Kirjallisten juorujen lumoavuudesta

Jules Renardin päiväkirjan lukeminen herättää turhamaisia tunteita. Mieleeni on pälkähtänyt jopa sellainen ajatus, että jos kuolisin junaonnettomuudessa, haluaisin että minut löydettäisiin Renardin päiväkirja vierelläni.

“Tyyli on sitä, että löytää aina oikean sanan”, kirjoittaa Renard ja lisää, että muulla ei sitten olekaan niin suurta väliä. Tuolla tavalla saattoi ajatella ja kirjoittaa 1800-luvulla syntynyt ihminen. Meidän päivinämmehän tyyli tarkoittaa sitä, että kirjailija neuvokkaasti kätkee kaiken ironisuuden taakse: itsesäälinsä, kyvyttömyytensä, pelkonsa, ahdistuksensa, ujoutensa, vihansa, rakkautensa…

Vaan turha minun on pilata Renardin päiväkirjan tarjoamaa lukunautintoa kiukuttelemalla asioista, jotka ovat riesanani siksi, että satun onnettomuudekseni elämään 2000-luvulla. Luen Renardia välillä syventyneenä, välillä kevytmielisenä, ja varmaan myös hörähtelisin ääneen, jos tapanani olisi tehdä niin kirjoja lukiessani. “Edes taiteen nimissä ei saa pitkästyttää ihmisiä”, Renard kirjoittaa. Eikä hän pitkästytä. Etenkään silloin kun kirjaa ylös juoruja ja havaintoja aikalaisistaan, yli sata vuotta sitten eläneistä kirjallisuuseliitin edustajista.

Victor Hugosta Renard kertoo päivällisanekdootin. Hugo istuu vanhana, höperönä ja puolikuurona pöydän päässä päivällisvieraiden hälistessä keskenään. Kun väki alkaa kiitellä ateriasta ja valmistautuu nousemaan pöydästä, Hugo rykäisee: “Mutta minä en ole saanut vielä kakkua.”

Eräässä toisessa Renardin kirjaamassa anekdootissa Charles Baudelaire julistaa oluttuvassa: “Täällä haisee tuho!” Baudelairen seuralaiset puistelevat päätään ja sanovat tuntevansa ilmassa vain hapankaalin ja lämpöisen naisen tuoksua. “Minähän sanoin, että täällä haisee tuho!” Baudelaire toistaa uhkaavasti.

Tavattuaan Paul Verlainen ravintolassa Renard luonnehtii runoilijaa puoliksi koiraksi ja puoliksi hyeenaksi. “Olen köyhä tänään, mutta huomenna minulla on rahaa”, Verlaine sanoo, kun Renard maksaa hänen absinttinsa. Verlaine lupaa tehdä taas vaihteeksi töitä ja julistaa: “En välitä vaikka eläisin liassa, kunhan naiseni saa syödä hummeria.”

Toista runoilijaa Stéphane Mallarméa Renard luonnehtii kiltiksi ja vaatimattomaksi mieheksi, jonka takissa ei ole koskaan tahroja. Keskustellessaan Mallarmén kanssa Renard haluaisi sanoa jotain ystävällistä, mutta ei pysty kohtelemaan runoilijaa muutoin kuin jäätävästi. “Hänen runojaan on mahdoton kääntää, edes ranskaksi”, Renard kirjoittaa.

Saatuaan Anatole Francelta kehuja Renard tiedustelee, miksi tämä luonnehtii häntä naturalistiksi. “Tarkoitan naturalistilla sellaista ihmistä, joka pitää luonnosta”, France vastaa.

Oscar Wildesta Renard kertoo, että kun Wilde tarjoaa kumppanilleen savukkeen, hän valitsee sen aina itse savukerasiasta. Pöydät Wilde taas mieluummin työntää syrjään tieltään kuin kiertää ne.

Renard myöntää pitävänsä juoruista, mutta kepeillä havainnoilla on myös vakavampi puolensa: “On hämmästyttävää, kuinka paljon paremmilta kirjallisen maailman kuuluisuudet näyttävät karikatyyreinä!”
Kommentit (18)
  1. Renardilta vain kesyjä aisoposmaisia eläintutkielmia sisältävän “Kuvien metsästäjän” lukeneena mielellään kuulee myös hänen päiväkirjoistaan. Kirjaston puutteellisen valikoiman ja netin tyhmentämänä ehdin jo luulla häntä Jean Gionon tapaiseksi mukavaksi maalaismieheksi, joka keskittyy joviaaleihin maisemakuvauksiin. Ulkopuolisen huomiot toissavuosisadan neroista avartavat kuvaa sekä heistä että Renardista itsestään.

  2. Tommi Melender
    7.11.2009, 19:20

    Minä taas en ole lukenut Kuvien metsästäjää.

    Päiväkirjassaan Renard kirjoittaa Buffonista, että tämä halusi miellyttää ihmisiä kirjoittaessaan eläimistä. Omaksi tavoitteekseen Renard taas asetti sen, että eläimet arvostaisivat hänen tekstejään, jos osaisivat lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *