Kirjallisuuden yliarvostuksesta

Kirjallisuus on yhteiskunnassamme räikeästi yliarvostettua. Paras todiste tästä on se, että poliitikot ja julkkikset mielellään julkaisevat kirjoja. Jos huumekauppaa ja prostituutiota arvostettaisiin yhtä paljon kuin kirjallisuutta, poliitikot ja julkkikset myisivät huumeita tai harjoittaisivat prostituutiota.

Ok, ehkä pieni tarkennus edelliseen on paikallaan.

Yliarvostettua kirjallisuudessa ei ole itse kirjallisuus, siitähän eivät piittaa muut kuin paatuneimmat kirjojen lukijat ja tekijät, jotka ovat häviävän pieni osa minkä tahansa maan väestöstä. Yliarvostettua on kaikki se, mikä kirjallisuudessa on tekstin ulkopuolista (kuka enää kehtaa väittää, ettei tekstin ulkopuolella ole mitään; jos ei olisi, nykyisen kaltaiset naistenlehtien kirjailijahaastattelut eivät olisi mahdollisia).

Kirjallisuutta arvostetaan kahden asian tähden: pääoman – siis symbolisen pääoman (finanssipääoman kartuttamiseen on toki olemassa dynaamisempia inhimillisen toiminnan muotoja) – ja symbolien (suurin osa siitä, mikä kulttuurissamme on pyhää, koostuu teksteistä).

Kirja on artefakti, ihmiskäden tuotos. Mutta ei mikä tahansa tuotos vaan kulttuurisella pääomalla ja symboleilla kuormitettu ja kirkastettu. Jopa kurjimmat kansien väliin oksennettavat poliitikkomuistelot tai julkkislöpinät pääsevät osalliseksi tästä kohottavasta efektistä.
Jostain syystä on merkityksellisempää kirjoittaa ja julkaista kirja kuin suunnitella ja nikkaroida leikkimökki lapsille, vaikka edellinen on hyödytön ja jälkimmäinen hyödyllinen, parhaassa tapauksessa vielä kaunis silmälle.

Olisiko utopistista toivoa, että viihteen, hedonismin ja konsumerismin läpitunkemassa maailmassamme kirjallisuutta ruvettaisiin vihdoin arvostamaan vähemmän?

P.S.

Kirsi Pihan pitämässä HS:n Lukupiirissä keskusteltiin siitä, kuinka ikävää on kun eräät syksyn kohutuimmat kirjat ”käsitellään puhki” julkisuudessa. Jos vähän kärjistää, tällaiset huolestuneet äänenpainot voi nähdä esimerkkinä siitä, että raja itse kirjallisuuden ja kirjallisuudesta puhumisen välillä hämärtyy, ja jopa niin että tämän hämärtymisen seurauksena jää jäljelle vain se puheenaihe ja itse kirja häviää. On tietysti selvää, että kirja joka tyhjenee teemaansa, on kirjana tarpeeton ja arvoton. Mutta sellaisen kirjoittaja on kyllä erinomainen sisällöntuotantosektorin alihankkija.
Kommentit
  1. 1

    Karo Hämäläinen sanoo

    Kaikki, jotka näkivät sen isällisen ylpeyden, joka loisti Paavo Lipposen kasvoilta, kun hän vieraili Arto Nybergissä harvaan ladotun kirjoituskokoelmansa ilmestyttyä kovissa kansissa, allekirjoittanevat sanotun. Suuret vesipalloilijan kädet nostamassa pientä kirjaa kameraa kohti.

    Sisällöillä ei ole merkitystä vaan sillä, että iltapäivälehdet kutsuvat kirjailijaksi.

  2. 2

    Samuli K. sanoo

    Kun suomalainen maalaa taulun, hän ei lähde ensimmäiseksi kauppaamaan sitä Kiasmaan. Kun suomalainen ompelee itselleen kesämekon, hän ei lähde ensimmäiseksi Marimekkoon ehdottamaan luomustaan massatuotantoon. Kun suomalainen keksii uuden tavan tehdä karjalanpaistia, hän ei soittele ensimmäisenä Saarioisiin, josko reseptin saisi massatuotantoon. Ei, tauluista, mekoista ja resepteistä ollaan ylpeitä kotipiirissä, ja niillä ilahdutetaan ystäviä.

    Mutta kun suomalainen ryhtyy kirjoittamaan jotakin, sitä on heti tarjottava suurelle kustantajalle. Ja kun käsikirjoitus ei yleensä kelpaa, sitten se usein haudataan pöytälaatikkoon häpeällisenä tekeleenä, joista ei kehdata edes hiiskua lähipiirin ulkopuolella.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Jos huumekaupalla ja prostituutiolla tienaisi yhtä vähän kuin proosalla ja ammattitaitoamme diilerinä ja huorana arvioitaisiin sanomalehdissä, harjoittaisimmeko kumpaakin kunnian- ja intohimolla?

  4. 4

    sanoo

    Anonyymi:

    Sinun kysymyksesi (joka eittämättä on retorinen, ja hyvä sellainen) liittyy meihin eli ”kirjallisuusihmisiin”, kun taas minun esimerkkini liittyi poliitikkoihin ja julkkiksiin.

    Puhumme siis kahdesta erilaisesta kunnian- tai intohimon lajista.

    Käännän kysymyksen toisenlaiseksi: jos vaikkapa poliitikko harjoittaa omaa tointaan yhtä suurella kunnian- ja intohimolla kuin kirjailija parhaimmillaan (sellaisiakin poliitikkoja lienee olemassa), kuinka luultavaa on että hän lähtee munaamaan itsensä julkaisemalla sontaa saadakseen nimensä kirjan kanteen ja kirjansa kirjakaupan ikkunaan tai Arto Nybergin suoraan lähetykseen?

    Samuli K:

    On varmasti niin, että jos kirjoittaa ensisijaisesti saadakseen julkaistuksi (kuten moni tekee), hylsy kustantamosta on ennen muuta häpeällinen merkki epäonnistumisesta.

    Jostain syystä mekkoja ja reseptejä on helppo tehdä omaksi ja ystävien iloksi, ja taulujakin useimmat taitavat maalata ihan harrastuksen vuoksi, mutta sitten kun ruvetaan tuottamaan tekstiä, sen pitää olla jotakin enemmän kuin kotitarpeeksi, sen pitää tulla kustannetuksi, puhutella ihmisiä, saada julkisuutta.

    Tämän voi tietysti tulkita niin, että teksti ja kirjallisuus ovat todellakin kohtuuttoman palvottuja asioita kulttuurissamme.

  5. 5

    Karo Hämäläinen sanoo

    Samulin rinnastus on oiva. Tosin kesämekon voi laittaa päälle, kun lähtee kaupungille. Taulun voi laittaa seinälle. Niistä on iloa silmälle. Tekstitiedosto on vähän hankalampi tapaus. Sitä ei oikein sellaisenaan voi esitellä edes omassa kirjahyllyssään.

    Vaan kyllä kirjallisuuden puolella on sentään helppoa saada taiteellisen työnsä jäljet näkyviin. Ajatellaanpa harrastelija-arkkitehtejä, jotka purkavat luovuuttaan rakentamalla mökille joka kesä uuden grillikatoksen/aitan/saunan/vajan/polkupyöräsuojan/venetalaan ja haaveilevat oopperatalon suunnittelusta.

  6. 6

    sanoo

    Hyvä huomio, Karo.

    Onhan toki arkkitehti samanlainen sakralisoitu hahmo kuin kirjailija. Hitlerkin olisi halunnut olla arkkitehti. Kirjan se sentään sai julkaistuksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *