Kirjallisen selfien klassinen taitaja

 

Montaigne

Blogaaminen on kirjoituksen paluuta teini-ikään.

Näin väittää Horace Engdahl, entinen Ruotsin akatemian sihteeri, joka opittiin tuntemaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon julkistajana.

Olen joitakin kertoja siteerannut Engdahlia sosiaalisen median ja elävän elämän keskusteluissa. Useimmiten reaktiot ovat sitä, että Engdahlia haukutaan kelkasta pudonneeksi elitistiksi. Henkilökohtaisesti minua ei hänen väittämänsä ärsytä tai loukkaa, vaikka olen aktiivinen bloginpitäjä. Sen todenperäisyydestä en uskalla sanoa mitään, koska en seuraa blogeja niin laajasti, että tohtisin esittää yleiskatsauksia.

Loukkaantumista – oli asia mikä tahansa – pyrin yleensäkin välttämään. Mieluummin vaikka suutun. En pidä siitä yleiseksi käyneestä ”argumentointitavasta”, jossa henkilö A väittää henkilö B:n olevan väärässä, koska se mitä henkilö B sanoo, loukkaa henkilö A:n tunteita.

Juha Seppälä kirjoittaa Parnasson (2/2015) kolumnissaan: ”Olen sillä tavalla rajoittunut ihminen, että luulin Ruotsin akatemian entisen sihteerin Horace Engdahlin olevan jonkinlainen protokollahahmo, joka rinnastui joulurauhan julistajaan Brinkkalan talon parvekkeelta.” Luettuaan Engdahlin aforismeista ja miniesseistä koostuvan suomennosvalikoiman Sen jälkeen savuke (Siltala 2013, kääntäjä Jyrki Kiiskinen) Seppälä joutui tarkistamaan käsitystään: Engdahl onkin merkittävä kirjailija.

Olen samaa mieltä, Engdahl on merkittävä kirjailija. Se ei tietystikään tarkoita, että hän olisi lausunut viisaita sanoja rinnastaessaan blogaamisen teinimeininkiin. Kirjailijat nyt sanovat mitä sattuu, merkittävätkin.

Suomennosvalikoimasta löytyy teksti ”Taantumuksellisia pohdintoja I-XX”, jossa Engdahl esittää edellä mainitut kriittiset huomionsa blogeista. Se ei koostu laiskoista heitoista, vaan sisältää relevanttia pohdintaa. Engdahl vertailee nykyistä sosiaalisen median kirjoittelua Michel de Montaignen (1533-92) edustamaan klassiseen esseistiikkaan.

Asetelma on kiinnostava, koska olen varma, että Montaigne ryhtyisi pitämään blogia, jos palaisi keskuuteemme.

 

***

 

Montaignen  esseiden kolmas ja viimeinen osa Esseitä III ilmestyi vastikään suomeksi (WSOY 2015, kääntäjä Renja Salminen). Se on minulle viime aikojen tärkeimpiä käännöskirjoja. Kunniapaikalla kirjahyllyssäni ovat myös 2003 julkaistu ensimmäinen ja 2008 julkaistu toinen osa.

Esseitä kirjoitettiin toki jo antiikissa, mutta Montaigne paalutti esseistiikan kirjallisuushistoriaan. Hänen tekstinsä soveltuvat yhä esimerkeiksi siitä, mitä lauseilla voi saada aikaan, kun kirjoittamista eivät määritä ennalta omaksutut kerronnan konventiot tai muodon ja sommittelun ihanteet. Montaignelle essee oli kynällä ajattelemista ja hänen kynänsä oli yhtä vapaa ja oikukas kuin hänen ajatuksensa. Teksti hakee alati uusia väyliä ja eksyy tämän tästä iloisille harhapoluille.

Aiheinaan Montaignella oli periaatteessa koko elämän kirjo, mutta lopulta kaikki aiheet tiivistyvät yhteen ja samaan, häneen itseensä. Korostuneimmin se näkyy esseiden kolmannessa osassa. ”Kukaan ei koskaan ole käsitellyt aihetta, jonka hän hallitsee ja ymmärtää paremmin kuin minä valitsemani aiheen; omalla alallani olen maailman oppinein mies”, Montaigne perustelee itsetutkiskelua kirjoittamisensa lähtökohtana.

Juuri henkilökohtaisuus tekee Montaignesta nykypäivän näkökulmasta kiinnostavan hahmon. Jälkimodernia kulttuuriamme määrittää reality hunger, todellisuudennälkä. Autofiktio ja tunnustuksellisuus ovat vahvoilla kirjallisuudessa, tosi-tv ja dokumentit televisiotuotannossa, eläytyvä raportointi journalismissa. Arkista elämäämme hallitseva sosiaalinen media puolestaan on loputonta suoraa läsnäoloa.

Stephen Toulmin huomauttaa humanismin perintöä tutkivassa teoksessaan Kosmopolis, että nykypäivän ihmisen on helppo samastua Montaignen ajatteluun, koska sitä ei määritä sen paremmin kristinuskon kuin varhaisen valistuksen dogmatismi. Montaigne puhuu ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta tuntevan subjektin välittömyydellä. Hän ammentaa yhtä lailla arkisista kokemuksistaan ja ystäviltään kuulemistaan jutuista kuin antiikin klassikoiden kirjoituksista.

”Puhun paperille samalla tavoin kuin ensimmäiselle vastaantulijalle”, Montaigne kirjoittaa. Tulee mieleen, että jos hän todellakin luotti kehen tahansa vastaantulijaan yhtä paljon kuin lukijaansa, hän taisi olla varsin hyväuskoinen sielu. Montaigne nimittäin tekee lukijalleen välillä kiusallisenkin tarkasti selkoa paheistaan, puutteistaan ja intiimielämästään. Hän tunnustaa huonot pöytätapansa siinä missä siittimensä vaatimattoman koon.

 

***

 

Avoimen rupatteleva tyyli tuntui Montaignen aikalaisista radikaalilta ja jopa hävyttömältä. Montaigne ei onneksi tinkinyt tyylistään tippaakaan, pikemminkin päinvastoin. Hän halusi hylätä ulkokultaiset ja kahlitsevat siveellisyyden normit ja toivoi esimerkkinsä kannustavan lukijoita tekemään samoin: ”Suokoon Jumala, että tämä minun ylenmääräinen estottomuuteni houkuttelisi nykyajan ihmiset olemaan vapaita.”

Vapaus ei tarkoittanut Montaignelle läskiksi lyömistä, sitä, että jokainen tekee mitä huvittaa. Kyse oli ennen muuta hengen vapaudesta. Montaigne piti esikuvanaan Sokratesta ja omaksui häneltä ajatuksen, jonka mukaan tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista.

Tämä sokraattinen ideaali erottaa Montaignen nykypäivän minuuden kultista, ja siitä me omaan egoomme tukehtuvat voisimme ottaa opiksemme. Montaignen itsetutkiskelu ei muistuta terapiasukupolven neuroottista napanöyhdän kaivamista eikä hänen tunnustuksellisuutensa ole samanlaista laskelmoivaa minuuden representaatiota kuin ”rohkeilla paljastuksilla” ratsastavilla kirjailijoilla, kolumnisteilla tai bloggareilla.

Tehdessään itsestään esseidensä aiheen Montaigne ei käpertynyt narsistisesti sisäänpäin, vaan pyrki syvempään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Hän halusi jakaa persoonastaan muille, ei patsastella ”parhaana versiona” itsestään. Kiitollisinta Montaignen esseissä onkin huomata, kuinka hänen yksinpuhelunsa kasvaa vuoropuheluksi lukijan kanssa. ”Kaiken, minkä löydän Montaignesta, löydän myös itsestäni”, sanoi Pascal (1623-62). Sama tunne valtaa usein minutkin Montaignea lukiessa, vaikka tietoisuus ajallisesta etäisyydestä ei häviäisikään mielestäni.

Vuorovaikutukseen hakeutuminen kasvaa Montaignelle esseiden kolmannessa osassa suoranaiseksi eetokseksi: ”Olen ihmisille velkaa kokonaiskuvan itsestäni. Kuvaukseni viisaus on siinä, että se on täysin totuudenmukainen, suorapuheinen ja kaunistelematon.” Totuudenmukaisuudella Montaigne ei tarkoita ”syvän minuuden” löytämistä. Hänen esseeminänsä näyttäytyy moniulotteisena ja ristiriitaisena. Se muistuttaa pikemminkin nippua luonnoksia kuin luonnosten pohjalta maalattua edustavaa omakuvaa.

 

***

 

Elämäkerroissa ja historiateoksissa Montaignea luonnehditaan skeptikoksi. Hänelle oli tunnusomaista koetella vallitsevia totuuksia ja tarkastella aikakautensa ilmiöitä kriittisen välimatkan päästä. Mutta skeptisyys ei kuvaa pelkästään hänen suhdettaan ympäröivään maailmaan, hän erittelee asiaan kuuluvalla viileydellä myös omia päähänpinttymiään ja vaikuttimiaan.

Systemaattisena ajattelijana Montaignea ei voi pitää, eikä hän edes sellaista asemaa tavoitellut. Antiikin runoilijat vaikuttivat häneen vähintään yhtä paljon kuin filosofit, mutta hän itse ei ollut sensibiliteetiltään sen paremmin runoilija kuin filosofi. Esseisteille tunnusomaiseen tapaan Montaigne oli kiinnostunut ennen muuta ajatuksista, kun taas runoilijat ovat kiinnostuneita sanoista ja filosofit tiedosta.

Mitkään asiat eivät ole esseistille liian vähäpätöisiä käsiteltäväksi, koska pienetkin elämän ja olemassaolon detaljit voivat laittaa uteliaan mielen liikkeeseen. Montaignelle kynällä ajattelemisesta muodostui luonteva tapa hankkia ymmärrystä maailmasta, ja nimenomaan ymmärrystä, ei lopullisia totuuksia. Tieto ja tiedon perustukset olivat hänelle aina suhteellisia, jatkuvasti paikkaansa hakevia.

Lopulta Montaignen kiinnostuksen kohteita eivät olleet elämän ilmiöt sinänsä, vaan pikemminkin mieli, joka niiden parissa askartelee ja pyrkii muodostamaan niistä jonkinlaisen käsityksen.

Melkein kaikki kirjoittamisen eetokseen liittyvät asiat, jotka nousevat Montaignen teksteistä, ovat sellaisia, joita olen vuosien edetessä oppinut pitämään ihanteinani – niin esseistinä kuin bloggarina.

(Tämän tekstin pohjana on Paranssoon 3/2015 kirjoittamani arvio Montaignen Esseet III:sta)

Kommentit (1)
  1. Mielenkiintoinen teksti. Montaignea en jotain yksittäisiä pätkiä lukuunottamatta ole juuri lukenut mutta ei ihan uppo-outo ole…ja kun ajoittain olen harrastanut metablogitatiivista “mitäs tässä oikein ollaan tekemässä”-pohdintaa niin tyylivertaus on sijoittunut juuri tuonne varhaiseen esseeseen, sanan kirjaimellisessa mielessä: yritetään laittaa ajatuksia paperille niin että ajattelu on vielä käynnissä kirjoittamisen aikana ja näin ollen alussa on vain jonkinlainen aavistus siitä mihin lopulta päädytään. Siis ainakin minulla, enkä ilmeisesti ole ihan ainoa tässä (ja kirjoituksessa esitetyt aatokset Montaignesta kuulostivat kyllä usein tutuilta).

    Ehkä teini-ikäisyys ei ole ollenkaan huono asia, se on ikä jolloin yleensä ollaan kiinnostuneimpia suurista kysymyksistä, kyseenalaistetaan Teidän Arvonne ja Yhteiskuntanne ja mietitään uusia tapoja tehdä asioita. Kovin kypsä kirjoittaminen voi käydä liian jäykäksi jolloin ei enää pystytä erottamaan mikä on sisältöä ja mikä tyyliä ja siinä pysyminen tuottaa ennenpitkää lähinnä muotopuhdasta onttoutta, jos sitä ei aika ajoin revitä alas…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *