Kielletty lähipiiriltä

Palaan vielä hetkeksi Julian Barnesin proosakirjaan Nothing to be Frightened of.

Barnes kertoo siinä kirjailijanuransa alussa tekemästään päätöksestä: yritän kirjoittaa kirjani niin kuin vanhempiani ei olisi olemassa. Saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta ei se sitä missään nimessä ole. Varmaan jokainen kirjailija joutuu välillä miettimään, uskallanko kirjoittaa niin kuin vaisto vaatii silläkin uhalla että syntyy groteskia ja jopa iljettävää tekstiä. Tällaisina epävarmuuden hetkinä mielessä väikkyvät tuttujen ihmisten kuvat. Mitä he ajattelevat? Loukkaantuvatko he? Vai häpeävätkö peräti?

Kerrotaan, että nuori Pentti Haanpää tuhahti äidilleen, joka halusi lukea poikansa kirjan: ”Ei sitä ole tarkoitettu luettavaksi!” Ymmärrettävä reaktio kirjailijalta. Olisi paljon helpompaa, jos lukijakunta koostuisi vain ”yleisöstä”, kriitikoista ja kustannustoimittajista, ei lähipiirin ihmisistä. On nimittäin niin, että useimpien ihmisten — jopa kirjallisesti sivistyneiden — on vaikea ottaa teksti pelkkänä tekstinä silloin, kun sen on kirjoittanut joku tuttu tai läheinen. Mutta siitä kuitenkin on aina kyse silloin kun puhutaan kaunokirjallisuudesta: pelkästä tekstistä. Ei kaunokirjallisuus kuvaa yksiselitteisesti tekijänsä arkiminän ajatuksia, tuntemuksia tai kokemuksia. Jokainen kirjailija on valehtelija, väärentäjä, huijari ja varas. Etenkin silloin, kun väittää olevansa avoin ja tunnustuksellinen.

Miksi sitten on niin vaikea ”kirjoittaa kuin vanhempiani ei olisi olemassa?” Ei kai siihen muuta syytä ole kuin se, että joka työssä on omat vaikeutensa. Niiden kanssa on vain elettävä, opittava elämään. Eniten kaduttavaa on sellaisella kirjailijalla, joka pelkuruuttaan kirjoittaa toisin kuin vaisto kehottaa tekemään.

Sitä paitsi on asiassa valoisakin puoli: niin kauan kuin kirjailijat joutuvat tuskailemaan sillä, mitä tutut ja läheiset tekstistäni ajattelevat, asiat ovat hyvin. Olisi paljon ikävämpää joutua varomaan yhteiskunnan virallisia sensoreita ja kirjoittamaan aisopoksen kieltä heidän harhauttamisekseen. Sananvapaudesta on toisinaan jopa hyötyä.
P.S.
Ei liene tavatonta, että kirjailijat pitävät työssään vähiten julkaisemisesta. Kuten Flaubert kirjoitti Louis Bouilhet’lle (sydänystävälleen, jota hän kutsui ”vasemmaksi kiveksekseen”): ”Paras työskennellä vain itselleen. Tehdä niin kuin haluaa ja toteuttaa omia ideoitaan, arvostaa ja miellyttää itse itseään: eikö se ole tärkeintä? Sillä yleisö on niin typerää. Sitä paitsi, kuka edes lukee? Ja mitä ihmiset lukevat? Ja mitä he arvostavat?”
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *