Kirjallisuuden mahdollisuudet totaalisen hävityksen edessä

Muodostelma lensi perä edellä yli Saksan kaupungin, joka oli liekeissä. Pommittajat avasivat pommiluukkunsa, panivat käyntiin ihmeellisen magnetismin, joka kukisti liekit, keräsi ne lieriön muotoisiin terässäiliöihin ja nosti säiliöt koneiden vatsaan. Säiliöt varastoitiin siististi telineisiin. Maassa oli saksalaisilla omia ihmeellisiä laitteita, jotka olivat pitkiä teräsputkia. Niillä he imivät pommikoneista ja miehistä pois sirpaleita. Mutta vielä oli jäljellä muutamia haavoittuneita amerikkalaisia, ja jotkut koneet olivat pahasti korjauksen tarpeessa. Ranskan yllä tulivat kuitenkin taas saksalaiset hävittäjät paikalle ja paikkasivat miehet ja koneet täyteen kuntoon.

Siinä armelias näkymä amerikkalaisten Saksaan tekemiin pommituslentoihin toisessa maailmansodassa. Se on peräisin Kurt Vonnegutin ehkä parhaasta romaanista Teurastamo 5 (suomentanut Juhani Jaskari). Romaani perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankina maan tasalle pommitetussa Dresdenissä. Siteeraamassani katkelmassa Teurastamo 5:n päähenkilö Billy Pilgrim katsoo sotafilmiä takaperin. Samalla tekniikalla on Martin Amis kirjoittanut holokaustia käsittelevän romaanin Ajan suunta (suomentanut Seppo Loponen).

Pilgrim luonnehtii Dresdenin pommitusta toisen maailmansodan suurimmaksi joukkoteurastukseksi. Siinä kuoli 135 000 ihmistä. Dresden ei kuitenkaan ollut yksittäistapaus. Samanlaista hävitystä liittoutuneet kylvivät muihinkin vihollismaansa kaupunkeihin. Tilastot ovat karuja. Ilmasota vaati Saksassa 600 000 kuolonuhria, tuhosi kolme ja puoli miljoonaa asuntoa ja jätti sodan päätteeksi kodittomiksi seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Teoksessaan Ilmasota ja kirjallisuus (suomentanut Oili Suominen) W.G. Sebald kertoo, että tuhon jäljiltä oli Kölnissä kivimurskaa 31,4 kuutiometriä jokaista asukasta kohti ja Dresdenissä 42,8 kuutiometriä. ”Silti emme tiedä, mitä se kaikki todellisuudessa tarkoitti”, Sebald väittää. Ilmasota ja kirjallisuus perustuu luentosarjaan, jonka kirjailija piti Zürichissä 1997. Sen lähtökohtana oli tarkastella, miten ilmasotaa on kuvattu saksalaisessa kirjallisuudessa.

Lyhyt vastaus on, että hyvin niukasti. Esimerkiksi Heinrich Böll jätti oman pommitusten tuhoja käsittelevän teoksensa pitkäksi aikaa julkaisematta.

Muistellessaan omaa lapsuuttaan Sebald (joka syntyi sodan lopulla 1944) ihmettelee, kuinka vähän pommituksista puhuttiin tavallisten ihmisten kesken, vaikka lähestulkoon jokainen saksalainen oli menettänyt niissä perheenjäseniään, sukulaisiaan tai tuttaviaan.

Mikä selittää pidättyväisyyden? Yksinkertaisin vastaus varmaankin olisi, että saksalaisten syyllisyydentunto natsien hirmuteoista. Kuolihan keskitysleireillä paljon enemmän ihmisiä kuin liittoutuneiden pommituksissa, ja Saksa oli kiistatta sotaan syyllinen.

Sodanjälkeisten vuosikymmenten historiakatsauksissa saksalaisten kaupunkien tuho esitettiin jälleenrakennuksen alkupisteenä, vuotena nolla, eikä hävityn sodan lopputulemana. Niissä oli kaksi valokuvaa rinnakkain: toisessa valokuvassa näkyi pelkkiä raunioita ja toisessa valokuvassa kukoistava urbaani maisema. Viesti oli yksinkertaisuudessaan tehokas: näin pitkälle olemme jälleenrakennuksessa edistyneet!

Sebaldin mielestä syyllisyydentunto ja halu katsoa tulevaisuuteen eivät kuitenkaan ole ainoat selitykset ilmasodan sivuuttamiselle saksalaisessa kirjallisuudessa. Oma vaikutuksensa on myös sillä, että pommitusten tuhojen kuvaaminen sanoin on paitsi vaikeaa myös traumatisoivaa. Sebald kävi luentosarjaansa valmistellessaan läpi aikalaisten silminnäkijäraportteja ja kiinnitti huomiota siihen, kuinka niissä nousivat esille samanlaiset fraasinomaiset kuvailut. Hän pitää selvänä, että kun tulimyrsky tuhoaa muutamassa tunnissa kokonaisen kaupungin, se vääjäämättä kuormittaa ja lamaannuttaa tuhosta pelastuneiden ajattelukykyä ja tunnevoimaa. Autenttisen kokemuksen pukeminen sanoiksi käy mahdottomaksi. Puhe typistyy hokemiksi.

Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuisi kokea jotain tällaista:

Hyväksi havaittuun tapaan aloitettiin kaksituhatkiloisilla miinapommeilla, jotka repivät ovet sijoiltaan ja särkivät ikkunat, sitten sytytettiin kevyillä palopanoksilla ullakot tuleen ja raskaammat, noin 15-kiloiset palopommit iskeytyivät rakennusten perustuksiin saakka. Muutamassa minuutissa syttyi kaikkialle noin kahdenkymmenen neliökilometrin suuruiselle hyökkäysalueelle valtavia tulipaloja, jotka kasvoivat yhteen niin nopeasti, että jo neljännestunnin kuluttua siitä kun ensimmäiset pommit olivat pudonneet oli koko näköpiiri yhtenä tulimerenä. Ja siitä viiden minuutin päästä, kello 1.20, syntyi tulimyrsky, jollaista kukaan ihminen ei ollut siihen mennessä voinut edes kuvitella. Liekkimeri, joka leiskui nyt kahdentuhannen metrin korkeuteen, imi itseensä kaiken hapen sellaisella voimalla, että ilmavirtaukset yltivät hirmumyrskyn nopeuteen ja pauhasivat kuin mahtavat urut, joiden kaikki äänikerrat soivat yhtaikaa. Palo roihusi kolme tuntia. Pahimmillaan myrsky irrotti taloista päädyt ja katot, lennätti parvekkeita ja mainosseiniä halki ilman, väänsi puut juuriltaan ja viskeli ihmisiä ilmassa palavina soihtuina.

Aikalaistodistukset kertovat tuhotuista kaupungeista paenneista ihmislaumoista, jotka olivat sekopäisinä järkytyksestä nähtyään omaistensa ja naapureidensa kärventyneen elävältä. Sebald nostaa Friedrich Reckin päiväkirjasta esiin pysäyttävän yksittäistapauksen. Reck näkee yläbaijerilaisella rautatieasemalla Hampurista paenneen naisen, jonka matkalaukku aukeaa ja matkalaukusta putoaa asemalaiturille lapsen ruumis. Samanlaisia tapauksia todistettiin muuallakin. Tulimyrsky kutisti monet ruumiit kolmannekseen luonnollisesta koostaan. Näitä hiiltyneitä lapsenraatoja vanhemmat sitten kantoivat matkalaukuissaan.

Miten kirjallisuus voi kuvata tällaista kauheutta?

Tämä on Ilmasodan ja kirjallisuuden ydinkysymys. Eikä Sebald peittele omaa kantaansa. Hän korostaa totuuden ihanteen merkitystä, se on hänen mielestään kirjailijalle ainoa legitiimi perusta kuvata totaalista hävitystä. Mitä paljaampaa, mitä rehellisempää, mitä asiallisempaa tekstiä, sen parempi, koska esteettisten tai näennäisesteettisten efektien rakentelu tuhotun maailman raunioille vie kirjallisuudelta oikeutuksen.

Vastenmielisenä esimerkkinä Sebald mainitsee sanataiturin maineessa olevan Arno Schmidtin, jonka tekstit lavastavat lukijoiden eteen ilmahyökkäyksen spektaakkelin. Kielellisellä ilotulituksella Schmidt yrittää kuvata tuhon pyörrettä kaikessa mielettömyydessään ja jälki on tällaista: ”Lihava pilvinainen asettui varastorakennuksen viereen, pullisti pömppömahansa ja purskautti suustaan kakkaran yläilmoihin, nauraa kähisi: ohhoh! ja oli kompastua raajoihinsa, käänsi paksut pakaransa meihin päin ja pieraisi perseestään kuumia rautaputkia, loputtomiin, taitavasti, niin että pensaatkin niiailivat ja pulisivat.” Sebald ei säästele sanojaan roimiessaan Schmidtin avantgardehenkistä kielellistä radikalismia:

En pysty näkemään mitään siitä, mitä tuossa kuvataan, näen aina vain kirjailijan, innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä. Kaikenlaisille harrastelijanikkaroijille on tyypillistä, että he toistavat keksimäänsä yhä uudelleen, ja samoin Arno Schmidt myös tässä ääritapauksessa pysyy järkähtämättä lestissään ja tarjoaa lukijoille kaleidoskooppimaisia kuvioita, ihmiskeskeisen käsityksen luonnosta, muutaman kortistolaatikosta poimimansa sanan, erinäisiä leksikaalisia harvinaisuuksia, groteskeja kohtauksia ja metaforia, huumoria ja äännemaalailua, vulgaaria ja valikoitua, raakuuksia, räjähdyksiä ja rähinää.

Totaalisen hävityksen kuvaajana kirjallisuus useimmiten kalpenee muodon ja tyylin kysymyksistä piittaamattoman ei-kirjallisuuden eli puhtaan dokumentoinnin rinnalla. Sebald lukee järkyttyneenä teosta nimeltä Patologis-anatomisia tutkimustuloksia Hampurin pommitusten uhreista vuosilta 1943-1945. Siinä on pikkutarkkoja kuvailuja pommituksissa menehtyneiden ruumiista, joita tulimyrsky on koetellut eri tavoin. ”Se, minkä Schmidtin tekokieli peittää näkyvistä, tuijottaa meitä tästä kauhun virkamiesten kielestä, kun he järkähtämättä ja suuremmin siekailematta tekevät tehtäväänsä”, kirjoittaa Sebald.

Sebald on varmasti oikeassa. Toisaalta uskon, että joku Paul Celanin kaltainen runoilija olisi pystynyt kirjoittamaan Dresdenin tai Hampurin hävityksestä järkyttävän todentuntuisia säkeitä, sortumatta kauhupornoon.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tämä sama sisällön ja muodon ongelma on tullut eteeni perhesurmien, tai -murhien, kohdalla. Kalle Haatasen radiohaastattelussa Tiina Raevaara puhui perhesurmista kiinnostavasti, sanoisinko mieltä avaavasti. Hän oli tarkka, anlyyttinen ja realistinen. Hän pysäytti kuuntelemaan. Halusin heti lukea hänen aiheesta kirjoittamansa kirjan Laukaisu. Mutta siinä hän tuntui kiinnostuneen enemmän taiteesta, etäännyttämisestä fiktiiviseen tilaan. Esimerkiksi Emmanuel Carrere käsitteli aihetta Valheessa paremmin.

  2. 3

    sanoo

    Mm. muistitutkija Daniel Schacter on kuvannut supermuistoja, joita erittäin järkyttävät tilanteet voivat jättää. Niiden voima voi ryöstäytyä milloin tahansa valloilleen. Siksi aversio on yleistä arkielämässä. Tuo avantgardistinen katkelma tuntui yritykseltä päästä muistoista niskanpäälle, vaikka saattoi sitä epäillä sietämättömäksi perversioksikin. Poliittinen tilanne ei varmastikaan ollut helppo ryhtyä uhrikuvauksiin saksalaisella näkökulmalla.

    Kirjallisuus voisi ihan hyvin omaksua yhteisen muistin ja tietoisuuden tehtäväänsä. Tunnetko kuranttia kuvausta meneillään olevista sodista tai luonnonkatastrofeista? Sotareportaasi näyttäisi yleensä olevan strategista tai humanitaarista. Miten individualistinen kaunokirjallisuus nousee näistä raameista? Miten vältetään mässäilyn maku, tai tarvitseeko sellaisesta mahdollisuudesta olla huolissaan? Tarkkakaan kuvaus ei synny arvotyhjiössä…

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Mikko Roihan Seitsemässä veljeksessä ankaran reuhaamisen jälkeen veljekset ovat vuodehoidokkeja,sänkyistään pääsemättömissä apulaitteiden ja oliko jokusia venloja ylläpidossa.Joo.En ollut hakeutunut TTT:n katsomoon Mikko Roihan takia,vaan Aleksis Kiven.Seuraavan kerran meninkin tanssiteatteri Minimin Juhaan ,en Juhani Ahon,vaan Mikko Roihan takia.

    Eilisiltana etsiydyin Erotajalle Sylvin seuraan enkä Minna Canthin viettelemänä niinkään, vaan taas tämän Roihan.Nyt kirjoitan koska Sylviä jatkossa esitetään satakunta kertaa eripuolilla Suomea.Menkää katsomaan inhimillisen tuhoa.Paljastan juonen.Sylvi on elämänhalua ja tarmoa pursuava nainen papereihin ja nettiin hautauneiden vanhempiensa keskellä.Näiden kuoleentumista symboloi se strykniini.Aviokahleet, ja ikätoveria, koulutkäynyttä Axelia painavat sovinnaisuuden siteet,vievät hapen Sylvin tarmolta ja suistavat hyväntahtoisuuden raiteiltaan.Lopussa Sylvi pelastautuu omien voimavarojensa eristyneisyyteen Vankilaan jossa vartijanaisen hahmossa peli koulukiusaaminen näykkimissadismi vailla siis mitään ihmisen arvoista elämän ympäristöa jatkuu.Mutta Sylvi, tuntien maailman laidan alkaa elämänsä tässä kaistaleessa auringonvaloa.Ihan ominkin päin eläminen on mahdollista latte-asieluisia kanssakansalaisia väistäen,vankilan turvissa itsekseen.

    Ehkä kuitenkin vankilan sijasta vaikka teatteri missä katsoa tilannetta silmiin.Sen vain taiteilja kokonaisuuden ja palojen yhteyksiä sitoen voi esittää.Mikko Roihan mustanpuhuva teatteri valaisee.Myös edellisen illan Nietzsche esitys jauhoi asiat puhki (4 tuntia,20 min väliaikaa).Ensin tehtiin utopiaa oikeasti etelä-Amerikassa,sitten Kolmannessa Valtakunnassa.Ja lopulta nykyajassa tanssijamies pyörii asiatta ballerinnaleningissä varttitunnin yhtä rataa.Onneksi samalla tanssii ”Nietzsche” omiaan poseeraten antiikin veistoksia ja muuta.Todella taitava esittäjä.Vihonviimeksi hän löysähtää apinaksi ja hypähtää istua kyyhöttämään -tuolille.Sen pituinen se.

    Olin minä Stagella venäläistä U esitystäkin seuraamassa,kolmen lipun sarja alennuksella.Siellä oli myös Suna Vuori.Hänelle U oli sotkuista ja joutavaa.Minulle teatterin juhlaa.10 tai ylikin näyttelijää Moskovan kerrostalon huoneessa tuskastuneina,hermostuneina,sysivinä ja ihmislämpöä yritellen korvissa Tassin uutisvuo jostakin sankarillisesta Lumunbasta.Tutun kuuloista ja samapohjaista konsumismissa elävän markettirotan näivettymistähän Saksasta ja eeuustamme kuvasi Sylvikin,Roihan jäljiltä.Suna Vuori ei ymmärtänyt tästäkään hölynpölyä.Pyörittelipähän kuitenkin Roihan maineen vaatiman mitan verran hymistystä.On outoa taidekritiikkiä.Jotain rakentavaa sanoakseni yllytän teinileffaan Tähtiin kirjoitettu virhe.Sai kaksi pistettä niistä viidestä Hesarissa.Mutta siinä mainittiin leffan nousseen ilmiöksi Yhdysvalloissa,kai kummastellen.Minusta elokuva on ilmiömäisen avara kattaus vaikeata aihepiiriään (syöpä) ja ihmisen voimavaroja repiä ihan vain omasta hengestään.Niin kuin muuuten tuossa Sylvissäkin,muiden pettäessä, ja leffassa oman kehon.Suomessa on ihan rikasta elää kunhan vain tunnistaa lajit ja laadut.

    Ja ulkomailla Kasselissa missä nykykuvataidetta esitetään viisivuotisjaksoin Dokumentassa, on keskusta pommitusten jäljiltä kuin tikkurilaa tai äkkirakennettua sateen ja pakkasen suojaa.Sitten kilometri mihin päin hyvänsä kohtaa vanhan sotapommituksia edeltäneen asuin- ja muun ympäristön,kaunista koristelua yksilöllistä taloa ja rakennetta.Vielä lähempänä Lyypekissä näkee saman.Viimeksi Dokumentassa oli pakolaisteema.Siellä joella seilasi evakkopaatteja jos millaisia.Kaikkien mahdollisten yhdistysten ja porukoiden kokoamia itse osallistua Kasselinsa taideponnnistukseen.Jopa vanha ränsy hugenottitalo oli teräsportailla pinnistetty vierailukuntoon ja päästä funtsimaan menneitä pakolaisia ja nykyisiä tv-kuvia oikeina silmien edessä jalkaterän hakiessa porrasta.Jukka Sjöstedt

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Minna Canthin ”Sylvi” on kovaa kamaa edelleen!

    Teatteri on taiteenlajeista komein ja vaikuttavin. Nykymaailmassa, jossa nettitodellisuus vie ihmisen kauas kolmiulotteisuudesta – ei siihen auta 3D tekonologia – ja sekin näkyy jo, piru vie, kirjallisuudessa ns. ”nettitodellisuutena”.

    Kirjailijan tärkein väline on kieli ja tärkein ominaisuus mielikuvitus, sen käyttö.

  5. 6

    Anonymous sanoo

    Minulle tarttui myös tämä viimeinen suomennettu Sebald mukaan viime perjantaina kirjastosta. Luin kahdelta istumalta. Kirjan sisältö oli merkittävä, hieno ja koskettava ja jäin kaipaamaan samaa lisää, dokumentaarista proosa-kerrontaa. Aihepiiri näin 60-luvulla syntyneelle osui täysin. Se ei ollut kuitenkaan vaan toinen maailmansota -kirjallisuutta vaan paljon enemmän, vaikka kehys olikin Saksan moukarointi maan tasalle. Kaikki Sebaldit suomeksi on luettu, myös Rinnekankaan Sebaldia kommentoiva teos jota suosittelen koville faneille.

    Minulla on tapa tunkea Matti Pulkkista joka paikkaan. Hänen viimeisensä
    ( ei siis Romaanihenkilön kuolema johon aina hänen kohdallaan viitataan jopa kliseemäisesti) Ehdotus rakkausromaaniksi oli dokumentin ja proosan sekoittavan tyylilajin merkkiteos tässä maassa, mielestäni. Jos viitsitte, lukekaa. Joillekin uuvuttava, joillekin silmiä avaava.

    Mutta Sebald… vastaavaa tyyppiä ja kirjailijaa, pienieleistä, tarkkaa, realistista, samalla henkisempää, saa etsiä. Danke. Harvoin, ihan totta, tulee kirjailijoista mieleen latteus että siinäpä on viisas mies. Sebaldin kohdalla tulee, eikä se ole hänen kohdallaan ollenkaan latteus. Hänen tekstissään ja puheessaan on jotakin jopa isällistä, paljastavaa ainakin siten ettei se ole samalla rajua, armotonta, seurauksista piittaamatonta(vrt. Thomas Bernhard). GWS tuntuu kantavan kuin jotakin vastuuta. Surustahan on hänen kohdallaan paljon puhuttu. Parempi etten jatka tuosta enempää..
    t. jope

  6. 7

    sanoo

    Teatteri on taiteenlajeista komein ja vaikuttavin. Näin todettiin tuolla edellä. Minusta kaikki taiteenlajit voivat olla vaikuttavia kärsimyksen kuvaajina tai sitten ei.

    Myös yksittäinen kuva iskee joskus tajuntaan ja vaikuttaa joillekin ihmisille paremmin kuin tuhat sanaa. On sota- ja katastrofikuvaajia, jotka eivät lopulta kestä kaikkea näkemäänsä, vaan päätyvät itsemurhaan. He onnistuvat työssään, mutta saavat osakseen aiheetonta kritiikkiä siksi että pysähtyvät kuvaamaan sen sijaan, että auttaisivat. Minusta tämä kritiikki on perusteetonta mukavasti sohvalla istuvalta, joka kokee rauhaansa häirityn, kun näkee kuvan nälkiintyneestä lapsesta, jota korppikotka vainoaa (Kiasman näyttely The Sound of Silence)tai lapsesta, joka polkee jalkaa vanhempien riidellessä (Sanomatalon World Press Photo -näyttelyn ajankohtaiaiheiden II sija). On hyvä, että näytetään.

    Sebaldilta olen lukenut Austerlitzin, joka vaikutti minuun voimakkaasti.

    Mikä selittää pidättyväisyyden? Varmaan paljolti kuvaamisen vaikeus. Monet suomalaiset sotaveteraanit ovat puhuneet sotakokemuksistaan vain vitseinä ja anekdootteina sotaa kokemattomille.

  7. 8

    Anonymous sanoo

    Duoda, duoda, ehkä pieni alaviite tähän sallitaan.

    Miksi olisi sodasta pitänyt erikoisemmin puhua? Sehän oli taakse jäänyttä aikaa, mennyttä arkea, jo hämärtyvää kuten omammekin on.
    Ehkä sodan käyneet suhtautuivat siihen kuten me kouluajan muistoihin. Vieraammalta saatettiin kysyä, että missä olitte sodan aikana kuten minä saattaisin kysyä ’missä sä olet koulusi käynyt’, sen kummemmitta.
    Ei sotaa siis myöskään kartettu jos puheeksi tuli ja nuorempien kysymyksiin tietysti vastattiin.

    Näin oli omassa keskiluokkaisessa nuoruuden ympäristössäni v.-42 syntyneen näkövinkkelistä katsottuna.

    hh

  8. 9

    Anonymous sanoo

    Sodasta ei puhuttu ehkä senkään takia, että kaikki olivat sen kokeneet. ”Everybody knows.” Lienee myös aika ymmärrettävää, että oli riittävästi tekemistä uuden elämän rakentamisessa raunioiden päälle. Nykyinen psykokulttuuri haluaa jauhaa asioista loputtomiin ja kehittelee traumoja vaikka mistä, koska on aikaa ja niin mukavat olot. On helppo osoittaa sormella niitä, jotka ”oireilivat traumaa puhumattomuudella”, vaikka kyseessä on voinut olla yksinkertaisesti realiteettien hyväksyminen ja elämän jatkaminen parhaalla mahdollisella tavalla. Puhe ei mitenkään automaattisesti auta tai helpota ongelmia. Joskus se vain pitkästyttää.

  9. 10

    Anonymous sanoo

    Ano ( klo 15.06). Luulenpa että harvat sotaveteraanit suhtautuivat sotaan ”kuin koulumuistoihin.” Ehkä joillakin oli se onni. Minun lähipiirissäni oli jatkosodan kävijä, mm. Valkeasaari kesäkuussa 1941, ehkä tiedätte mitä siellä tapahtui. Rikkinäinen mies oli läpi elämänsä. Etulinjan konekivääriampuja. Alkoholia ja levottomuutta siviilissä. Osan sopeutumattomuudestaan siirsi perheeseensä. Isäni.

    Toinen myytti suomalaisista sodankäyneistä on, että ”ei ne siitä koskaan puhuneet.” Meillä ja naapureissa kokoontui sotavetaraaneja lapsuudessani juomaan, puhumaan. Puhetta oli paljon. Jälkikäteen psykologisoituna näen selvästi, että ei niistä enää terveiden ja normi-ihmisten kirjoissa ollut oikein kukaan. Kommarit vielä suolasivat haavoja: ”Mitä menitte sinne, olisitte antautuneet.” J-lauta.

    Juuri tätä vammaa, tai kollektiivisesti sovittua sokeutta sodan seurauksille, Sebald hyvin kuvaa.

    Eräs toinen asia mitä mietin kirjaa lukiessa on nykysotien pienuus verrattuna toisen maailmasodan massiivisiin tapahtumiin, vaikkapa juuri noihin Saksan pommituksiin. Totta kai sota, iso tai pieni, on aina väärin menneen logiikan väärä lopputulos ja suuri inhimillinen tragedia, mutta sodan mittaluokat ovat, onneksemme, nykyään pieniä. Ei näin tietenkään yksilötasolla.
    Mutta esim. uutisoidut Israel-Gaza -kauhut asettuvat näin mittaluokkaansa kun niitä vertaa historiallisiin tapahtumiin. Toisaalta vanhan juutalaisen viisauden mukaan ei ole olemassa kuin yhden ihmisen kokoisia maailmankaikkeuksia. Näitä päidemme sisällä lilluvia todellisuuksia joissa maailmankaikkeus on, ja voi olla vain tiedostajansa tietoisuuden kokoinen, ei voida summata yhteen. Siinä mielessä yhden ihmisen kuolema on aina kokonainen maailmanloppu. Suurempaa loppua ei olekaan, kuin yhden tajunnan häviäminen. Hitto, nyt harhauduin blogin aiheesta taas pahan kerran. Mutta joo, sodasta pitää puhua on se mahdollista tai ei. Muisti on paljon enemmän kuin muisto. Maailmamme on oikeastaan muistamisen tuottama kuva, harhaa ja totta sikin sokin. t. jope

  10. 11

    sanoo

    Se että sodan käyneet miehet eivät puhuneet ei tarkoittanut sitä, että he olisivat unohtaneet tai ottaneet tapahtuneen kevyesti. Omalla isälläni sota pulpahti esiin yksityiskohdissa. Jos kävelimme mukulakivikatua, hän saattoi sanoa, että kyllä ne haavoittuneet valittivat, kun kuljetettiin Viipurissa tällaista katua. Hän saattoi myös yhtäkkiä tilanteeseen kuulumattomasti kertoa jonkin hirveän sodan aikana kokemansa asian ikäänkuin kaskuna. Siitä voi päätellä, että mieli askarteli koetussa koko elämän ajan. Hän myös vertasi kaikkea korsussa oloon ja oli näin ollen tyytyväinen hyvin vähään. Viimeisinä vuosinaan hän tunsi kuuluvansa yhä enemmän yhteen entisten korsukavereitten kanssa. He eivät puhuneet sodasta; heillä oli sellaista yhteistä äärimmäistä nuoruuden kokemusta, joka sai heidät tuntemaan olonsa luontevaksi yhdessä. En usko, että kukaan heistä katsoi koskaan sotaelokuvia tai luki sotakuvauksia. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos näitä supermuistoja olsi ryhdytty herättelemään taiteen avulla.

  11. 12

    Anonymous sanoo

    Eräs läheiseni on yli 90-vuotias mies, viisi vuotta hänen nuoruudesta meni sodan ksekellä.

    Olen puhunut hänen kanssaan niistä ajoista, kuten muidenkin sukulaisten kanssa jotka elivät sotavuodet. Kaikkia heitä yhdistää ajatus: Ei koskaan enää.

    Ehkäpä kunnon ja todellinen sota tulee sitten kun niin halutaan. Ei nimittäin vaikuta siltä, että sotaa kauheasti vastustettaisiin missään. Natokiima on sotakiimaa ja hyvältä näyttää. Moni on jo valmis tarttumaan oikeisiin aseisiin ja leikkimään sotilasta tai sotilaan morsianta.

    Leikki on leikkiä. Leikisti voi olla kuka vaan ja mitä vaan. Sotaharjoitukset ovat tosileikkiä. Kun tosi alkaa, se on leikin loppu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *