Kipeää kepeästi

Taannoisessa merkinnässäni lupasin palata Niccolò Ammanitin romaaniin Taivaan ja maan väliltä. Joten raapustetaan siitä nyt jokunen sana. Olen vähän laiska päivittämään tätä blogia, koska tekeillä on tähdellisempiäkin kirjallisia töitä.

Takakansi nimittää Ammanitin kirjaa menestysromaaniksi. Varmemmaksi vakuudeksi siihen on painettu siteeraus The Timesin kriitikolta, joka kirjaa arvostellessaan on halunnut antaa samalla työnäytteen mainostoimittajan kyvyistään: “Lahjakkuus on italiaksi Ammaniti.”

Ymmärtääkseni Taivaan ja maan väliltä on myynyt hyvin, ellei loistavasti. Se ei ole mikään ihme. Ammanitilla on tuo kuuluisa sujuva tyyli, josta porvarit niin pitävät, kuten Baudelaire tokaisi toisena aikana eräästä toisesta kirjailijasta. En sano tätä ilkkuakseni tai moittiakseni. Vaikka Ammaniti kirjoittaa vetävästi ja juonen kuljetuksen ehdoilla, ei hänen proosassaan ole mitään latteaa tai laskelmoivaa.

Vastapainon proosatyylin lennokkuudelle muodostaa Ammanitin henkilökuvaus, jonka raadollisuuden ja armottomuuden huomaa vasta, kun pysähtyy sitä erikseen pohtimaan. Ammanitiin soveltuu sama, mitä kirjoitin taannoin John Updikesta: hän osaa kirjoittaa pölvästimäisistä ihmisistä painavasti ja sortumatta yltiöpäiseen psykologisointiin. On kuin Ammaniti sanoisi: “Katso ihmistä. Katso, miten banaaleja me ihmiset loppujen lopuksi olemme.” Kelvollisimpia hahmoja romaanissa on päähenkilö Cristianon isä, naisia kaatava uusnatsihamppari. Ja hänenkin kelvollisuutensa perustuu siihen, että hänessä ei ole ulkoisesti mitään sellaista, mikä herättäisi odotuksia suurisydämisestä humanistista. Yhteiskuntamoraali on niillä, joilla siihen on varaa – ja vain niin kauan kuin oma etu ei joudu sen kanssa ristiriitaan.
Ammanitin vetävä ja viihdyttävä tyyli ei saisi olla tekosyy katseen kääntämiselle pois hänen proosansa kipeiltä kysymyksiltä ja pimeiltä puolilta.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *