Kirjallisuuden mahdollisuudet totaalisen hävityksen edessä

Muodostelma lensi perä edellä yli Saksan kaupungin, joka oli liekeissä. Pommittajat avasivat pommiluukkunsa, panivat käyntiin ihmeellisen magnetismin, joka kukisti liekit, keräsi ne lieriön muotoisiin terässäiliöihin ja nosti säiliöt koneiden vatsaan. Säiliöt varastoitiin siististi telineisiin. Maassa oli saksalaisilla omia ihmeellisiä laitteita, jotka olivat pitkiä teräsputkia. Niillä he imivät pommikoneista ja miehistä pois sirpaleita. Mutta vielä oli jäljellä muutamia haavoittuneita amerikkalaisia, ja jotkut koneet olivat pahasti korjauksen tarpeessa. Ranskan yllä tulivat kuitenkin taas saksalaiset hävittäjät paikalle ja paikkasivat miehet ja koneet täyteen kuntoon.

Siinä armelias näkymä amerikkalaisten Saksaan tekemiin pommituslentoihin toisessa maailmansodassa. Se on peräisin Kurt Vonnegutin ehkä parhaasta romaanista Teurastamo 5 (suomentanut Juhani Jaskari). Romaani perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankina maan tasalle pommitetussa Dresdenissä. Siteeraamassani katkelmassa Teurastamo 5:n päähenkilö Billy Pilgrim katsoo sotafilmiä takaperin. Samalla tekniikalla on Martin Amis kirjoittanut holokaustia käsittelevän romaanin Ajan suunta (suomentanut Seppo Loponen).

Pilgrim luonnehtii Dresdenin pommitusta toisen maailmansodan suurimmaksi joukkoteurastukseksi. Siinä kuoli 135 000 ihmistä. Dresden ei kuitenkaan ollut yksittäistapaus. Samanlaista hävitystä liittoutuneet kylvivät muihinkin vihollismaansa kaupunkeihin. Tilastot ovat karuja. Ilmasota vaati Saksassa 600 000 kuolonuhria, tuhosi kolme ja puoli miljoonaa asuntoa ja jätti sodan päätteeksi kodittomiksi seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Teoksessaan Ilmasota ja kirjallisuus (suomentanut Oili Suominen) W.G. Sebald kertoo, että tuhon jäljiltä oli Kölnissä kivimurskaa 31,4 kuutiometriä jokaista asukasta kohti ja Dresdenissä 42,8 kuutiometriä. “Silti emme tiedä, mitä se kaikki todellisuudessa tarkoitti”, Sebald väittää. Ilmasota ja kirjallisuus perustuu luentosarjaan, jonka kirjailija piti Zürichissä 1997. Sen lähtökohtana oli tarkastella, miten ilmasotaa on kuvattu saksalaisessa kirjallisuudessa.

Lyhyt vastaus on, että hyvin niukasti. Esimerkiksi Heinrich Böll jätti oman pommitusten tuhoja käsittelevän teoksensa pitkäksi aikaa julkaisematta.

Muistellessaan omaa lapsuuttaan Sebald (joka syntyi sodan lopulla 1944) ihmettelee, kuinka vähän pommituksista puhuttiin tavallisten ihmisten kesken, vaikka lähestulkoon jokainen saksalainen oli menettänyt niissä perheenjäseniään, sukulaisiaan tai tuttaviaan.

Mikä selittää pidättyväisyyden? Yksinkertaisin vastaus varmaankin olisi, että saksalaisten syyllisyydentunto natsien hirmuteoista. Kuolihan keskitysleireillä paljon enemmän ihmisiä kuin liittoutuneiden pommituksissa, ja Saksa oli kiistatta sotaan syyllinen.

Sodanjälkeisten vuosikymmenten historiakatsauksissa saksalaisten kaupunkien tuho esitettiin jälleenrakennuksen alkupisteenä, vuotena nolla, eikä hävityn sodan lopputulemana. Niissä oli kaksi valokuvaa rinnakkain: toisessa valokuvassa näkyi pelkkiä raunioita ja toisessa valokuvassa kukoistava urbaani maisema. Viesti oli yksinkertaisuudessaan tehokas: näin pitkälle olemme jälleenrakennuksessa edistyneet!

Sebaldin mielestä syyllisyydentunto ja halu katsoa tulevaisuuteen eivät kuitenkaan ole ainoat selitykset ilmasodan sivuuttamiselle saksalaisessa kirjallisuudessa. Oma vaikutuksensa on myös sillä, että pommitusten tuhojen kuvaaminen sanoin on paitsi vaikeaa myös traumatisoivaa. Sebald kävi luentosarjaansa valmistellessaan läpi aikalaisten silminnäkijäraportteja ja kiinnitti huomiota siihen, kuinka niissä nousivat esille samanlaiset fraasinomaiset kuvailut. Hän pitää selvänä, että kun tulimyrsky tuhoaa muutamassa tunnissa kokonaisen kaupungin, se vääjäämättä kuormittaa ja lamaannuttaa tuhosta pelastuneiden ajattelukykyä ja tunnevoimaa. Autenttisen kokemuksen pukeminen sanoiksi käy mahdottomaksi. Puhe typistyy hokemiksi.

Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuisi kokea jotain tällaista:

Hyväksi havaittuun tapaan aloitettiin kaksituhatkiloisilla miinapommeilla, jotka repivät ovet sijoiltaan ja särkivät ikkunat, sitten sytytettiin kevyillä palopanoksilla ullakot tuleen ja raskaammat, noin 15-kiloiset palopommit iskeytyivät rakennusten perustuksiin saakka. Muutamassa minuutissa syttyi kaikkialle noin kahdenkymmenen neliökilometrin suuruiselle hyökkäysalueelle valtavia tulipaloja, jotka kasvoivat yhteen niin nopeasti, että jo neljännestunnin kuluttua siitä kun ensimmäiset pommit olivat pudonneet oli koko näköpiiri yhtenä tulimerenä. Ja siitä viiden minuutin päästä, kello 1.20, syntyi tulimyrsky, jollaista kukaan ihminen ei ollut siihen mennessä voinut edes kuvitella. Liekkimeri, joka leiskui nyt kahdentuhannen metrin korkeuteen, imi itseensä kaiken hapen sellaisella voimalla, että ilmavirtaukset yltivät hirmumyrskyn nopeuteen ja pauhasivat kuin mahtavat urut, joiden kaikki äänikerrat soivat yhtaikaa. Palo roihusi kolme tuntia. Pahimmillaan myrsky irrotti taloista päädyt ja katot, lennätti parvekkeita ja mainosseiniä halki ilman, väänsi puut juuriltaan ja viskeli ihmisiä ilmassa palavina soihtuina.

Aikalaistodistukset kertovat tuhotuista kaupungeista paenneista ihmislaumoista, jotka olivat sekopäisinä järkytyksestä nähtyään omaistensa ja naapureidensa kärventyneen elävältä. Sebald nostaa Friedrich Reckin päiväkirjasta esiin pysäyttävän yksittäistapauksen. Reck näkee yläbaijerilaisella rautatieasemalla Hampurista paenneen naisen, jonka matkalaukku aukeaa ja matkalaukusta putoaa asemalaiturille lapsen ruumis. Samanlaisia tapauksia todistettiin muuallakin. Tulimyrsky kutisti monet ruumiit kolmannekseen luonnollisesta koostaan. Näitä hiiltyneitä lapsenraatoja vanhemmat sitten kantoivat matkalaukuissaan.

Miten kirjallisuus voi kuvata tällaista kauheutta?

Tämä on Ilmasodan ja kirjallisuuden ydinkysymys. Eikä Sebald peittele omaa kantaansa. Hän korostaa totuuden ihanteen merkitystä, se on hänen mielestään kirjailijalle ainoa legitiimi perusta kuvata totaalista hävitystä. Mitä paljaampaa, mitä rehellisempää, mitä asiallisempaa tekstiä, sen parempi, koska esteettisten tai näennäisesteettisten efektien rakentelu tuhotun maailman raunioille vie kirjallisuudelta oikeutuksen.

Vastenmielisenä esimerkkinä Sebald mainitsee sanataiturin maineessa olevan Arno Schmidtin, jonka tekstit lavastavat lukijoiden eteen ilmahyökkäyksen spektaakkelin. Kielellisellä ilotulituksella Schmidt yrittää kuvata tuhon pyörrettä kaikessa mielettömyydessään ja jälki on tällaista: “Lihava pilvinainen asettui varastorakennuksen viereen, pullisti pömppömahansa ja purskautti suustaan kakkaran yläilmoihin, nauraa kähisi: ohhoh! ja oli kompastua raajoihinsa, käänsi paksut pakaransa meihin päin ja pieraisi perseestään kuumia rautaputkia, loputtomiin, taitavasti, niin että pensaatkin niiailivat ja pulisivat.” Sebald ei säästele sanojaan roimiessaan Schmidtin avantgardehenkistä kielellistä radikalismia:

En pysty näkemään mitään siitä, mitä tuossa kuvataan, näen aina vain kirjailijan, innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä. Kaikenlaisille harrastelijanikkaroijille on tyypillistä, että he toistavat keksimäänsä yhä uudelleen, ja samoin Arno Schmidt myös tässä ääritapauksessa pysyy järkähtämättä lestissään ja tarjoaa lukijoille kaleidosk
ooppimaisia kuvioita, ihmiskeskeisen käsityksen luonnosta, muutaman kortistolaatikosta poimimansa sanan, erinäisiä leksikaalisia harvinaisuuksia, groteskeja kohtauksia ja metaforia, huumoria ja äännemaalailua, vulgaaria ja valikoitua, raakuuksia, räjähdyksiä ja rähinää.

Totaalisen hävityksen kuvaajana kirjallisuus useimmiten kalpenee muodon ja tyylin kysymyksistä piittaamattoman ei-kirjallisuuden eli puhtaan dokumentoinnin rinnalla. Sebald lukee järkyttyneenä teosta nimeltä Patologis-anatomisia tutkimustuloksia Hampurin pommitusten uhreista vuosilta 1943-1945. Siinä on pikkutarkkoja kuvailuja pommituksissa menehtyneiden ruumiista, joita tulimyrsky on koetellut eri tavoin. “Se, minkä Schmidtin tekokieli peittää näkyvistä, tuijottaa meitä tästä kauhun virkamiesten kielestä, kun he järkähtämättä ja suuremmin siekailematta tekevät tehtäväänsä”, kirjoittaa Sebald.

Sebald on varmasti oikeassa. Toisaalta uskon, että joku Paul Celanin kaltainen runoilija olisi pystynyt kirjoittamaan Dresdenin tai Hampurin hävityksestä järkyttävän todentuntuisia säkeitä, sortumatta kauhupornoon.

Kommentit (13)
  1. Tämä sama sisällön ja muodon ongelma on tullut eteeni perhesurmien, tai -murhien, kohdalla. Kalle Haatasen radiohaastattelussa Tiina Raevaara puhui perhesurmista kiinnostavasti, sanoisinko mieltä avaavasti. Hän oli tarkka, anlyyttinen ja realistinen. Hän pysäytti kuuntelemaan. Halusin heti lukea hänen aiheesta kirjoittamansa kirjan Laukaisu. Mutta siinä hän tuntui kiinnostuneen enemmän taiteesta, etäännyttämisestä fiktiiviseen tilaan. Esimerkiksi Emmanuel Carrere käsitteli aihetta Valheessa paremmin.

  2. Tommi Melender
    23.8.2014, 20:14

    Carreré on kieltämättä hyvä dokumentaristisessa kerronnassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *