Kirjallisuuden ääni

”Ei ole hienompaa ääntä kuin kirjoituskoneen ääni. Kun tekstiä korjaa, näkee aikaisemman version. Tietokoneessa ensimmäinen, paras, lause katoaa. Se on vaikuttanut kirjoihin aika paljon.”

Näin tuumii Paavo Haavikko Suomen Kuvalehden (51-52/2007)haastattelussa.

Moni vanhemman polven kirjailija käsittääkseni käyttää yhä kirjoituskonetta; itse en osaisi sellaisen kanssa puljata. Luotan kynään ja paperiin. Olen kirjoittanut lähestulkoon kaiken kaunokirjallisen tekstini ensiksi käsin muistivihkoihin.

Se ensimmäinen, paras, lause säilyy, ja voin siihen halutessani palata. Jos saan käsialastani selvää, aina en saa.

Käsin raapustaminen on tuottavuuden näkökulmasta toki järjetöntä puuhaa. Mutta eihän kaunokirjallisen tekstin tekemisessä ylipäänsä ole suurta järkeä. Sillä ei tienaa rahaa eikä se tee onnelliseksi, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Sitä tekee, koska ei ole vaihtoehtoa. Pakolla romaanit, esseet ja runot kirjoitetaan.

Olen kuullut eräiden nuorten runoilijoiden sanovan, että heille lyriikan tekeminen on ennen kaikkea hauskaa puuhaa, leikkiä. Mutta hekin leikkivät siksi, että heidän on pakko. Tunnustivat tai eivät.

P.S.

SK:n haastattelussa Haavikko kertoo kirjoittavansa viimeistä kirjaansa. Hän ei tunne ylpeyttä kaunokirjallisesta tuotannostaan, mutta on tyytyväinen että se on tullut tehdyksi. Monen mielestä Haavikon varmaan sietäisi tuntea ylpeyttä, minunkin mielestäni. Mutta ei kai suhteellisuudentajuinen ihminen voi olla ylpeä mistään kirjoittamastaan. Häpeää hän voi tuntea, ei ylpeyttä.
Kommentit
  1. 1

    Etappisika sanoo

    ”Mutta ei kai suhteellisuudentajuinen ihminen voi olla ylpeä mistään kirjoittamastaan. Häpeää hän voi tuntea, ei ylpeyttä.”

    Sää oot sit totanoin Turkkasi nyt lukenu?

  2. 3

    Etappisika sanoo

    Tarkoitin, kuten varmaan huomasit, että jos Paavo Haavikko, Suomi, Finland, puhelee tuollaista niin onhan siinä ulottuvuuksia tarjona ….

    ”Aiotko kirjailijaksi”-tyyppisen teoksen kun Pate vielä lykkäisi: ”eeei, älä aio, eei tule mitään, menee aika ja hermot, palkintoa ehkä tulee, ja rahaa, ja arvostusta, mutta turhaa on, turhaa, lopussa vituttaa vaan, terveisin Paavo…”

  3. 4

    sanoo

    Juu, ulottuvuuksia on.

    ”Synkkää oraakkelia kuullaan kuitenkin enää harvoin”, toteaa SK jutussaan.

    Vaan on sitä kimallusta Haavikonkin pilvenreunassa: siitä hän kertoo olevansa ylpeä, että oli aikanaan ensimmäisellä sijalla vasemmistolaisten tappolistalla: ”Sehän oli kunniapaikka”.

  4. 5

    Etappisika sanoo

    Ja tuonkin paikan veljemme vasemmalla tyrivät! Haavikolla henki, joskin jo vinkuva, yhä tallella!

    Ei ihme ettei siitä muustakaan vallankumouksesta mitään tullut.

  5. 6

    Manta sanoo

    Antoisaa tätä vuotta Antiaikalaiselle!

    Vihkoihin raapustajana olet hyvässä seurassa. Tuottavuuden kannaltakaan se ei välttämättä ole järjetöntä, kun muistetaan että esim. J.K. Rowling kuuluu vihkokirjailijoihin. Myös Claudio Magris kirjoittaa kaiken ensin käsin. Ja ihan kirkasta ainetta niistäkin harakanvarpaista tislautuu…

    Sitä paitsi kätevyydessään lyömätön pari, tuo kynä ja vihko. Onko sinulla muuten niin, että ajatuksenpoikaset on pantava heti paperille talteen etteivät ne häviä valkoiseen kohinaan? Minulle on moni vakuuttanut, että jos mieleen pulpahtanut ajatus/lause on hyvä (tai siinä on ainesta edes johonkin), sen kyllä muistaa vielä viikonkin päästä. Itse en ole tästä enää niin vakuuttunut.

    Ylpeydestä ja häpeästä: Haavikolla on nimenomaan suhteellisuudentajua. Olisipa sitä muillakin. Hivenen Haavikko alkoi tosin jo ärsyttää muutaman vuoden takaisessa Kirja A & Ö:ssä (oliko sillä tosiaan noin pöhkö nimi?), kun hän keskustelun loppua kohti alkoi vähätellä merkitystään niin alleviivaavasti että siinä jo kalskahti marttiahtisaarimainen marttyyriys. Mutta pannaan se normaalin ikääntymisen piikkiin. Hieno kirjailija.

  6. 7

    sanoo

    Samat alkaneen vuoden toivotukset Mantalle!

    En kulje muistivihko kädessä, vaan minun on aina pakotettava itseni erikseen istumaan alas ja ”tuottamaan” niitä kuningasajatuksia. Joskus vihkottomana, vaikkapa kaupungilla tai supermarketissa, voi tulla jotakin kirjallisesti relevanttia mieleen, mutta luotan siihen että muistan ajatuksen myöhemminkin. Läheskään aina en muista.

    En murehdi karanneita ajatuksiani, sillä usein on niin – ainakin omalla kohdallani – että jokin idea, joka syntyessään tuntuu briljantilta, osoittautuu myöhemmässä tarkastelussa hääppöiseksi.

    Haavikosta ja vaatimattomuudesta: oliko se Veijo Meri, joka sanoi että kukaan ei ole niin itserakas kuin vaatimaton ihminen. Jotenkin näin, sanatarkasti en muista.

  7. 9

    Manta sanoo

    Voi hyvin olla, että ne kadonneet ajatukset joutavatkin kadota. Mukavammalta kuitenkin tuntuisi päästä hylkäämään ne tietoisesti eikä jättää asiaa juonittelevan alitajuntansa (vai piilotajunnaksiko sitä nykyään pitäisi kutsua?) hoteisiin.

    Tuo vaatimattomuus/ylpeys-akseli on aika kinkkinen juttu. Uskon että on olemassa myös oikeasti vaatimattomia ihmisiä. He eivät yleensä päädy televisioon haastateltaviksi. Monia tällaiset yhteiskunnan silmissä jotain aikaan saaneet mutta suhteellisuudentajunsa säilyttäneet ihmiset hiertävät pirusti. Miksei se ota tosta kaikkea irti? Jotain hämärää siinä täytyy olla!

    Joku Haavikon kaltainen nerohko ihminen varmaan häilyy aidon ja epäaidon nöyryyden välillä, elämäntilanteesta ja -tuntemuksista riippuen.

  8. 10

    sanoo

    Juu, Haavikkoa varmastikin luonnehtii ambivalenssi, ihmisenä ja kirjailijana. Vanhoilla päivillä – kuvittelen niin – hän ja miksei moni muukin saattaa nähdä monet seikat uudelta kantilta. Menestysten, saavutusten ja muiden suhteellisuus paljastuu.

    ”Uskon että on olemassa myös oikeasti vaatimattomia ihmisiä. He eivät yleensä päädy televisioon haastateltaviksi.”

    Hyvin sanottu, tuo.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *