Kirjallinen uskon teko

“Sillä lopullisesti pitää hylätä se ateistinen oppi, jossa ensin maalaillaan naurettava olkimies (“siellä sitä palvotaan enkeleitä ja henkiä, heh heh”) ja sitten keskitytään palavasti näin karrikoidun uskon vastustamiseen.
Olkimies-ateismi on sekä kaikkein naiivein että kaikkein irrationaalisin ratkaisu. Sen ainoana käyttövoimana on 1760-lukulaisten ja 1960-lukulaisten yhteinen oletus siitä, että kirkko on aikamme vaarallisin ideologinen organisaatio. Tämä lähtökohta on yksinkertaisesti vanhentunut.”

Näin kirjoittaa Tuomas Nevanlinna yhdessä Jukka Relanderin kanssa julkaisemassaan kirjassa Uskon sanat (Teos 2011). Nevanlinna suomii vapaa-ajattelijoiden taannoista Jumalaa tuskin on olemassa -kampanjaa siitä, että se edustaa hänelle kaikkein vierainta “Jumala on mahdollinen mutta epätodennäköinen” -koulukuntaa. Yhtä lailla Uskon sanoissa parjataan kristittyjen fundamentalistien yrityksiä esittää maailmankuvalleen “tieteellisiä” todisteita intelligent design -hölynpölyn avulla.

Ostaessani Uskon sanat tunsin maksavani itseni kipeäksi. Siitä piti pulittaa Akateemisessa Kirjakaupassa 35,90 euroa. Voin kuitenkin antaa anteeksi moisen kiskurihinnan, sillä kirja on lukemisen, miksei ostamisenkin, arvoinen. Uskon sanat on Suomen oloissa harvinainen kristinuskoa käsittelevä kirja, koska siinä uskosta ja uskonnosta keskustellaan älykkäästi ja uteliaasti, kuten mielestäni pitääkin tehdä. Hartauskirjallisuuttahan meillä kyllä julkaistaan, samoin kuin teoksia, joissa uskonoppinut ja tiedemies tai uskonoppinut ja vapaa-ajattelija ottavat mittaa toisistaan enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisessä hengessä. Näitä tällaisia kirjoja ei tarvitse lukea, koska edeltä käsin jo tietää, mitä niissä sanotaan.

Paitsi kirjana Uskon sanat miellyttää minua myös tekona. Nevanlinnalla ja Relanderilla ei kummallakaan ole uskonnollista taustaa, pikemminkin päinvastoin, edustavathan he liberaalia älymystöä, joka lähtökohtaisesti suhtautuu uskontoon, ja varsinkin kristinuskoon, vihamielisesti tai vähintäänkin kriittisesti. Uskon sanojen lähtökohtana on sukeltaa kristinuskon kysymyksiin avoimin mielin, “mukaan heittäytyen”, kuten esipuheessa todetaan. Tämä on rohkea lähtökohta ja osoittautuu myös hedelmälliseksi.

Nevanlinna ja Relander saavat peittelemätöntä nautintoa siitä, että kieltäytyessään tarkastelemasta kristinuskoa normin mukaisella tavalla kriittisestä takakenosta he herättävät hämmästystä älymystöpiireissä. Uskon sanoissa muistutetaan avomielisyyden ja suvaitsevaisuuden perikuvana esiintyvään liberalismiin sisältyvästä paradoksista: “kaikki vaan mukaan, paitsi ne, jotka eivät ole liberaaleja.”

Kuten Nevanlinna kirjoittaa: “Uskonnon äkkiväärä tuomitseminen ‘dogmaattiseksi’ itsenäisen ja yksilöllisen ajattelun nimissä on yhä vahvemmin alkanut tuntua pelkältä liberaalilta latteudelta, jota on liian helppo hokea. Ja on toki myönnettävä, että pieni provokaatio tuntuu aina mukavalta. On jotensakin kutkuttavaa nähdä ateistiystävien vilpitön järkytys kristillisen slangini äärellä; kuin olisin poikennut kaidalta polulta.”

Niille, jotka nyt säikähtävät Nevanlinnan ja Relanderin “hurahtaneen uskoon”, voin vakuuttaa, ettei mistään tällaisesta ole kyse. Uskon sanat on filosofishenkistä pohdiskelua, jossa ei ole tunnustuksellisen julistuksen häivääkään. Nevanlinnaa ja Relanderia eivät kiinnosta arkiset uskon elämän kysymykset vaan kristinuskon käsitteet ja ilmiöt. Toisin sanoen Uskon sanat paikantuu pikemminkin teologisen tiedekunnan kuin kristillisen seurakunnan tontille.

Innostuakseen kristinuskon kysymyksistä Nevanlinna ja Relander toki tarvitsivat esikuvat. Kun Giorgio Agambenin, Alain Badioun ja Slavoj Žižekin kaltaiset älymystön supertähdet ryhtyivät ruotimaan Raamattua, sen teemat alkoivat kiinnostaa myös Uskon sanojen tekijöitä. Tämä lähtökohta myös näkyy kirjasta. Nevanlinnaa ja Relanderia elähdyttää mahdollisuus radikalisoida kristillinen traditio, kaivaa siitä edistyksellistä muutosvoimaa. Eikä siinä mitään, ajatus on kaunis ja päämäärä jalo. Mikä tärkeintä, Nevanlinna ja Relander eivät päästä itseään niin vähällä, että vain toistelisivat 60-lukulaisten terhopursiaisten ja marttilindqvistien hokemia siitä, kuinka “Jeesuskin oli radikaali ja ensimmäinen kommunisti.”

Uskon sanat edustaa muodoltaan dialogia, eli Nevanlinna ja Relander kirjoittelevat ajatuksiaan vuoronperään ikään kuin keskustelisivat kynä kädessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska se parantaa luettavuutta ja auttaa hahmottamaan kirjoittajien ajattelussa esiintyvät painotus- ja vivahde-erot. Nevanlinna on kaksikosta se, jolla polla säteilee kirkkaammin. Paikoin häneltä suorastaan ryöppyää älyllisiä paradokseja, kuperkeikkoja ja nurinkääntämisiä. Relanderilla piisaa sinnikkyyttä ja yritystä, mutta hän ei yllä ajattelijana Nevanlinnan sfääreihin.

Mikä sitten on se radikaali ydin, jonka Uskon sanat kristinuskosta löytää? Relanderin mielestä kristinusko tarjoaa ensimmäisen ja alkuperäisen vallankumouksen mallin, joka iskostui syvälle länsimaiseen sivilisaatioon. “Vasemmisto ja kirkko ovat jollakin hyvin epäselvällä tavalla toistensa myötäisiä voimia muussakin kuin vain kummankin lähetysvoiman rinnakkaisessa ehtymisessä”, Relander kirjoittaa. Hänen mielestään vasemmisto ja kirkko ovat nykymaailmassa saman haasteen edessä: kuinka muotoilla sanoma, joka herättää aidosti toivoa.

Nevanlinnaa miellyttää kristinuskon sisältämä potentiaali, joka mahdollistaa perinteisten ideologisten karikkojen ohittamisen. Paavalin lähtökohtana ei ollut rakentaa kristillistä identiteettiä Roomaa vastaan, vaan Rooman rinnalle jotakin uutta ja siitä täysin riippumatonta. Nevanlinna muotoilee ajatuksen itselleen tunnusomaisella kimuranttisuudella: “Kirkon suhde Roomaan ei ollut ulossulkeva, vaikka olikin sitä. Rooman annettiin olla, sille maksettiin verot. Se purettiin sekä suorasta että käänteisestä merkityksestään, siihen suhtauduttiin välinpitämättömästi.”

Etukäteen pelkäsin löytäväni Uskon sanoista sellaista muotijorinaa, jota Nevanlinna ja Relander ovat joskus harrastaneet NYT-liitteessä. Tällaista filosofiaa urbaaneille boheemeille (eli tuttavallisemmin urboille) ei kirjassa onneksi ollut niin paljon, että se olisi erityisemmin ärsyttänyt. Ajoittaisia puistatuksia kylläkin koin, esimerkiksi kaksikon pohtiessa Pyhän hengen olemusta ja merkitystä analogialla Beatlesin musiikin vaikutuksista entisen Neuvostoliiton luhistumiseen. Tällainen lennokkaan poseeraava filosofiaverbaliikka ehkä vetoaa urboihin, mutta jos ei ole ottanut tavakseen hengailla urbojen kanssa, se tuntuu vaivaannuttavalta.

Oli miten oli, mielikseni minä Uskon sanat luin. Välillä väittelin kiivaastikin kirjoittajien kanssa, mutta sehän kuuluu asiaan. En minä Žižekiltäkään osta kuin irtoajatuksia sieltä täältä, mutta nekin riittävät. Tärkeintä on, että niitä ajatuksia ylipäänsä on, ja että ne eivät ole valmiita ajatuksia.

Kommentit (5)
  1. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, ainakin Suomessa, hän alkaa jostain syystä kiiinnostua uskonasioista. Nevanlinna ja Relander eivät ikävä kyllä tee tässäkään asiassa poikkeusta, vaikka heidän ajatuksensa soutavat jatkuvasti vastavirtaan.

    Saahan sitä ihminen uskosta puhua, mutta kun tämäkin oli taas niin odotettavissa. Ei siis mikään yllätys.

    En ole kirjaa lukenut, mutta miksi kristinuskosta puhuminen urbojen suulla on niin tärkeää? Itse koen suurimmaksi ongelmaksi kristillisten kirjoitusten vanhuuden; siis ne ovat aivan liian vanhoja tarinoita, että ne voisivat antaa vakuuttavan kuvan itsestään. Siis, mehän elämme aivan toisessa maailmassa. Mutta se nyt sitten näyttää olevan niin oleellista länsimaisessa kulttuurissa, se kristinusko.

    Mihin ihminen tarvitsee uskoa korkeampaan, vaikka se hyvin tietää, että sellaista ei ole olemassa, jos vain on rehellinen itselleen? Relander ja Nevanlinnakin tietävät tämän varsin hyvin. Mutta jostain syystä tästä pitää tietyssä elämän elinkaaren vaiheessa jankuttaa. Onko miehillä huono omatunto vai mikä on?

    Vai paistaako läpi filosofian mahdottomuus ja ehdottomuus, mikä on saanut miehet liikkeelle? Filosofiahan lupaa aluksi kaiken, mutta viime kädessä ei anna yhtään mitään. Tämän tappion huomattuaan ihminen saatta siirtyä kiinnostumaan uskonasioista. Minullekin on käynyt näin, mutta uskon jätin rauhaan. Ei kiitos!

    Siis, on erinomaista, että ihmiset ajattelevat, käyttävät omia aivojaan ja vielä kirjoittavat, jopa uskonasioita, mutta mihin tätä uskoa nyt niin tarvitaan? Ihan oikeesti?

  2. Tommi Melender
    21.9.2011, 18:24

    ” mutta mihin tätä uskoa nyt niin tarvitaan?”

    Ei ne nyt sillä tavalla sitä tarvitsekaan. Mutta niiden mielestä on kiintoisaa vatvoa sitä ja kirjoittaa siitä. Ja niitä kirjoituksia on parhaimmillaan kiintoisaa lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *