein on. Että sillä keisarilla ei ole niitä vaatteita. Ja kun tämä asenne yleistetään, syntyy ajatus ylimielisestä elitistististä. Luonnontieteilijää, kiemuraisintakaan kosmologia, ei pidetä elitistinä, koska hänen aiheensa, luonto ja todellisuus, on niin käsittämätön, ettei itseä tunneta edes loukatuksi. Taide ja filosofia tuntuvat luonnontieteiden rinnalla itse keksityiltä kiemuroilta joiden avulla voidaan erottautua massasta. Varallisuus ei myöskään luo älyllistä ylemmyyttä. Periaatteessa se koetaan ansaituksi tai sitten vääryydellä hankituksi, eli joksikn, mihin kaikilla on periaatteessa mahdollisuus. Elitismi on aina enemmän tai vähemmän sellaista, joka koetaan käsittämättömäksi sen tekijän turhamaisuuden vuoksi. Siksi raha ja luonto ovat nähdäkseni vapaita elitismistä.

  5. 5

    tommimelender sanoo

    Juha Saari:

    Olet oikeassa siinä, että elitismiksi koetaan usein se, miten jostakin pitää. Mutta yhtä lailla olen törmännyt siihen, että tietynlainen kirjallisuus (esimerkin vuoksi vaikka kokeellinen runous) koetaan automaattisesti sellaiseksi, josta pitäminen herättää leimaamisreaktioita: ”Tuo on juuri tuollaista hienostelevan kulttuuriväen kotkotusta.” Molemmat puolet ovat siis mukana, miten pitää ja mistä pitää.

    Siitä, että varallisuus ei loisi älyllistä ylemmyyttä, olen kyllä kanssasi jyrkästi eri mieltä. Ajatellaan vaikkapa Björn Wahlroosin älyllistä arroganssia. Epäilemättä monimiljonäärin status pönkittää sitä. Anekdootti kertoo, että kun Wahlroos oli vielä tavallinen pankkimies, eräs suomalainen suursijoittaja kysyi häneltä: ”Jos kerran olen niin viisas, miksi et ole rikas.” Tällaiset puhetavat ovat rahamaailmassa varsin yleisiä. Ihan hokematasollakin puhutaan ”viisaasta rahasta” ja on selvää, että sitä edustavat ovat samalla myös henkistä ja älyllistä eliittiä. Kaikki eivät määritä älyllisyyttä kultivoituneen taide- ja kulttuurimaun kautta.

    Oikeastaan se, että sanot, ettei varallisuus luo älyllistä ylemmyyttä, todistaa kautta rantain siitä, että elitismisyytöksille ovat alttiita nimenomaan taiteen ja kulttuurin edustajat, vaikka heidän maailmansa ei ole samalla tavalla yleisesti saavuttamattomissa kuin Wahlroosin ja hänen kaltaistensa edustama rahan maailma.

    • 5.1

      sanoo

      Ilmaisin itseäni huonosti. Varallisuus voi luoda kyllä ylemmyyttä, mutta ajattelen että ”rahvas” ei koe sitä niin, koska ajattelee sen ansaituksi ja konkreettiseksi osaamisen mittariksi. Jos kyse on rikosesta tai ansaitsemattomasta tuotosta, siihen suhtaudutaan moraalisella paheksunnalla. Varallisuus ikään kuin todentaa keisarin vaatteet, epärehelliset tai rehelliset. Elitismin käsite tarttuu varakkuuteen huonosti toisin kuin kateus, viha ja katkeruus. Tosin elitistiksi leimaamisen voi ajatella eräänlaiseksi älyllisen kateuden ja kaunan ilmentymäksi.

    • 5.2

      Henrik VIII sanoo

      Anekdootti laimenee noin esitettynä. Sen ydinhän on nimenomaan tyylissä, sävyssä: ”Jos sä olet niin helvetin fiksu, niin miksi sä olet niin helvetin köyhä.” Kun lausujan nimi vielä on Henrik Kuningas…

      • 5.2.1

        tommimelender sanoo

        Juu, Henrik Kuningas sen sanoi. Ajattelin, ettei ole erityistä syytä nostaa hänen nimeään esiin, koska se ei välttämättä (enää) sano mitään kovinkaan monille. Niistä ajoista, jolloin ”Kunkku” oli otsikoissa on kuitenkin aika kauan. Siitä, millä tyylillä & sananmuodoilla hän asiansa Wahlroosille esitti, en tiedä sen tarkemmin. En kuitenkaan ihmettelisi, jos se olisi tapahtunut juuri Henrik VIII:n kuvailemassa sävyssä.

  6. 6

    Joonas Eloranta sanoo

    Jorma Honkanen, kertoisitko minulle, miten työväenaate ja ympäristönsuojelu liittyvät kulttuuriin?

  7. 7

    sanoo

    Totta on että osa taiteesta kantaa ”eliitin” leimaa riippumatta siitä miten siitä pitää ja paljon on sellaista joista pitäjiä pidetään usein jotenkin automaattisesti feikkeinä.
    Tavallaan tuo Godardin Ford-intoilu on elitismin vastaista rajojen ylittämistä, uuden kiinnostavan löytämistä sieltä mistä sitä ei kuuluisi löytyä, toisaalta ehkä siinä katsantokannan laajuudessa on oma elitismin muotonsa (johon itsekin sorrun, mea culpa tai ehkä ei).
    Ja joskus rajaa voi ylittää myös toiseen suuntaan, mieleen tuli ei-perinteisen-kulttuurihenkilön, tätini, kommentti jonkun toisen kritisoidessa antisnobismin hengessä jotain oopperalaulajaa jota tavallinen ihminen ei voi ymmärtää, ”ei sitä tarvitse ymmärtää jos se vain kuulostaa hyvältä”.

  8. 8

    jope sanoo

    Taide pitää varjella porvareilta…ok. Jos Mallarmen ultimaatumiin lähtee leikkisästi mukaan niin seuraa jatkokysymys, ketkä ovat tämän ajan porvareita? Eivätkö juuri kirjallisuuden tapakuluttajat, ne jotka ajattelevat jotakin statusta syntyvän lukemisesta sinänsä, ne jotka eriyttävät itsensä ”niistä jotka eivät edes lue mitään”; nyt ollaankin jo kiinni hyvä sisar-vekostoissa tyyliin kosonenhovttasaisio ja heidän hengenheimolaisissaan, niissä jotka ajattelevat kulttuurin jalostavan suvaitsevaisempia ja älyllisempiä ihmisiä ja valmistavan kalliokuplaan tms. polarisoituneeseen kennostoon
    Miten oikeastaan teos, joka kelpaa kansalle Prisman kirjaosastolta eroaa kirjasta, joka kelpaa samanlaisena kulutustavarana ja itsestäänselvänä korkeatasoisena kultuurituotteena oikeinajatteleviston piirissä? Ei kai mitenkään. Tulee heti mieleen Brink, Oksanen, Ruotsin yhteiskunnalliset dekkaristit ja muut maailman korrektoijat…

    Todellinen elitisti ei kai piittaa meistä lainkaan. Meillä ei ole hänelle mitään annettavaa. Eräs amerikkalainen variksenäänellä runoileva tekijjä sanoi sen näin: Say anything you wanna / I´ve heard it all.

    Thomas Bernhardkin taitaa olla sellainen.

    Mutta oikeasti, taide kuuluu kyllä kaikille. Perussuomalaiselle älymystön edustajalle ja peräkammarinpoikakommarille. Ja meille muille, joille kirjallisuus on muuta kuin sarja ajatuksia, joita ”kaikkien olisi syytä ajatella tässä ajassa.”

    jope

  9. 9

    Piizu sanoo

    Lauri Maijala luonnehti hyvää ja huonoa elitismiä varsin osuvasti marraskuun 2014 Imagessa: ”Hyvä elitisti pyrkii aina osoittamaan oman kiinnostuksen kohteensa niin mielenkiintoiseksi, että muutkin innostuvat. Paha elitismi sulkee ihmiset pois…”

    • 9.1

      jope sanoo

      Elitisti pedagogina, kasvattajana? No, enpä ihan tiedä. Mutta voi tuossa olla perääkin. Ainakin jos elitistillä ajatellaan, jotakin joka on kulkenut pidemmälle ja tämä viittoilee muillekin: tulkaa jos uskallatte, ajatelkaa ajatukset loppuun saakka, tästä matka vasta alkaa.
      Liian usein kuitenkin elitismi edustaa betonoitua elämäntapaa, arvoja, asenteita. Jatkokysymys: voiko liberaali olla oikeastaan lainkaan elitisti? Mulla menee niin, että liitän elitismin (hyvän ja pahan) mieluummin konservativismiin. Oma ajatusvirheeni varmaankin, mutta liberaaleja elitistejä ei pomppaa heti mieleen. Ovat liberaalit niin usein jotenkin liikaa ajassa ja sen ilmiöissä kiinni, että asenne muistuttaa lähes aina valmiin voittajan puolella olemista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *