Tuntemattomat lukijat, siellä jossain

leena krohn

Kenelle kirjoitan kirjani?

Kollegoille, kirjallisuudentutkijoille, kriitikoille, käännösoikeuksien ostajille? Vuosien takaisille ihastuksilleni? Entisen itseni kaltaisille nuorille miehille? Kuvitteellisille sukulaissieluilleni? Tuleville sukupolville? Ostokykyisille kuluttajille?

Heille kaikille, enkä kellekään heistä. En tiedä, en osaa sanoa.

Kun julkaisin parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ensimmäisen runoteokseni, eräs sukulaismies sanoi: ”Kirjoita seuraavaksi jotain sellaista, mikä myy. Kylmä yhteiskunta mittaa meidän kaikkien työpanoksen rahassa.”

Sukulaismiehen näkökulmasta en ole vuosien saatossa viisastunut. Edelleenkään en osaa (enkä halua) ajatella liikemiesmäisesti. Minulta puuttuu kohderyhmä, jolle suuntaisin teokseni.

Ajattelen kirjailijuutta puhtaasti sisäisen motivaation näkökulmasta. Ellen pysty innostumaan siitä mitä teen, ei ole mielekästä jatkaa. Kirjoitan siis sellaisia romaaneja ja esseitä, jotka vaativat tulla kirjoitetuksi enkä erityisemmin vaivaa päätäni sillä, ketä ne miellyttävät ja kuinka paljon ne mahdollisesti myyvät. Olen toki onnellinen jokaisesta lukijasta.

En sitä paitsi usko, että onnistumisen mahdollisuudet olisivat häävit, jos yrittäisin tieten tahtoen saada aikaiseksi hurjia määriä myyvän dekkarin tai suuria joukkoja koskettavan lukuromaanin. Kirjallisuusmaailmassa kaupalliset menestykset syntyvät usein sattumalta. Kerran saavutetun menestyksen päälle voi sitten rakentaa uutta.

 

***

 

Vaikka en täsmällisesti tiedä, kelle kirjoitan, pidän kirjailijan ja lukijan välistä intiimiä kohtaamista ylivoimaisesti tärkeimpänä asiana kirjallisuudessa. Olen sitä myös paljon pohtinut.

Perustilanteessa kirjailija ja lukija ovat fyysisesti toistensa tavoittamattomissa, eivät kohtaa silmästä silmään. Tämä kaunokirjallista tekstiä molemmilla suunnilla ympäröivä toisen poissaolo virittää toiveen kommunikaatiosta, halun kuulla ja tulla kuulluksi. Parhaassa tapauksessa välimatka häviää ja lukijassa syntyy tunne, että tekstin takana on ystävä – fyysisesti poissaoleva mutta yhtä kaikki todellinen – joka onnistuu kertomaan hänelle jotain olennaista ja tärkeää tai lahjoittamaan hänelle jotain, mikä vetoaa hänen älyynsä ja esteettiisiin mieltymyksiinsä.

Vahvimmin minuun vaikuttaneet ajatukset kirjailijan ja lukijan välisestä suhteesta on muotoillut David Foster Wallace (1962-2008).

Hänen kirjallisessa eetoksessaan korostui sielunkumppanuus kirjailijan ja lukijan välillä. Wallacelle kirjoittaminen oli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta, ei manipulaatiota ja vallankäyttöä. ”On rakastettava lukijaa niin paljon, että uskaltaa olla hänelle välillä myös julma”, Wallace sanoi ja tarkoitti, että lukijalle ei pidä syöttää nautintoa valmiiksi pureskeltuna lusikalla. Nautinnon asemesta hän halusi tarjota lukijoilleen iloa, joka on syvempää ja kestävämpää kuin nautinto, koska se syntyy palkintona tekstille omistautumisesta ja myös tietynlaisesta ponnistelusta.

Wallace ei ollut maailman helpoimpia kirjailijoita, minkä jokainen hänen tuhatsivuiseen pääteokseensa Infinite Jestiin tarttunut voi todistaa. Toisaalta Infinite Jestin suunnaton vaikeus on osaltaan myytti. Kuten esseisti Adam Kirsch on huomauttanut, sen rinnakkaisista äänistä ja sisäisistä viittauksista muodostuvan rihmaston hahmottaminen ei oikeastaan vaadi enempää kuin vaikkapa David Lynchin elokuvien seuraaminen. Toki kirjan pituus koettelee lukijan pinnaa.

Yksinkertaistavana voi pitää myös Wallaceen iskettyä korkealentoisen taideprosaistin leimaa. Hän syytti avantgardisteja siitä, että he kirjoittavat vain toisilleen piittaamatta siitä, puhutteleeko heidän tekstinsä ketään pienten piirien ulkopuolella. Jos kaavamaista viihdettä tuottava bestselleristi manipuloi lukijoitaan, avantgardisti vastaavasti halveksii heitä. Wallace halusi yhdistää viihteen ja avantgarden parhaat puolet kirjoittamalla tekstiä, joka olisi älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa, mutta jota olisi samalla mukava lukea.

Se, kuinka hyvin hän siinä onnistui, on makuasia. Jotkut rakastavat Wallacen teoksia intohimoisesti, toiset suhtautuvat niihin varauksellisesti tai vihamielisesti, useimmat eivät tule niitä koskaan lukeneeksi.

Olennaista kuitenkin oli Wallacen halu jakaa lukijalle jotain omasta maailmastaan, yhdistää kaksi ihmistietoisuutta. Sen taustalla vaikuttivat hänen filosofian opintonsa ja viehtymyksensä Wittgensteiniin. Ehkä tärkein Wallacen tuotantoa läpäisevä teema on wittgensteinilainen ajatus kielestä ihmisten välisten yhteyksien luojana. Jotta kieli olisi mielekästä ja merkityksellistä, sen on perustuttava sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kieli ei vain kuvaa ja selitä maailmaa, vaan myös mahdollistaa yksilöiden väliset kohtaamiset.

 

***

 

Arkielämässään Wallace oli varsin estynyt, liiallisen itsetietoisuuden riivaama. Kaikenlaiset kirjalliset tapahtumat koettelivat häntä ja hän totesikin, että hänen kaltaisensa kirjailijat ovat synnynnäisiä tarkkailijoita ja häkeltyvät joutuessaan huomion keskipisteeksi.

Wallacen hahmo nousi mieleeni, kun luin Leena Krohnin tuoreen romaanin Erehdys. Siinä kirjailija E matkustaa toiseen kaupunkiin kirjalliseen matineaan. Pahaenteinen aavistus väijyy ilmassa jo menomatkalla ja voimistuu voimistumistaan teoksen edetessä. Kirjailija E lukee novelleja ja katkelmia romaaneistaan ja joutuu jokaisen tekstin jälkeen kohtaamaan yleisönsä välittömät reaktiot. Tekstit ovat kirjassa kokonaisuudessaan, joten Erehdys on oikeastaan novellikokoelma, jonka ympärille on punottu kehyskertomus.

Kirjailija E:n novellit ovat leenakrohnmaiseen tyyliin filosofisesti monikerroksellisia ja kiertyvät eri tavoin erehdyksen teeman ympärille. Tekstien saama vastaanotto on lannistava ja jopa tyrmäävä. Yleisön joukossa hälistään, räpelöidään älypuhelimia ja kirjailija E joutuu kuulemaan paitsi typeriä kysymyksiä myös suoranaisia solvauksia.

Treeniasuun pukeutunut nuori mies haukkuu kirjailija E:n esikoisromaanin lyttyyn käyttäen pahimpia mahdollisia kliseitä:

No juoni nyt ainakin (…) Kerta kaikkiaan epäuskottava! Semmoista nyt ei vain todellisuudessa tapahdu. Logiikka petti tykkänään. Ja mitä tuli henkilökuvaukseen, no jaa, tönkköä oli, kun taas kieli – miten sen nyt sanoisi – se kai oli olevinaan jollain tapaa runollista. Sillä lailla tekotaiteellista. Nämä nyt alkuun tulee mieleen.

Asetelma on armoton: ansiokas taideprosaisti joutuu vastakkain kirjallisuudesta mitään ymmärtämättömän hoi polloin kanssa. Merkityksellistä kirjailijan ja lukijoiden välistä kohtaamista ei tapahdu. Kirjailija haluaisi jakaa omaa maailmaansa yleisölle, mutta yleisö ei hänen teksteistään piittaa ja suhtautuu häneen kuin ö-luokan julkkikseen.

Onko Erehdys kehyskertomuksensa tasolla pureva satiiri nykypäivän kirjallisesta julkisuudesta?

Varmasti sen voi sellaisena lukea, mutta itse luin sen myös kuvauksena kirjailijantyöhön elimellisesti liittyvästä epäilyn noidankehästä. Piittaako tekemisistäni kukaan, tavoittaako tekstini ketään? Onko kaikki vain suurta erehdystä?

Lukijoiden välinpitämättömyys ja pahantahtoisuus synnyttää kirjailija E:ssä pelkoa ja vihaa, jotka hän ilmaisee passiivis-aggressiiviseen tapaan. Eräs nainen kysyy, miten hän voisi edistää 8-vuotiaan tyttärensä unelmaa kirjailijan ammatista. Kirjailija E haluaisi vastata: ”Kuolla! Sinä voisit kuolla”, mutta ei hän voi sitä ääneen sanoa ja suistuu sisäiseen monologiin, jossa tiivistyy yleispätevästi kirjailijantyön mielettömäksi kokemisesta syntyvä ahdistus:

Hyvä nuori rouva, te jonka silmät ovat niin suopeat ja säteilevät, katsokaa minua! Katsokaa ja keskittykää. Näette edessänne kuluneen ihmisen, miehen, joka on käyttänyt vuosikymmeniä sananjärjestyksen ja välimerkkien pohtimiseen, osuvimman adjektiivin ja parhaan synonyymin valitsemiseen. Miehen, joka on väheksynyt oleellisia asioita epäolellisien vuoksi, yksittäisen pirulaisen, joka on vaihtanut elävät ihmiset kirjan henkilöihin, tuoreet aistimuksensa sanojen kuivuuteen ja sosiaalisen elämän kammionsa autiuteen. Onko hullumpaa puuhaa? Kun nyt menette kotiin ja näette kahdeksanvuotiaanne seesteisen otsan, miettikää vielä uudestaan. Miksi toivotte viattomalle olennolle niin ankeaa tulevaisuutta?

Useimmat ihmiset varmaan kuvittelevat, että kirjailijat haaveilevat maineesta ja menestyksestä, kuolemattomista mestariteoksista. Toki he haaveilevatkin. Mutta aika moni haaveilee myös kirjoittamisen lopettamisesta, siitä, että enää ei tarvitsisi puristaa sanoja paperille, hakea hahmoa ajatuksilleen, yrittää antaa muotoa muodottomalle.

1900-luvun klassikoihin kuuluva Robert Walser fantasioi kirjallisuudesta vapautumisesta niin kiihkeästi, että uhkasi olla puhumatta ystävälleen, jos tämä enää koskaan sanoisi häntä suurimmaksi saksan kielellä kirjoittavaksi kirjailijaksi. Walserin ranne kramppasi lopulta niin, että hänen käsialansa kävi lukukelvottomaksi, kun hän rustasi käsikirjoituksiaan. Muuta kuin kaunokirjallista tekstiä hän kyllä kykeni kirjoittamaan vailla suurempia ongelmia.

Miksi niin harva kirjailija antaa lopettamishaaveilleen myöten?

Juuri siksi, että he ovat kirjailijoita. Tavallinen kirjoittaja voi kyllä lopettaa tekstin tekemisen, ellei enää huvita, mutta kirjailija ei voi. Parhaina aikoina kirjailijaa ajaa kutsumus, huonoina aikoina pakkomielle.

Niin on myös Erehdyksen kirjailija E:n kohdalla. Ylitsevyöryvän turhautumisensa keskelläkin hän muistaa pilkahduksen niistä onnen hetkistä, jolloin merkit muuttuvat merkityksiksi ja kuviteltu todellisuus voittaa sen todellisuuden kuvitelman, jossa me ihmiset elämme.

Ne onnen hetket jokainen kirjailija toivoo voivansa jakaa lukijoilleen, vaikkei tietäisikään, keitä nuo mahdolliset lukijat voisivat olla.

Kommentit (1)
  1. Jukka Sjöstedt
    27.4.2015, 02:59

    Tomppeliaasiksi saakka itseensä markkinoiden kouluhallitusten tiedeyhteisön konsensussopivuutta pumpannut balettihahmo liikuskelee Kesäyön unelmassa näinä kevätiltoina Kansallisoopperassamme. Menkään maksajat toki katsomaan ennen taidebudjettien finaalileikkausta. Jorma Elo jättää yleisölleen viimetervehdyksen
    kahdeksanvuotiaan tusinatytön eleessä esiripun jo pudotessa. Tämä kädestä pitäen, ja niiatako niksautti vielä äitinsä ylpeydeksi.

    Käteltävä oli esityksen irvileuka eikun -liikkuja Puck jonkinsortin venkoilija ja läskiksi panija. Häntä kävi tyttönen vesiliukumäen virkistyksestä kiittämässä meidän muidenkin puolesta -ja sitten yhtä tyhjäpäisensä audiin ja himaan.

    Jo kansikuva kertoi kaiken ajastamme. Aasiksi sakkka kunnostaunut lepää ilojen keinulla sitä tunnistamatta ja tunnistamatta selkänsä kääntäen ilojen kaunokkiballerinnaa. Jollaisia sentään elävät sällit tajuavat hamuta kaiken iltaa. No tämä Aasi ja jenginsä hallitusneuvottelijaryhmä, siis etsii parannusta opaskirjasta milloin vaan lavalle tulla tölmäävät. Vihdoin koko porukka saakin syntymälahjaisen tanssimisensa kömpelön kolhoksi väkinäiskouhka askelhorjahteluksi -ja paras heistä sen aasin naamarin päähänsä. Ja musiikki soi, viulu itkee.

    Kiitoksissa Jorma Elo ei elämöi. Ohi menee taputtajilta, hän tietää ja Hesarin arvio todistaa ylihuomenissa eli 26.4. Iso ja “elitististisissä” taidepiireissä kiittollisuudella vastaanotettu suuremmoinen kertomusbaletti oli palkintonsakin vetänyt ja Wienissä resurssoitu 2013. Tämä kotiHelsinki sai siis siivellä. Olipa kiva kun äkkäsin mennä.

    Ohjelmalehtinen kertoo kuinka tuo Puck tulee Sex Pistolsin basissista. Jo tämä viite panisi herätyskellot soimaan esikirjoittajalle. Olisiko lehdellä jokin kuluttajavastuukin kannettavanaan? Entä kanssaihmisten työn arvon ymmärtämätön väheksyntä. Olisiko vahingonkorvauksen vaatimisen paikka esimerkiksi Eva Wahlströmin iskuin? Ainakaan älyn aatoksen kentillä eivät HS-oopperakirjoittajat käy mistään kiistakumppaneista. Olisivatko vielä kuurojakin ? -Kuka lie kun en asioita tunne, mutta toki helkutassa show ja havainnot kirkuvat minullekin. Elikkä ken oli Kiitoksissa se herra joka patsastelelihe kimaltelevissa kengissään siinä Elon rivistössä? Noilla mennään yli rapaisen kevytyleisön ja katse korkealla uudessa päivässä ja uusissa teoksissa. Ainakin minut tempaisit mukaasi rakastettava tuntematon, lähimmäiseni.Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *