Kirjallisuuden yliarvostuksesta

Kirjallisuus on yhteiskunnassamme räikeästi yliarvostettua. Paras todiste tästä on se, että poliitikot ja julkkikset mielellään julkaisevat kirjoja. Jos huumekauppaa ja prostituutiota arvostettaisiin yhtä paljon kuin kirjallisuutta, poliitikot ja julkkikset myisivät huumeita tai harjoittaisivat prostituutiota.

Ok, ehkä pieni tarkennus edelliseen on paikallaan.

Yliarvostettua kirjallisuudessa ei ole itse kirjallisuus, siitähän eivät piittaa muut kuin paatuneimmat kirjojen lukijat ja tekijät, jotka ovat häviävän pieni osa minkä tahansa maan väestöstä. Yliarvostettua on kaikki se, mikä kirjallisuudessa on tekstin ulkopuolista (kuka enää kehtaa väittää, ettei tekstin ulkopuolella ole mitään; jos ei olisi, nykyisen kaltaiset naistenlehtien kirjailijahaastattelut eivät olisi mahdollisia).

Kirjallisuutta arvostetaan kahden asian tähden: pääoman – siis symbolisen pääoman (finanssipääoman kartuttamiseen on toki olemassa dynaamisempia inhimillisen toiminnan muotoja) – ja symbolien (suurin osa siitä, mikä kulttuurissamme on pyhää, koostuu teksteistä).

Kirja on artefakti, ihmiskäden tuotos. Mutta ei mikä tahansa tuotos vaan kulttuurisella pääomalla ja symboleilla kuormitettu ja kirkastettu. Jopa kurjimmat kansien väliin oksennettavat poliitikkomuistelot tai julkkislöpinät pääsevät osalliseksi tästä kohottavasta efektistä.
Jostain syystä on merkityksellisempää kirjoittaa ja julkaista kirja kuin suunnitella ja nikkaroida leikkimökki lapsille, vaikka edellinen on hyödytön ja jälkimmäinen hyödyllinen, parhaassa tapauksessa vielä kaunis silmälle.

Olisiko utopistista toivoa, että viihteen, hedonismin ja konsumerismin läpitunkemassa maailmassamme kirjallisuutta ruvettaisiin vihdoin arvostamaan vähemmän?

P.S.

Kirsi Pihan pitämässä HS:n Lukupiirissä keskusteltiin siitä, kuinka ikävää on kun eräät syksyn kohutuimmat kirjat “käsitellään puhki” julkisuudessa. Jos vähän kärjistää, tällaiset huolestuneet äänenpainot voi nähdä esimerkkinä siitä, että raja itse kirjallisuuden ja kirjallisuudesta puhumisen välillä hämärtyy, ja jopa niin että tämän hämärtymisen seurauksena jää jäljelle vain se puheenaihe ja itse kirja häviää. On tietysti selvää, että kirja joka tyhjenee teemaansa, on kirjana tarpeeton ja arvoton. Mutta sellaisen kirjoittaja on kyllä erinomainen sisällöntuotantosektorin alihankkija.
Kommentit (6)
  1. Karo Hämäläinen
    23.9.2008, 09:10

    Kaikki, jotka näkivät sen isällisen ylpeyden, joka loisti Paavo Lipposen kasvoilta, kun hän vieraili Arto Nybergissä harvaan ladotun kirjoituskokoelmansa ilmestyttyä kovissa kansissa, allekirjoittanevat sanotun. Suuret vesipalloilijan kädet nostamassa pientä kirjaa kameraa kohti.

    Sisällöillä ei ole merkitystä vaan sillä, että iltapäivälehdet kutsuvat kirjailijaksi.

  2. Kun suomalainen maalaa taulun, hän ei lähde ensimmäiseksi kauppaamaan sitä Kiasmaan. Kun suomalainen ompelee itselleen kesämekon, hän ei lähde ensimmäiseksi Marimekkoon ehdottamaan luomustaan massatuotantoon. Kun suomalainen keksii uuden tavan tehdä karjalanpaistia, hän ei soittele ensimmäisenä Saarioisiin, josko reseptin saisi massatuotantoon. Ei, tauluista, mekoista ja resepteistä ollaan ylpeitä kotipiirissä, ja niillä ilahdutetaan ystäviä.

    Mutta kun suomalainen ryhtyy kirjoittamaan jotakin, sitä on heti tarjottava suurelle kustantajalle. Ja kun käsikirjoitus ei yleensä kelpaa, sitten se usein haudataan pöytälaatikkoon häpeällisenä tekeleenä, joista ei kehdata edes hiiskua lähipiirin ulkopuolella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *