(Kirja-)alennusmyynnin aikakausi

”Lehtisen kirjasta tulee takuuvarma menestys.”

Näihin sanoihin päättyy Kauppalehden arvostelu Lasse Lehtisen uudesta romaanista Siivetönnä en voi lentää.

Tuo Kauppalehden arvostelu on paljas ja armoton totuus suomalaisesta kirjallisuuskritiikistä 2000-luvulla: siitä miten ja kenelle sitä tehdään ja mihin sitä käytetään.

Takana ovat ne ajat, jolloin kirjallisuuskritiikki pyrki arvottamaan teoksia, luomaan niistä kokonaisvaltaisia tulkintoja ja asettamaan niitä kirjallisuushistoriallisiin yhteyksiinsä.

Nykyään kirjat mielletään samanlaisiksi kulutushyödykkeiksi kuin kodinkoneet ja urheiluvälineet. Jos ne eivät tarjoa nopeinta mahdollista tyydytystä, ne ovat huonolaatuisia tai peräti viallisia. Kirjallisuuskriitikon tehtäväksi pelkistyy lukijoiden kuluttaja-asiamiehen rooli, lukijoiden eli kuluttajien varoittaminen viallisista kirjoista, joihin ei pidä haaskata rahaa eikä aikaa (ajan haaskaus kun on lähes rahan haaskauksen veroinen synti).

David Foster Wallace kirjoittaa esseeteoksessaan Consider the Lobster: ”In today´s US, a typical book review is driven by market logic and implicitly casts the reader in the role of consumer. Rhetorically, its whole project is informed by a question that´s too crass ever to mention up front: ´Should you buy this book?´”

Suomi on tässä(kin) asiassa Yhdysvaltain replika. Suomalaiset ovat niin sanotusti ”ajassa kiinni”.

Joku voisi huomauttaa tuosta Kauppalehden arvostelusta, että eihän se ole ammattikriitikon vaan lehden toimittajan kirjoittama. Sekin on ajan hengen mukaista: ammattikriitikkoahan pidetään mitä epäilyttävimpänä hahmona, koska hän ei katso teosta ”tavallisen lukijan tasolta” vaan jostain elitistisestä vinkkelistä ja asettuu näin ”tavallisen lukijan” yläpuolelle, on tietävinään paremmin.

Kauppalehden arvostelun kirjoittaja ottaa asiakseen kertoa ne asiat, jotka kuluttajan pitää Lehtisen romaanista tietää: ”Kaikki tietävät, että Lehtinen on sujuva, terävä ja hauska kertoja. Tarina etenee niin vaivattomasti, että kateellisia se jo kiukuttaa.”, ”Helsingin rakentamisen kuvaus on kuin kameratyötä.”
Eli Lehtisen romaani soveltuu ajastaan ja rahoistaan tietoiselle kiireiselle veronmaksajalle: se on ”televisiota kirjan muodossa”, erästä DFW:n luonnehdintaa lainatakseni. Ja tietenkään tuossa Kauppalehden arvostelun loppukaneetissa (”kirjasta tulee takuuvarma menestys”) ei erikseen täsmennetä, että menestyksellä tarkoitetaan taloudellista menestystä. Sitä ei tarvitse täsmentää, koska muunlaista menestystä ei kirjalla voi olla.

Sympatiseeraan koko sydämestäni niitä harvalukuisia päteviä ammattikriitikoita, jotka yrittävät tehdä tinkimättömästi työtään tänä alennusmyynnin ja epäjumaltenpalvonnan aikakautena.
Kommentit
  1. 3

    sanoo

    Kulttuuri-ihmiset halveksivat tosi-tv:tä, mutta samanlaisesta pikanöyryytyksen/-jumaloinnin spektaakkelistahan monissa kritiikeissä on kyse. Kun kriitikko alkaa Jone Nikulaksi, kaikki viihtyvät.

  2. 4

    sanoo

    Juu, kyllä näin on.

    Kriitikon teilaukset ovat kultuuri-ihmisten Idols-viihdettä.

    Ylistykset eivät niinkään, ne kun saavat kulttuuri-ihmiset kateellisiksi.

  3. 5

    sanoo

    Niin!

    Kriitikoilta, niin kuin kirjoiltakaan ei enää toivota kansan sivistämistä tai kultivoimista – sehän olisi vaivalloista, eikä kansa sitä halua. Näkökulmien avaaminen on mielenkiintoista vain niin kauan kuin ne heijastelevat median puheenaiheita jollakin tietyllä hetkellä, ytimekkään särmikkäästi, eivätkä liiaksi nojaile taaksepäin ajassa – osoita esimerkiksi, että samaa on jo pohdittu, ei kertaalleen, vaan uudelleen ja uudelleen – jopa kirjallisuudessa. Ihmiset hätääntyvät, jos huomaavat, ettei se Taidekaan ole ainutkertaista kaikilta kanteilta, että se olennainen sanoma onkin vain uusi särmä jostakin jo sanotusta. Mitä ainutkertaisella kiinnostavuudella nykyisin markkeerataankaan: jonkun henkilökohtainen, aito, likainen tarina. Mutta menevä, tietenkin, myyvä, ilman muuta. Unohtuu kokonaan se, että toisin kuin tämäkin loisto(kritiikki)esimerkki antaa ymmärtää, kirjallisuus tosiaan pohjaa vuosituhantiseen perintöön, joka ei ole elokuvateollisuuden tai Tv-sarjojen, edes populaarikulttuurin tai taiteenkaan, – vaan kirjallisuuden perintö! – joka tarjoaa määrättömän sammion näköalaisuutta niille, jotka sitä tuntevat. Että kirjoja ei itse asiassa voi sen tietoisuuden ulkopuolella lainkaan ymmärtää muuta kuin juonisynopsiksina, joina niitä sitten kritisoidaankin. Ja että juuri se kuolettuminen – TV:n ja elokuvan keinoihin latistuminen ja niiden menestysmittareilla mittaaminen (katsojaluvut) – on kirjallisuuden syöpä, ei sen nostattaja.

    Pläh.

  4. 6

    sanoo

    Allekirjoitan kaiken, mitä sanot, Essi.

    Kaikki merkityksellinen kirjallisuus kytkeytyy traditioon (tai traditioihin). Kaikki kirjallisuus on vanhan päälle tai yli kirjoittamista.

    Mutta media haluaa kirjallisuudelta ajankohtaisuutta ja polttavien aiheiden käsittelyä, inhimillistä tekijää. Se haluaa poistaa kirjallisuudesta kirjallisuuden ja tuoda tilalle sisällöntuotannon. Kustantamoissakin kuulemma jo valitetaan, että runsaasti julkisuutta saavat kirjat eivät välttämättä enää myy, koska ne ruoditaan puhki naistenlehdissä. Vaikka on tietysti selvää, että kirja, joka tyhjenee teemaansa, on arvoton eikä kirjallisuutta ensinkään.

    Ja toki, kirjallisuus nähdään nykyisin myös mieluummin juonisynopsiksena kuin kirjallisuutena, halutaan ”telkkaria kirjan muodossa”. Tämän uuslukutaidottomuuden suora seuraus on, että romaaneja luetaan juonen ja henkilökuvien kautta: koukuttaako ja kutkuttaako tarina, ovatko henkilöt koskettavia ja voiko heihin samastua.

    Summa summarum: nykyään arvostetaan kirjoja (hyödykkeinä ja sisällöntuotantosektorin raaka-aineena), mutta vähät välitetään kirjallisuudesta.

  5. 7

    Anonymous sanoo

    ”Ja toki, kirjallisuus nähdään nykyisin myös mieluummin juonisynopsiksena kuin kirjallisuutena, halutaan ’telkkaria kirjan muodossa’. Tämän uuslukutaidottomuuden suora seuraus on, että romaaneja luetaan juonen ja henkilökuvien kautta: koukuttaako ja kutkuttaako tarina, ovatko henkilöt koskettavia ja voiko heihin samastua.”

    Ns. Benin tallin koulukunta…

  6. 8

    Anonymous sanoo

    Lehtisen viimeisimmän ”tuotteen” sisällön osalta voi suoraan todeta, että kirja on tehty tyyliin jokaiselle jotakin ja mieluiten sitä mikä parhaiten kaupaksi menee. Sinänsä sujuvaa tekstiä luettaessa joutuu ihmettelemään miksi useasti toistuvat erilaiset rivoudet yms ”mukavat jutut” on siihen ympätty. Harmi ettei huonoja kirjaostoksia voi palauttaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *