Kirjailija jolle Koskenniemi olisi nyrpistänyt jalosukuista nenäänsä

celine

On kirjoja, jotka muistetaan yhdestä lauseesta, eikä se välttämättä ole ensimmäinen tai viimeinen lause. Kurt Vonnegutin toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Teurastamo 5:n kertoja toteaa ”Niin se käy” aina kun joku kuolee.

Osa aikalaiskriitikoista piti sitä rasittavana temppuiluna. Vonnegut myönsi, että he eivät olleet aivan väärässä. Vasta myöhemmin hän tajusi, mistä sai yllykkeen moiseen. Kirjoittaessaan Teurastamo 5:ttä Vonnegut luki Louis-Ferdinand Célinen ”myrskyisää mestariteosta” Niin kauas kuin yötä riittää.

Toistolause oli Vonnegutin mukaan kömpelö yritys ilmaista se, minkä ensimmäisen maailmansodan kauhut kokenut Céline ilmaisee paljon väkevämmin: ”Kuolema ja kärsimys eivät voi olla niin merkityksellisiä kuin kuvittelen niiden olevan. Ne ovat tuiki tavallisia asioita, ja taipumukseni suhtautua niihin äärimmäisen vakavasti kertoo, että olen päästäni vialla. On yritettävä ajatella selkeämmin.”

Niin se käy. Célinen lukeminen synnyttää voimakkaita vaikutuksia, mutta ne ilmenevät salakavalasti.

Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri teos murtaa jonkin olemassa olevan kirjallisen genren tai luo kokonaan uuden. Célinen kohdalla se pitää paikkansa. Monet kirjailijat ovat tunnustaneet hänelle velkansa, mutta ei ole olemassa célineläistä tyylikoulukuntaa. Vonnegut vitsaili, että Célinen leimallisinta tunnusmerkkiä, vimmaiset lauseet toisistaan erottavaa kolmea pistettä, käyttävät vain roskalehtien kolumnistit.

Suoranaiset edeltäjätkin jäävät Célinellä vähiin. Hänet voi toki liittää samaan ranskalaisen kirjallisuuden alahaaraan Villonin, Rabelais’n ja markiisi de Saden kanssa, mutta yhteydet ovat enemmän ylätasolla kuin ytimissä.

 

***

 

”Saan vihlovan päänsäryn aina kun yritän kirjoittaa Célinestä”, Vonnegut tunnusti.

Vonnegut ei ollut vaivoineen yksin. Céline on 1900-luvun maailmankirjallisuuden suurimpia päänsärkyjä. Niin kauas kuin yötä riittää nosti hänet kolmekymmentäluvun alussa edistyksellisten piirien sankariksi. Vasemmistolaiset älyköt laskivat hänet omiensa joukkoon, koska katsoivat Célinen vastustavan juuri oikeita asioita eli kapitalismia, liberalismia ja kolonialismia.

Ihailu muuttui inhoksi kolmekymmentäluvun lopulla, kun Céline julkaisi avoimen juutalaisvastaisen Bagatelles pour un massacren ja tunnusti, että Saksan kansallissosialistien kovan linjan antisemitismi miellyttää häntä enemmän kuin Italian fasistien miedompi versio.

Toisen maailmansodan jälkeen Céline pakeni Ranskasta Vichyn nukkehallituksen jäsenten ja muiden yhteistoimintamiesten kanssa. Jos hän olisi jäänyt kotimaahansa, hänet olisi teloitettu, kuten eräät hänen tuttavansa. Pakomatkastaan Saksaan ja Tanskaan Céline kirjoitti romaanitrilogian, jonka ensimmäinen osa Linnasta linnaan ilmestyi tänä syksynä suomeksi erinomaisena kääntäjänään Ville Keynäs.

Célinen sodanjälkeisistä romaaneista on turha etsiä poliittisia synnintunnustuksia. Ne eivät ole Canossan matkoja vaan kirjallisia kostoretkiä niitä vastaan, jotka vaativat Célineä tillille saksalaismiehityksen jälkeen. Osansa saavat myös monet kirjallisuusmaailman hahmot, esimerkiksi Jean-Paul Sartre, joka otti osansa vastarintaliikkeen kunniasta, vaikka pysytteli syrjässä tositoimista: ”… ajattelen nyt erityisesti yhtä, Tartrea! [Célinen Sartresta käyttämä pilkkanimi] varsinainen paskaojan kerma! ja miten se mustamaalasi minua, myllersi taivaat ja maat jotta minut teilattaisiin, suon sille oikeuden viiteen… kuuteen neoplasmaan ruokatorven ja haiman välille!”

Vaikka Célineä harmitti epähenkilöksi joutuminen, hän ei tuominnut vanhoja juutalaisvastaisia kirjoituksiaan. Hän vähätteli holokaustia ja julisti valkoisen sivilisaation luhistuneen Stalingradin taistelussa. Välillä Céline haikaili mainetta ja tunnustusta, kuten kuka tahansa kirjailija, mutta jo seuraavassa hetkessä uhmamieli otti vallan:

Yhtäkkiä, idea!… jos ne antaisivat minulle Nobelin palkinnon?… se auttaisi kaasulaskussa, veroissa ja porkkanoissa!… eivät ne mulkut sitä minulle anna! eikä heidän kuninkaansa! kaikille hinttareille kyllä!… Nimenomaan! Planeetan pahimmille vaseliiniperseille!… toden totta!

Tiettyä tragikomiikkaa on siinä, että Céline ei miehityksen aikana ollut sen paremmin saksalaisten kuin heitä hännystelevien ranskalaisten vallanpitäjien suosiossa. He pitivät Célinen alatyylistä, kirouksia ja solvauksia vilisevää proosaa vastenmielisenä ja epäilivät hänen juutalaisvastaisia kirjoituksiaan jonkinlaiseksi parodiaksi.

Jos mukaillaan Woody Allenin karikatyyriä, kunnon natsilla tai fasistilla on rypytön univormu, kiiltävät saappaat ja hyvät käytöstavat. Célinen kaltainen räyhähenki ei sovi sellaisten ihmisten maailmaan, eikä Céline suinkaan parantanut asemaansa luonnehtiessaan kansallissosialismia arjalaiseksi potaskaksi.

Tommi Uschanov leikittelee Linnasta linnaan -romaanin jälkisanoissa ajatuksella V. A. Koskenniemen ja Célinen kohtaamisesta. Koskenniemi ”olisi luultavasti pidellyt jalopiirteistä arjalaista nenäänsä.”

 

***

 

Juutalaisvastaisuus ei ole näkyvällä sijalla niissä Célinen romaaneissa, joita kirjallinen maailma arvostaa. Niiden mielenmaisemaa hallitsee tummanpuhuva vastavalistuksen henki. Joku voisi kutsua sitä taantumuksellisuudeksi.

Célineltä puuttuu usko ihmisen jalouteen, hyvyyteen ja kunnollisuuteen. Niinpä hän ei myöskään syleile edistyksellisiä ajatuksia historian marssista kohti ihmiskunnan suurta kukoistusta. Jokaisesta ihmisestä paljastuu raaputtamalla elukka, sosiaaliset normistot peittävät alleen aidomman todellisuuden, jota hallitsevat ahneus, kiima ja väkivaltaisuus.

Jukka Mannerkorven suomentamaan Niin kauas kuin yötä riittää -romaaniin sisältyy episodi, joka tiivistää Célinen tuotantoa hallitsevan elämännäkemyksen. Siinä päähenkilö Bardamu laskeutuu New Yorkissa katutasolta maan alle marmorista rakennettuun julkiseen käymälään. Paikka on täynnä miehiä, jotka istuvat housut kintuissa ja päästelevät ulostaessaan törkeitä ääniä.

Sitten puhuttiin rivoja, röyhtäiltiin ja pahempaakin, huidottiin kuin hullut laitoksensa pihalla ja asetuttiin ulostusaukolle. Uusien tulijoiden piti vastata tuhanteen roisiin vitsiin laskeutuessaan portaita kadulta; silti kaikki näyttivät olevan ihastuksissaan.

Jalkakäytävällä miehet käyttäytyivät hillitysti, olivat täsmällisiä ja näyttivät ikävystyneiltä, mutta mahdollisuus tyhjentää suolensa metelöivässä seurassa tuntui vapauttavan heidät ja ilahduttavan heitä sisintään myöten.

Pariin väitelauseeseen ja alkukuvaan tiivistettynä Célinen maailmankuva saattaa tuntua banaalilta, mutta hänen romaaniensa vaikutusvoima on niissä kokemuksissa, jotka se lukijalle välittää. Ne ilmenevät katuojan pohjalta nousevassa, kaikista kirjallisista koristeista riisutussa proosakielessä.

Célinen proosa ilmentää parhaimmillaan tai pahimmillaan niin sysimustaa metafyysistä epätoivoa, että siitä ei voi olla vaikuttumatta ja häiriintymättä. Päätäkin voi alkaa särkeä.

Luin äskettäin erään nykykirjailijan novellikokoelman, jossa kielellistä tykitystä säestettiin hävyttömällä ja groteskilla seksuaalispainotteisella kuvastolla. Teos oli lahjakkaan tekijän sujuva taidonnäyte, mutta ei järkyttänyt eikä häirinnyt minua lainkaan, puhumattakaan, että olisin saanut siitä päänsärkyä. Lukukokemukseni jäi oudon laimeaksi.

Mietittyäni asiaa tulin siihen tulokseen, että kyseinen teos yritti järkyttää vain kuvastollaan, ei ajatuksillaan. Se oli maailmankuvallaan vankkumattomasti kaikkien oikeiden asioiden puolella: sorrettujen, syrjäytettyjen ja kaltoin kohdeltujen. Teoksen rankistelu tuntui graffitien sutimiselta sisäpihan seinään, jota saapuvat katsomaan vain graffiteja arvostavat taideihmiset. He tuumivat sitten keskenään: ”Voinpa kuvitella, kuinka nämä närkästyttävät porvaria!”

Hävytön kuvasto ei järkytä*, hävyttömät ajatukset järkyttävät. Jos Céline olisi ollut oikealla puolella historiaa, hänen proosansa tekisi yhä vaikutuksen, mutta aiheuttaisiko se päänsärkyä? Tuskin.

(* Toki aito repotaasi voi järkyttää. Kaunokirjallisuuden kauheus on kuitenkin fiktiokauheutta, taiteellisuutensa etäännyttämää.)

Kommentit
  1. 1

    mulla taas se sama ajatus, jope sanoo

    ( Eikös meillä ole oma, eräänlainen Celine tässäkin maassa, eräs Timo? )

    Totta puhuit siitä että kun taiteessa on kahlattu seksi ja väkivalta läpi tuhanteen kertaan, ei rajuksi järisyttäjäksi itsensä kokeva tai sellaiseksi haluava taiteilijanalku voi saada porvareilta (jos nyt sellaista sanaa haluaa käyttää) muuta kuin haukotusta tai pään silitystä, koska ne tietyt asetusarvot ovat melkein kaikilla meistä täsmälleen samat; niin westendiläisellä oikeistoliberaalilla kulttuurinsuosijalla kuin hupun syvälle päähänsä vetävällä vasemmistoanarkistilla. Ja meillä muilla siinä välisssä.
    Jos joku haluaa tehdä arveluttavaa taidetta, pitäisi olla ne väärät tai kokonaan toisella tavalla perustellut käsitykset. Ja sellaisina tietenkin itselle aidot. Harva edes haluaa olla toista mieltä, ajatella väärin, ajatella toisin, ei-korrektin koodin kautta. Kyllähän me kaikki tiedetään mikä on oikeaa ajattelua. Niin paljon näemme vaivaa väärinajattelijoiden ohjaamiseen. Sitä paitsi taiteilija aina voi mennä senkin taakse, että mä teen taidetta, estetiikkaa, mä en edes ole sillä tavalla poliittinen. Kuinkahan moni on kaapissa joidenkin poliittisten käsitystensä kanssa?
    Mutta taiteilijat taiteilkoon. Täysi oikeus (vain) siihen.
    Niinhän se on, emme me lukijatkaan odota mitään julistavuutta, mutta samalla kannattaa luopua (romanttisesta?) toiveesta saada kokea ”vaarallista” tai ”silmiä avaavaa” tms. taidetta. Jos jostakin sitten tulee kantaaottavuutta, on sen viesti yleensä sama, minkä kuulemme television ajankohtaisohjelmista illasta toiseen.
    Ja kulttuurissahan on myös kiva sopimuskonsensus siitä, että Juha Seppälä saa kerran vuodessa sanoa vähän enemmän. Siellähän on aina muutama arveluttava virke. Mutta se onkin syksyn seppälä.

    (Oma erilaisuuteni liberaalikonsensukseen verrattuna tulee ilmi siinä miten suhtaudun klassiseen kristinuskoon. Uskon sen edustamiin asioihin mahdollisimman vakavissani. Tai ainakin yritän valita niin. Onko maassanne ”ei-modernin kristillisesti” ajattelevia ja kirjoittavia kirjailijoita, en tiedä. Sinne päin viittaavia kyllä on. Marginaliaa sellaisenkin kirjailijan oleminen kai olisi, en siis lähtisi vaatimaan keneltäkään yhtään mitään. )

    • 1.1

      tommimelender sanoo

      Tarkoitatko, että Hännikäinen olisi Suomen Céline?

      Varmaan hän on sensibiliteetiltään ja arvomaailmaltaan lähempänä Célineä kuin useimmat suomalaiset nykykirjailjat. Toisaalta Céline kirjoitti fiktiota, rakensi sepitteellisiä maailmoja, vaikkakin omien henkilökohtaisten kokemustensa päälle. Juuri se fiktion kerros tuo hänen proosaansa etäännyttävän tason, joka myös toimii turvapanssarina niille lukijoille, joita hänen taantumuksellisuutensa ja vastavalistushenkisyytensä ällöttävät, ja samalla se tietysti luo tekstille itsenäistä kirjallista arvoa. Esseet otetaan enemmän suoran puheen kaltaisena, ja mikään ei ole niin inhottavaa kuin suora puhe (Jouko Turkkaa lainatakseni). Minun mielessäni Hännikäinen ei oikein vertaudu Célineen, pelaavat eri liigassa, jo ihan lajityyppimääritykseltään.

      Se on ehdottoman totta, että seksillä ja ruumiineritteillä kyllästetty taide tai kirjallisuus on useimmiten vain rankistelevaa, ei oikeasti rankkaa. Nabokov sanoi, että aviorikos on sovinnaisin tapa olla epäsovinnainen. Ajatusta voisi jatkaa taiteeseen: päällekäyvän seksuaalisen ja skatologisen kuvaston vyöryttäminen on sovinnaisinta epäsovinnaisuutta. Siinä ammutaan maaliin, joka on niin reikäinen, ettei tunnu enää missään. Ne ihmiset, joita moinen rankistelu voisi oikeasti järkyttää, eivät lue sellaisia kirjoja tai käy sellaisissa taidenäyttelyissä, joissa altistuisivat näille hengentöille. Valtaosa yleisöstä on samanmielistä kirjailijan tai taiteilijan kanssa, joten heidän on helppo hymistellä keskenään, kuinka porvaria nyt härnätään.

      Itse olen jonkinlainen sosiaalidemokraatin ja sivistysporvarin sekamuoto, kannatan hyvinvointivaltiota, arvostan klassista sivistystä ja oppineisuutta. Jos suoraan sanon, en kauheasti kaipaa transgressiivista taidetta tai kirjallisuutta, vaikka olen aina digannut Célinen ja Poundin kaltaisia kirjallisuushistorian kahjoja hahmoja (jakamatta heidän maailmankuvaansa). Sisäistyneet, reflektoivat lukukokemukset ovat minulle tärkeämpiä kuin olentoni ravistelu hävyttömillä ajatuksilla.

      Olisiko Houellebecq nykymaailman Céline? Ehkä hän tulee lähimmäksi.

      Anekdootti: tapasin jokin aika sitten ranskalaisen prosaistin Maylis de Kerangalin, jolta suomennettiin äsken hieno romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Meille tuli puhetta siitä, keitä ranskalaisia nykykirjailijoita tunnetaan Suomessa, ja tuumin, että Houellebecq saattaa olla luetuin. Kerangal virnisti hieman vaivautuneesti ja sanoi sitten diplomaattisesti: ”Niin, hän on tietysti tärkeä…”

  2. 2

    jope sanoo

    Kyllä, Hännikäistä ajattelin. Ja juuri kuten näit, asenteeltaan, ei lajityypin kautta. Itse kyllä tunnustan silloin tällöin kaipaavani kirjallisuudelta jotakin muuta kuin hienoja taiteellisia ratkaisuja. Hyviä teoksia riittää. Mutta hyviä teoksia joissa olisi tuo lisäominaisuus, aito ja yllättävältä suunnalta tullut aikalaiskritiikki, ei ole liikaa.
    Silti siinä toiveessa, kuten sanoin, ja kuten sanoit sinäkin, on kuoppansa. Houellebecq on saanut monelta osansa näistä toiveista ja hänen kirjallinen hedonismin ja nihilismin kuvauksensa on ollut minusta samalla merkityksellinen ”saarna” hedonismia ja tyhjää kulutusyhteiskuntaa vastaan. Jollakin tavalla ainakin. Usein se meneekin niin että omassa ajassaan amoraalinen, nykymaailmassa juuri ehkä ei-korrekti, osoittautuu sitten myöhemmässä arvioinnissa mitä moraalisimmaksi ääneksi. Toki se ei ole automaatti.
    Jotain pitäisi kai aikamme yksiäänisyydelle tehdä, sitä ainakin arvioida.
    Ehkä myös taiteen kautta.
    Jos aikamme kaikki toisinajattelijat ovat niitä persuisia peräkammarinpoikia tai tervolaisesti leimattua ja solvattua valkoista roskaväkeä niin jotakin on kai hemmetin pielessä? Meissä. Emme vielä tiedä mikä. Taide tutkii kaiketi juuri tätä meilläkin, tai siis kuten nyt näyttää, ei juuri tutki, ei ehkä vielä.
    Itse olen varovainen ja maltillinen, en olekaan tekijä muuten kuin oman elämäni suhteen.
    Mutta taiteen edelläkävijäksi ryhtyvä tekijä ja näkijä voi kyllä kirjoittaa puolestani sisäisistä visioistaan, mutta jos hän asettautuu myös yhteiskunnan kriittiseksi ääneksi tai antaa itsensä sellaiseksi asettaa, niin silloin on oikeus odottaa jotakin muutakin kuin korrektin koodin toistamista ja sen pedagogiaa. Kyllä esim. Houellebecq on tässä hommansa hoitanut kai ihan hyvin.

  3. 3

    Matti sanoo

    Fun fact: Suomalaisen Kirjakaupan sivuilla Kuolema luotolla -romaanin genreksi on määritelty ”romanttiset kirjat”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *