Kirjallisuuden mustat listat

Rakastan lähestulkoon kaikkea, mitä E.M. Cioran on kirjoittanut. En kauheasti innostu Milan Kunderan romaaneista, mutta monia hänen esseitään rakastan.

Vastikään julkaistussa esseeteoksessaan Encounter (alkuteos Une Recontre) Kundera pohdiskelee kirjallisuuden mustia listoja. Hän muistelee, kuinka tapasi Cioranin matkustettuaan nuorukaisena Ranskaan. Kundera tuli puhuneeksi jotain Anatole Francesta, jolloin Cioran kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi sardoninen hymy naamallaan: ”Älä koskaan mainitse Anatole Francen nimeä täällä ääneen tai kaikki nauravat sinulle”. Se oli mestarin hyväntahtoinen neuvo oppipojalle.

Anatole France oli nimittäin eräänlainen Ranskan kirjallisuuden V.A. Koskenniemi. Elinaikanaan Francella riitti arvostajia ja ihailijoita, mutta kun hänestä aika jätti, yksi jos toinen nuoremman polven kirjailija leimasi hänen tuotantonsa taantumukselliseksi roskaksi. Ne, jotka Francea lukivat, oppivat pitämään suunsa kiinni Pariisin kirjallisissa salongeissa liikkuessaan.

Mustat listat ovat Kunderan mukaan ranskalaisessa kirjallisuudessa läsnä vahvemmin kuin muissa maissa:

”Nowhere in the world have salons played so great a role as in France. Thanks to the centuries-old aristocratic tradition, and thanks to Paris, where, in a small area, the whole intellectual elite of the nation piles together and manufactures opinions; it propagates them not through critical studies or expert discussion but through dazzling phrasemaking, wordplay, glittering nastiness (that’s the way it is: decentralized countries dilute meanness, centralized ones concentrate it.)

Entäpä mikä on ollut Cioranin, nuorta Kunderaa opastaneen mestarin kohtalo? Hän on ollut milloin juhlittu kirjallinen sankari, milloin mustalle listalle suistettu surkimus. Elämänsä ja kirjallisen uransa loppuvaiheessa Cioran herätti enimmäkseen halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kun Kundera kohtasi erään tunnetun intellektuellin, jonka nimeä hän ei esseessä paljasta, tämä tokaisi ivallisesti: ”Ai Cioran? Se olemattomuuden dandy.” (Olemattomuuden dandy on mielestäni aika vänkä nimitys, jos sen ensin riisuu pilkasta.)

Onko suomalaisessa kirjallisuudessa mustalle listalle joutuneita? Onhan toki. Jo mainitsemani V.A. Koskenniemi on paraatiesimerkki. Taantumuksellinen jäärä, joka sympatiseerasi natseja ja suolsi naurettavan mahtipontisia runosäkeitä. Myönnän, että en ole koskaan syventynyt Koskenniemen tuotantoon, se on ollut helppo sivuuttaa, koska ihmisten puheiden perusteella opin jo varhain mieltämään Koskenniemen turhanpäiväiseksi hahmoksi. Kun olen joskus lehteillyt hänen runojaan, olen löytänyt sieltä juuri niitä naurettavuuksia, joita sieltä ”kuuluukin” löytää.

En usko, että minulla on oikeudenmukaista kuvaa Koskenniemestä. Sen enempää kuin oli niillä ranskalaisilla kirjailijoilla, jotka pilkkasivat Anatole Francea siksi, että se oli jokaisen itseään kunnioittavan kirjallisen eliitin jäsenen velvollisuus.

Kun katson maamme nykyistä kirjallista kulttuuria, näen että mustat listat ovat läsnä runoudessa. Liikkuessani nuoremman polven runoilijoiden liepeillä, tiedän suunnilleen, mitkä nimet ovat sellaisia, joita kuuluu ilkkua tai joista on vähintäänkin hyvä olla hiljaa. Viisikymmentälukulainen lyriikan modernismi on passé ja sen kirjallinen paavi Tuomas Anhava samanlainen naurettava surkimus kuin Anatole France kuolemansa jälkeen Ranskassa. ”Älä koskaan mainitse Tuomas Anhavan nimeä täällä ääneen tai kaikki nauravat sinulle”, voisi joku kokeneempi tekijä supista uraansa aloittelevan nuoren lyyrikon korvaan. Myös tietyt ysärit, yhdeksänkymmentälukulaiset runoilijat, saavat osakseen halveksuntaa.

Kotimaisten prosaistien parissa liikkuessani taas en tiedä kovinkaan tarkasti, keistä kuuluu pitää ja keistä ei. Aika moni tosin tuntuu nälvivän nykyään Paul Austeria, mutta tämä johtunee siitä ymmärrettävästä syystä, että Helsingin Sanomat on jo pitemmän aikaa syöttänyt suomalaiselle yleisölle valhepropagandaa, jonka mukaan Auster ja hänen vaimonsa Siri Hustvedt ovat suunnilleen Yhdysvaltain merkittävimmät nykyprosaistit. Se on halpamaista. Eikä vain halpamaista vaan myös anteeksiantamatonta.

Ah! Kuten edellisestä huomaatte, minäkin sorrun tämän tästä patsaiden kivittämiseen ja kuvien kaatamiseen. Olen nimittäin eräs niistä, jotka suhtautuvat Austeriin penseästi. Eikä siinä mitään. Mielestäni kirjallisuuteen kuuluu antidemokraattinen eetos: yhdet ovat merkittäviä ja toiset pelkkiä kuplia, yhdet kirjoittavat mestariteoksia ja toiset sontaa. Huomasin jo kauan sitten olevani sellainen lukija, joka tykkää rakastaa ja vihata kirjoja ja kirjalijoiden tuotantoja, jakaa hyväksyntää ja halveksuntaa.

Mutta vaikka henkilökohtaisella tasolla asenteeni on intohimoinen ja puolueellinen, en kuitenkaan tykkää mustista listoista. Ne kertovat pikemminkin kirjallisen kulttuurin ahtaudesta kuin rikkaudesta. Aina kun lausun jotain ilkeää Paul Austerista, toivon että hänellä on myös vahvat puolustajansa. Niin kuin hänellä onkin, aina HS:n kulttuuritoimitusta myöten. Mustat listat olkoot henkilökohtaiseen käyttöömme, niistä ei pitäisi tehdä koko kirjallista kulttuuria määrittäviä. Tämä on toki naiivi toive, elämmehän ihmisten maailmassa.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    On tietysti aika vaikea löytää yhteisöjä, jotka eivät perustaisi itseään jonkinlaiseen ulossulkemiseen; ja koska runous on nyky-Suomessa yhteisöllisempää puuhastelua kuin proosa, ei liene ihme, että dissaamalla saavutetusta ryhmäidentiteetistä löytyy helpommin esimerkkejä runopiireistä.

    Esimerkeistäsi näkyy, että dissaamisen kohteena on yleensä nimenomaan etabloitunut kirjallisuus ja että tuolla dissaamisella vaikuttaisi olevan joskus varsin vähän tekemistä itse kirjallisuuden sisällön kanssa. Austerin tapaus näyttäisi olevan erittäin tyypillinen. Kuten itsekin vihjaat, joutuessaan Hesarin – ja varsinkin monien inhoaman Jukka Petäjän – jalustalle nostamaksi Auster äkkiä jotenkin saastui, vaikka New York -trilogian ilmestyessä Auster oli outoa ja omaperäistä eikä häntä parjaamalla ollut mahdollista saada vastakulttuuri- tai älykköpisteitä.

    Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, millä tavalla ”antiaikalaiseksi” julistautuminen mielestäsi poikkeaa tällaisesta dissauksesta – paitsi että kyse on yleisluontoisemmasta eleestä.

  2. 2

    sanoo

    ”Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, millä tavalla ”antiaikalaiseksi” julistautuminen mielestäsi poikkeaa tällaisesta dissauksesta – paitsi että kyse on yleisluontoisemmasta eleestä. ”

    Valitettavasti tähän ei liity mitään mielenkiintoista tarinaa. Blogini nimellä Antiaikalainen on nimittäin varsin banaalit taustat.

    Perustin aluksi blogin, jolle annoin nimeksi Uusi Attikalainen — Hannu Salaman avainromaanista Tapausten kulku pöllitty nimi. No, tuo blogi hävisi perustamisvaiheessa jonnekin.

    Loin sitten uuden alustan, mietin pikkuisen aikaa, minkä laittaisin sille nimeksi ja lätkäisin sitten Antiaikalainen. Pikkuisen siinä oli infantiilia 60-lukulaisuudelle irvailua: Uusi Attikalainenhan oli Salaman romaanissa fiktiovastine Aikalaiselle, joka siis oli Pentti Saarikosken joskus ammoin toimittama kulttuurijulkaisu.

    Eli en ole julistautunut antiaikalaiseksi tällä blogillani. Hämmästyttävän moni tuntuu kuitenkin kuvittelevan, että olen niin tehnyt. Antiaikalainen on minulle pelkkä blogin nimi ilman sen suurempaa merkitystä.

  3. 3

    sanoo

    …todettakoon Austerista vielä, että luin New York -trilogian sitä mukaa kuin se ilmestyi suomeksi. Moni tuttavani intoili siitä jo silloin, itse en päässyt sen imuun. Vuosien varrella olen lukenut useita muitakin Austerin kirjoja, mutta kerta toisensa jälkeen ne ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Lyhyesti sanottuna: hänen tyylinsä ei viehätä minua, hän ei kirjoita sellaista proosaa, joka saisi minut ihastuksiin. Pahimmillaan se herättää vain vaivaantumista tai ärsyyntymistä, kuten Sattumuksia Brooklynissä -romaanin niin sanotusti lempeä, hyväsydäminen kertojaääni. Eli penseä suhtautumiseni Austeriin muotoutui jo kauan ennen näitä HS:n viime vuosien Auster-Hustvedt -hehkutuksia. Tuo HS-läppä oli tarkoitettu lähinnä vitsiksi.

  4. 4

    Der Deutsch Sprechende Freund sanoo

    Paul Auster vaikuttaa (luettujen kahden teoksen perusteella) kielellisesti puisevalta mieheltä – ei se siittä parane.

    Ranskassa oli France, Suomessa voisi ainakin kuvitella Suomen mielellään halajavan samanlaista asemaa (toki historiallisen elämäkertakirjallisuuden alalla, ei niinkään fiktion, ainakaan vielä).

  5. 5

    sanoo

    ”Paul Auster vaikuttaa (luettujen kahden teoksen perusteella) kielellisesti puisevalta mieheltä – ei se siittä parane.”

    Itse olen ollut ensi altistumisesta saakka sitä mieltä, että Austerilla on aivan loistava lause. Tunnustan lukeneeni miehen koko romaanituotannon aivan uusinta lukuunottamatta. Mutta puhutkohan nyt Austerin kielestä vai suomentajan kielestä? Nämä ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.

  6. 6

    sanoo

    Ilahduin, kun Juhani Suomi julkaisi Vorraajan. En tosin ole lukenut Vorraajaa, ainoastaan lehtijuttuja siitä.

    Suomihan kaiketi arvostelee kirjassaan suorasukaisesti ulkoministeri Stubbia, joka on eräs nykypäivän sukupolvikapinan keulakuvista. Vaikka tämä urbaanien euroatlanttisten menestyjien sukupolvikapina ei mitään kapinaa olemuksellisesti olekaan, niin siitä siinä kumminkin on kyse: rahanhajuisesta vastalauseesta koko 70-luvulle, niin sen suomettuneille kuin tiedostaneille edustajille. Uuden sukupolvikapinan kulmakiviä on — sliipatun ulkomuodon ja hyvän käytöksen ohella — käsitys siitä, että yhteiskuntakriittisyys on pelkkää katkeruutta ja että Suomi menestyy ja voi hyvin kunhan vain me kaikki omaksumme reippaan positiivisen asenteen ja haistatamme pitkät kaikenlaisille ankeuttajille (=yhteiskuntakriitikoille).

    Vorraaja tuntui lehtijuttujen perusteella olevan takavuosikymmeniltä nouseva, ummehtuneen kekkoslainen vastalause tätä kaikkea kohtaan. Siksi se minua niin elähdytti. Plus että olen aina tuntenut jonkinlaista hellyyttä vanhoja miehiä kohtaan, jotka surevat menetettyä maailmaa ja puhkeavat yhtenään ”oi aikoja, oi tapoja” -vuodatuksiin.

    Mietin pitkään, pitäisikö minun lukea Vorraaja. Ajattelin sitten, että parempi olla lukematta. Illuusioni olisivat todennäköisesti menneet. Mieluummin pidän Juhani Suomen jonkinlaisena idealisoituna hahmona, käsitetaiteellisena olentona, joka edustaa minulle vain sellaista, minkä haluan hänen edustavan.

    Siinä mielessä hän on vähän kuin Matti Klinge. En ole Klingen päiväkirjojakaan lukenut, mutta pidän niistä sen perusteella mitä olen niistä kautta rantain kuullut.

    On hienoa, että meillä on tuollaisia hahmoja. Vaikka en heihin lähemmin uskalla tutustuakaan. Olisi niin katkeraa menettää heidät todellisuudelle.

  7. 7

    sanoo

    Minä olen lukenut Austeria englanniksi ja suomeksi. Toki hän kirjoittaa soljuvaa, hyvin etenevää lausetta.

    En tiedä, mitä Der Deutsch Sprechende Freund tarkoitti puhuessaan Austerin lauseesta, minä taas puhuin Austerin tyylistä, joka on laajempi käsite, oikeastaan kokonainen romaaniestetiikka. Se ei minuun vetoa.

    Toisaalta olen varmaan eri tavalla viritetty kuin Auster ja hänen vannoutuneimmat ihailijansa. Auster on jonkinlainen tarinoiden kirjailija, niitä hän osaa kehitellä ja väännellä välillä mainiostikin. Minä taas en niin tarinoista perusta, vaan kiinnostun pikemminkin kirjailijoista, joiden teoksissa korostuvat kieli ja ideat.

  8. 8

    sanoo

    ”Antiaikalainen on minulle pelkkä blogin nimi ilman sen suurempaa merkitystä.”

    Ahaa. Itse kuvittelin, että se on ovela viittaus 1800-lukulaisiin keskusteluihin, kun Baudelaire ja Flaubert kuitenkin tuotannossasi vilkkuvat.

    Lueskelin jokin aika sitten Matei Calinescun erinomaista Five Faces of Modernism -teosta, ja siinä erityisesti modernismin, avantgarden ja dekadenssin käsitteiden syntyä kartoittaessaan Calinescu tulee varsin laajan aineiston perusteella osoittaneeksi, että ilmiönä aikalaisia (contemporaries) vastaan asettautuminen on syntynyt ja vahvistunut suunnilleen samassa tahdissa porvarillisen edistysuskon kanssa – ja että paradoksaalisesti ”antiaikalaisuus” on siis edistysuskon vastareaktiona mitä tyypillisin moderni positio, ja nimenomaan positio, mistä käsin on tehty läjäpäin merkittävää modernia ja modernistista taidetta.

    Calinescua mukaillen antiaikalaiseksi julistautuminen (jos sellaiseen tunnustaisit syyllistyneesi) olisi nimenomaan moderniksi julistautumista: ”— the Querelle des anciens et les modernes has been replaced by a Quarrel between the moderns and the contemporaries. This unexpected situation is another suggestive illustration of modernity as a ’tradition against itself’. When modernity comes to oppose concepts without which it would have been inconceivable – concepts such as — reason, progress, science – it is simply pursuing its deepest vocation, its constitutive sense of creation through rupture and crisis.”

    (En tiedä, oletko lukenut Calinescun teosta, mutta hän käy jonkin verran läpi myös noita 1800-luvun ranskalaisia keskusteluja (esim. Baudelairen ”antiaikalaisia” purkauksia), jotka käsittääkseni ovat sinulle varsin tuttuja.)

  9. 9

    sanoo

    No juu, aika itsestäänselvyyksiä nuo Calinescun huomiot.

    Flaubert vaikkapa tiedosti hyvin olevansa luomassa uudenaikaista romaaniestetiikkaa. Tuolloinhan romaaneja vielä yleisesti pidettiin alempiarvoisena kirjallisuuden lajina runouden ja näytelmäkirjallisuuden rinnalla. ”Runous on ikiaikaista, mutta proosa syntyi vasta eilen”, sanoi Flaubert eräässä kirjeessään.

    Ja yhtä lailla Baudelairekin on monet kerrat osoitettu yhdeksi tärkeimmistä modernin taidekäsityksen määrittelijöistä.

    Samalla he sitten olivat antimoderneja hahmoja. Ja toki: antimodernius on vastareaktiota moderniuteen. Mutta ei sekään ole ihan niin yksioikoinen juttu kuin saattaisi kuvitella. Ei antimodernius ainakaan johdonmukaisesti ole kaiken uuden vastustamista vaan pikemminkin nirsoutta ja valikoivuutta uuden ajan ilmiöiden edessä.

    Porvariston nousu tietysti kytkeytyy tähän. Sen myötä syntyi avoimesti mammonaa palvova yhteiskuntaluokka, joka tavallaan kaappasi edistyksen ihanteet tyhjentämällä ne kaikesta ylevästä. Flaubertin mielestä sivistyneen ihmisen velvollisuus oli vihata porvaria. Porvarit kun eivät palvoneet niinkään edistystä vaan edistyksen illuusioita. Flaubertin (kuten myös Baudelairen) kysymys oli lopulta yksinkertainen: jos ihminen ei jalostu sisäisesti, vaan ainoastaan elää entistä leveämmin, voidaanko puhua ensinkään edistyksestä.

  10. 10

    sanoo

    Minulle Auster on tavallaan ideoiden ja ajatusten riittämättömyyden kartoittaja. Austerin romaaneissahan tapahtuu aina jokin sattuma, jokin ulkopuolisen maailman tunkeutuminen yksityiseen maailmaan, mitä henkilöt eivät voi ennakoida ja joka jollain tapaa vie perustan heidän tavaltaan käsittää maailma. Austerin perustarina on tässä mielessä aina sama: joku yrittää käsittää, että missä mennään. Jopa tuo monien haukkuma Sattumuksia Brooklynissa oli minusta ihan linjassa Austerin muun tuotannon kanssa; siinä tosin kuolemaa odottavaa miestä kohtaa liuta onnellisia sattumia, ja se, että maailma liikuttaa kirjassa henkilöitä väärään suuntaan, sai jotkut arvostelijat julistamaan Austerin menettäneen otteensa. Mutta tässä ei ehkä ollut kyse sen kummemmasta kuin tavanomaisesta kyvyttömyydestä erottaa toisistaan vakavuus ja syvällisyys.

    Ymmärrän kuitenkin hyvin sen, että moniin Auster ei vetoa. Itsellänikin on monia sellaisia kirjailijoita, joiden tuotantoa olen lukenut aika paljonkin ja joita arvostan, mutta joista en jostain syystä vain kovin paljon kykene pitämään. Esimerkiksi Nabokov ja Tolstoi tulevat mieleen.

    (P.S: Calinescun kirjassa on myös kaikenlaista ei ollenkaan niin itsestäänselvää – hän ei näet suinkaan aloita Baudelairesta, vaan jäljittää moderniteetin idean siementä aina 1100-luvulle asti. Five Faces on nimenomaan ”elämäntyö” -tyyppinen tutkimus, jonka taustalla on aivan valtava lukeneisuus.)

  11. 11

    sanoo

    Auster merkitsee tosi paljon tosi monille lukijoille. Se on ihan selvää.

    Ja kuten sanoin merkinnässäkin: samalla kun itse olen häntä kritisoinut, olen aina pitänyt hyvänä sitä, että hänellä on myös vahvat puolustajansa. Niin kuin nyt sinä tässä kommenttiosastossa.

    Kovin ikävää olisi, jos kaikki alkaisivat yhtäkkiä olla sitä mieltä, että Auster on kerrassaan mitätön kirjailija ja että hänet pitää laittaa mustalle listalle.

    Mistä pääsenkin merkintäni alkuperäiseen ajatukseen: ei mustille listoille koskaan merkityksettömiä tyyppejä päädy.

  12. 12

    Der Deutsch Sprechende Freund sanoo

    Selvennykseksi: Austerilta on luettu nämä kaksi, molemmat suomeksi:

    The Music of Chance, 1989 (suom. Sattuman soittoa, 1992)

    Leviathan, 1992 (suom. Leviatan, 1994)

    Vaikutelmaksi näistä jäi siis se, että Auster kirjoittaa puisevasti, oli lause sitten ”loistava” tai ei (mitä muuten tarkkaan ottaen tarkoitetaan sillä, että jollakulla on ”loistava” tai ”hyvä” tms. lause, muistelen Outi Nyytäjän käyttäneen tätä luonnehdintaa jokin vuosi sitten jossain jutussaan jostakusta kirjailijasta, ja sen jälkeen luonnehdinta on yleistynyt ja siihen törmää siellä sun täällä), mikä tarkoittaa sitä, että teksti ei vain viettele, temmo tai pakota. No, tietysti tällaiset arviot ovat sitä mutu-pohjaista tavaraa kirjan tai kirjailijan pitämisestä tai ei-pitämisestä, joista voi keskustella loputtomiin tai olla keskustelematta. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisesti parempi.

    Kiitos ”Vorraajan” paljastamisesta, uusi tuttavuus. Tietojen (google) mukaan se on päiväkirjamuotoinen, mikä tarkoittaisi ehkä sitä, että se on a small step for Suomi, but a giant leap for Finnish fiction literature, onhan esimerkkinä jo ainakin Heikki Ylikangas, joka hänkin astui ulos liidunpölyisistä akateemisista huoneista vapaamman ilmaisun piiriin näytelmäkirjallisuuden alueelle, ties vaikka olisi baskerin ostanut. Mr Finland astuu ehkä nyt samaa polkua, päiväkirja on hyvä alku, hyvällä lauseella tai ilman.

  13. 13

    sanoo

    ”Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisesti parempi.”

    Olen taipuvainen ajattelemaan samoin 🙂

    Voisimme järjestää täällä virtuaalisen Auster-symposiumin ja kiivailla puolin ja toisin hänen romaaneistaan. Ja lopuksi läkähtyneinä joutuisimme toteamaan, että toiset tykkäävät ja toiset eivät.

    Tai vaihtoehtoisesti juuttuisimme kiistelemään metatasolla siitä, millainen on hyvä tai loistava lause.

    Alkuperäisessä merkinnässäni Austerin tuotanto oli pelkkä sivupolku ja vielä tuolla HS-läpällä (joka ei varmaan läheskään kaikille auennut) ryyditettynä. Ne mustat listat minua varsinaisesti kiinnostivat…

    ”Se kirjoittaa helvetin hyvää lausetta.” Olen kuullut tuommoisen kommentin aika monesti, mutta en ole koskaan päässyt selvyyteen, mitä sillä tarkoitetaan. Varmaan siksi, että suunnilleen jokainen sanoja tarkoittaa sillä eri asiaa.

    Tässä taisi olla pitkään sellainen vaihe, jolloin ”hyvä lause” tarkoitti jotakuinkin koivuklapiproosaa. Nyt taas koivuklapiproosa tuntuu olevan muodista pois ja ajan henki suosii napakan lauseen sijasta monilauseista virkettä, tajunnanvirtaa lähestyvää, ja pisteen sijasta pilkkua.

    Vai olenko ihan väärässä?

  14. 14

    sanoo

    Austerin vaimo saattaakin olla merkittävin, jopa kentällä jonka aito osajoukko ”yhdysvaltalainen nykyproosa” on. Ei kuitenkaan H’dt, vaan edellinen, nopeasti ikävystynyt rva, joka kirjoittaa nimellä Lydia Davis. Tästä tuntuu lukemissani sekulaarijulkaisuissa vallitsevan joku yhteisymmärrys. Ostin sitten juuri talvella pari hänen novelli (vai lastu?) kokoelmaansa, ja yllätyin iloisesti: vastaanottajayhteisö puhuikin työkseen totta. Suositan!

  15. 15

    Anonymous sanoo

    Mitäs ilkeyttä siinä on, että sanoo julkisessa tilassa Haavikkoa paskaksi? Minusta se on mielipide, tyhmä tosin.

  16. 17

    Der Deutsch Sprechende Freund sanoo

    En malta olla hieman palaamatta tuohon, mitä sanottiin Juhani Suomesta (ja Matti Klingestä). Myös minä antaisin korkeat tyylipisteet Suomelle, hänen tavalleen julkisuudessa vakavantasaisella hyrisevällä äänellä kertoa, missä kohtaa joko Kekkosta tai häntä itseään on tulkittu tai ymmärretty väärin, useimmiten historioitsijakollegojen toimesta. Vain silmien pari ylimääräistä räpsähdystä kertovat, että vahva tunnelataus saattaa myllertää taustalla, ulosannin pysyessä aina kuosissa.

  17. 19

    sanoo

    Erä nimeltä mainitsematon runoilija uhosi ravintolassa jotain Haavikko-vastaista, ja katsot voivasi päätellä tämän anekdootin ja yleisen ennakkoluulon nojalla, että on olemassa ahdas ja keskittynyt modernismia halveksiva runoilijoiden sisäpiiri mustine listoineen. Tällainen huitaisu on paitsi yleisesti lukijoiden älyä loukkaava myös ikävällä tavalla ristiriidassa oman kokemukseni eli aistimani avoimen, vaihtuvan ja lämpimän sisäilmapiirin kanssa: vaikka olenkin jossain määrin väistellyt kaikkein pyhimpiä vihkimyksiä ja keskiöitä, kokemani sosiaalinen ahdistus on tuskin missään ollut vähäisempi kuin runoyhteisön runsaina kuplivissa ympyröissä. Mitä modernismin traditioon tulee, tuntemieni runoilijoiden suhde siihen on hyvin monimuotoinen; sen ohittamattomuutta harva kiistää.

  18. 21

    sanoo

    Poistin edellisen kommentin. En kerta kaikkiaan jaksa ruveta riitelemään täällä netissä. Minulle saa aukoa päätään myös henkilökohtaisesti, jos tuntee tarvetta.

    Sen kuitenkin poistetusta kommentista toistan, että anekdootti on anekdootti, en minä mitään sen varaan laske, enkä usko lukijoidenkaan olevan niin tyhmiä että laskevat. Timo ainakaan ei näköjään ole.

  19. 22

    sanoo

    Toivoisinpa jonkun selittävän, mikä siinä modernismissa (tai sen kohtaamassa vastustuksessa) on niin pelottavaa, etteivät ne, joilta olen kaikkein innokkaimmin odottanut näkemyksiä aiheesta, olekaan halunneet jatkaa keskustelua.

  20. 23

    sanoo

    Mitä tulee Austerin lauseen luonnehtimiseen ”loistavaksi”, sille minulla ei ole muuta perustelua kuin oma mieltymykseni. Mutta yleisesti ottaen ”lauseesta” puhuttaessa tarkoitetaan kai kielen rytmiä ja tietyn kirjoittajan kielen jonkinlaista epämääräistä ”tuntumaa”.

    ”André Bretonin polveileva lause heijastaa surrealistien halua nähdä ja antaa nähdä ennennäkemätöntä.” – Sammakon kirjaesittelystä.

    Mielestäni ”lauseesta” puhuminen on joskus osuvampaa kuin tyylistä puhuminen sen vuoksi, että tyyliin kuuluu paljon muutakin. Mutta on kyllä sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että mistä ihmeestä jonkun kirjoittajan ”lause” loppujen lopuksi syntyy.

    Jokunen vuosi takaperin kuulin tutkimuksesta, jossa suomen kielen opiskelijoille ja verrokkiryhmälle annettiin vertailtavaksi joukko tekstejä, joiden kirjoittajat eivät olleet kirjoittamisen ammattilaisia. Tehtävänä oli yhdistää saman kirjoittajan kirjoittamat tekstit. Yllättäen suomen kielen opiskelijat onnistuivat tässä verrokkiryhmää huonommin. Syynä oli nähtävästi se, että he pyrkivät löytämään systemaattisuutta kielioppivirheistä ja -rakenteista, kun verrokkiryhmä puolestaan perusti arvionsa silkkaan mutuun.

    Olisikohan tuo mutu ollut nimenomaan ”lause”?

  21. 24

    sanoo

    Timo:

    En kyllä tiedä, miten merkinnästäni voi saada käsityksen, että pitäisin modernismin vastustamista jotenkin pelottavana.

    Rupesin tuon Kunderan esseen pohjalta miettimään, onko Suomen kirjallisuudessa mustia listoja, tyyppejä, joista ei kuulu pitää.

    Ja ensimmäisenä tuli mieleen se, että 50-lukulaiset modernistit ovat olleet varsin huonossa huudossa viime aikoina. Anekdootti Haavikosta saattoi olla turha (kerroin sen koska se huvittaa minua). On ihan selvää, että jos viitsii vähän nähdä vaivaa, voi löytää netistä ja painetusta sanasta runsaasti tekstejä, jotka jotenkin asettuvat modernismin paradigmaa vastaan.

    Missään en sanonut, että tämä vastustaminen olisi jotenkin yksilinjaista ja yksiviivaista.

    Minun puolestani saa vastustaa.

    Kaipaamiasi näkemyksiä en tässä nyt laveammin jaksa ruveta antamaan (olen työkiireinen + muuten kiireinen), koska en viitis kirjoittaa mitään laiskaa juttua. Vaatisi esseen tekemistä, että saisin asiat jotenkin järjestykseen. Ehkä sellaisen esseen joskus teenkin.

  22. 25

    sanoo

    Ymmärrän, että aihepiiri on haastava, ja pahoittelen kommenttini kärkevyyttä. Sillä, että pidän itseäni eräänlaisena modernistina ja olen ollut epäuskoisen imarreltu eräiden lukijoiden satunnaisista Haavikko- ja Anhava-rinnastuksista raapustelujeni (siis tekstieni, hiiteen nöyristely!) yhteydessä, oli kaksi noloa seurausta: ensinnäkin otin asian liian henkilökohtaisesti enkä toiseksi tajunnut näyttäytyväni niin antagonistisena kuin mikä roolikseni tuli.

  23. 26

    sanoo

    Eipä mitään.

    Hyvä että asiat ja taustat tulivat selviksi eikä jäänyt väärinkäsityksiä puolin eikä toisin.

    Tiesin kyllä astuvani vaaralliselle maaperäälle ruvetessani pohtimaan, millaisia voisivat olla mustat listat nykypäivän kirjallisuudessamme.

  24. 27

    Juha Pääjärvi sanoo

    Olen pitempään seurannut kiinnostuneena tätä blogia, ja muutenkin sisäpiirien äärimmäisiltä ulkolaidoilta tämän hetken kirjallisuuskestelua. Tässä blogimerkinnässä olisi paljonkin teräviä huomiota, joita tekisi mieli kommentoida, mutta keskityn tällä kertaa yhteen kysymykseen. Nykyrunouden ja nykyrunoilijoiden suhde modernistiseen perinteeseen on mietityttänyt minua yleisemminkin.

    Vaikka tuo olikin ehkä vain sivujuonne tässä keskustelussa niin uteliaisuuteni on herännyt, ja haen lisävalaistusta tai vihjeitä siihen että mistä oikein voisi löytää tuota Tommin mainitsemaa ”modernismikriittistä” asennetta. Pitäisikö sitä etsiä esimerkiksi Turun runoliikkeen suunnasta, 90-luvun laineista, katu- tai kapakkarunoudesta? Vai löytyisikö tuo hakemani asenne katurunouteen pesäeroa tekevästä kirjallisemmasta postmodernistisesta liikehdinnästä (esimerkiksi Panu Tuomen tai Leevi Lehdon runot ja kirjoitukset)? Vai liittyykö tämä enemmänkin tähän kohuttuun aivan uuteen ”avantgardistiseen” runouteen? Sodanjälkeisen moderdismin syntyajoista on kuitenkin kulunut jo hyvin kauan ja kyselenkin tätä asiaa siksi, että minusta on pikemminkin yllättävää kuinka vaikeaa on äkkiseltään löytää suoraa kritiikkiä, joka kohdistuisi modernististen runoilijoiden työhön tai edes modernismin esteettisiin lähtökohtiin yleensä.

  25. 28

    sanoo

    Onko sinun mahdollista käydä vaikkapa Parnasson 2000-luvun vuosikerrat läpi? Pelkästään Parnasson runouskritiikkejä lukemalla voit löytää näytteitä modernismin paradigman haastamisesta ja kyseenalaistamisesta. Tiedän tämän, koska olen itse asiaa seurannut.

    Tulesta & Savusta ja MotMoteista löydät samalla tavalla lisää enemmän tai vähemmän ohjelmallisia juttuja, joissa pilkahtaa modernismikritiikki.

    Omassa kanssakäymisessäni runousväen kanssa olen vuosien mittaan törmännyt useinkin näihin juttuihin epämuodollisissa keskusteluissa. Ihmettelen, jos on sellaisia runouden kanssa tekemisissä olevia, jotka eivät ole siitä koskaan kuulutkaan.

    Modernismin muotopuhtaus, modernistinen kuvallisuus, modernistinen läsnäolon metafysiikka, keskeislyriikka: tällaisia teemoja nousee esiin.

    En nyt rupea osoittamaan ihmisiä tai ryhmiä erikseen sormella, koska se haiskahtaisi siltä että ikään kuin syyttäisin ihmisiä modernismikritiikistä. Ei tämä asia ei ole minulle mitenkään polttava tai tunteita nostattava. Kuten sanoin, se tuli ensimmäisenä mieleeni, kun mietin tuon Kunderan esseen paikannuksia nyky-Suomeen. Proosan puolelta on aika vaikea löytää mitään vastaavantyyppistä.

  26. 29

    sanoo

    Editoin pois tuon Haavikko-anekdootin tuosta merkinnästä, koska se ei tunnu toimivan tarkoitetulla tavalla vaan pikemminkin aiheuttaa väärinkäsityksiä.

  27. 30

    Juha Pääjärvi sanoo

    Kiitos vastauksesta. Taisin saada ison kotiläksyn nyt, montakohan arvostelua se tekee kaikkiaan… Täytyy tosiaan käydä uudestaan läpi noita mainittuja lehtiä, koska tuohon puoleen en ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Mielestäni Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella modernismin tulo Suomeen on ollut pitkään se ”suuri kertomus” jonka kautta oikeastaan koko kansallista kirjallisuushistoriaa on hahmotettu. Ja sitä vasten olisikin kummaa että joku ei vähän puhuisi tai kirjoittaisi vastaankin.

    Ymmärrän hyvin että nimiä varotaan sanomasta, niin tässä kuin muuallakin. Ilmiö on tuttu, ja seuraukset myös jos joku sanookin. Siksi kai tässä ollaankin helposti anonyymien kapakka-anekdoottien varassa. Kutkuttavaahan noita on varmaan kuulla, mutta kannattaakohan nuoren runoijapolven tunnelmille panna hirveästi painoa? Onko tuollainen marginaali sitten niin näkyvää? Ehkä se herättää huomiota hetkittäin netissä laajemminkin, mutta tuskinpa se haastaa realistisesti kirjallisuuden valtavirtoja. Henkilökohtaisesti soisin tuommoisen vastaliikkeen olevan näkyvämpääkin. Antimodernistinen musta lista on minulle kuitenkin vielä arvoitus, manifestitkin tuntuvat harvinaisilta. Ehkä niitä sittenkin löytyy kirjallisuuslehdistä, kenties rivien välistä?

  28. 31

    sanoo

    Pääset varmaan helpommalla, jos kuitenkin katsot Parnasson sijasta T&S:a ja Motmoteja.

    Myönnettäköön: aika pienistä ja hajanaisista palasista se modernismikritiikki koostuu. Sirpaleina se on kirjoitettu, enimmäkseen. Ne mustat listat ovat tuulessa lepattavia sivuja korkeintaan.

    Tässä on myös sellainen perspektiiviharha, että kun itse silloin kun olin vielä runoilija, kävin poeettisia keskusteluja ihmisten kanssa, niin niissä tällainen epämuodollinen modernismikritiikki oli paljon vahvemmin ja suorasukaisemmin läsnä.

    Ja näiden keskustelujen läpi olen varmasti sitten lukenut myös painettuja juttuja.

    Eräs konkreettisimpia vaikutuksia omalla kohdallani oli, että ajan oloon alkoi tuntua että lyyrisen minän kirjoittaminen runoon — ainakin sillä tavalla kuin se modernismissa perinteisesti tapahtui — on jotenkin äärimmäisen noloa ja sillä hankkii vain itselleen pilkkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *