Kielen mahtavuudesta

“Se kirjoittaa niin mahtavaa kieltä.”

Tuollainen kehu esitetään jossain vaiheessa lähestulkoon prosaistista kuin prosaistista. Kenties Reijo Mäestäkin on esitetty, en tosin ole ollut paikalla kuulemassa.

Varsin usein kehujat tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjailijan teksti on mukaansatempaavaa ja sitä lukee mielikseen. Toisin sanoen kyse ei ole oikeastaan kielestä vaan luettavuudesta.

Lukuarvoltaan laadukkaasta tekstistä ei todellakaan ole maailmassa pulaa. Sitä löytyy aikakauslehdistä vaikka millä mitalla. Monet nykyromaanit eivät poikkea kielellisesti paljoakaan ammattitaidolla tuotetusta aikakauslehtitekstistä. Jälki saattaa olla aavistuksen verran tyylitellympää ja omaperäisempää, mutta siinäpä se.

Välillä kummastelenkin sitä millaisia romaaneja ihmiset saavat päähänsä kiitellä “mahtavasta kielestä”.

Tämä saattaa tuntua ahdasmieliseltä (ja kenties sitä onkin), mutta mielestäni hyväksi lukijaksi ja kirjoittajaksi voi oppia vain lukemalla paljon runoutta. Syykin on yksinkertainen: runous on kirjallisen ilmaisun rikkain muoto. Siinä missä proosa on lineaarista, analyyttistä ja suoraviivaista, runous on assosiatiivista, monivivahteista, äänteille, rytmeille ja nyansseille herkkää. Ollakseen “kielellisesti mahtavaa” eikä pelkästään luettavaa proosan on lähestyttävä runoutta.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessani Joseph Brodskyn esseekokoelmaa Less Than One. Esseessä nimeltä “A Poet and Prose” Brodsky tähdentää, että maailmankirjallisuuden kaikki suuret prosaistit ovat tunnustaneet velkansa runoudelle. Esimerkiksi Vladimir Nabokov, eräs viimevuosisadan etevimmistä tyylitaitureista, vakuutteli itselleen ja muille olevansa sielultaan runoilija, vaikka pitikin leipälajinaan proosaa.

Monet kirjailijat ovat aloittaneet runoilijana, mutta siirtyneet myöhemmin prosaistiksi, myös meillä Suomessa. Vastakkaiset esimerkit ovat harvinaisempia. Brodskyn mukaan 20. vuosisadan suurista prosaisteista ainoastaan Thomas Hardy onnistui tulemaan myös suureksi runoilijaksi. Suomesta ei tule mieleeni ainuttakaan vastaavaa esimerkkiä. Veijo Meri rupesi uransa myöhäisessä vaiheessa julkaisemaan lyriikkaa, mutta ei yltänyt läheskään samalle tasolle kuin romaaneillaan.

Ilmeisen vakavissaan Brodsky esittää, että lyriikka menettää tuskin mitään, kun runoilija vaihtaa proosaan, mutta proosa voittaa suunnattoman paljon.

“What does a writer of prose learn from poetry?The dependence of a word’s spesific gravity on context, focused thinking, omission of the self-evident, the dangers that lurk within an elevated state of mind. And what does the poet learn from prose? Not much: attention to detail, the use of common parlance and bureaucratese, and, in rare instances, compostional know-how (the best teacher of which is music). All three of these, however, can be gleaned from the experience of poetry itself.”

Samoja asioita, joita prosaisti voi oppia runoudesta, voi oppia tietysti myös proosan lukija. Suosittelenkin kaikille tutkimusmatkoja lyriikan maailmaan!

Kommentit (7)
  1. Anneli Niinimäki
    27.1.2012, 15:38

    Lauri Viita oli runoilija ja prosaisti, ensin runoilija. Hänen toteamuksensa “Älä kysy, onko tämä runoa vai proosaa.” on aiheellinen, koska tekstilajit kuten runo, novelli ja romaani ovat kulloisenkin kulttuurin määrittämiä kielenkäytön ilmentymiäpi. Kaikissa niissä voi käyttää kielen suomia keinoja poeettisessa funktiossa. Esimerkkinä runollisesta proosasta on Lauri Viidan Kukunor.

  2. Oi kyllä Nabokovilla oli runoilijan sielu!!!

    “Lolita, light of my life, fire of my loins. My sin, my soul.
    Lo-lee-ta: the tip of the tongue taking a trip of three steps down the palate to tap, at three, on the teeth. Lo. Lee. Ta.

    She was Lo, plain Lo, in the morning, standing four feet ten in one sock. She was Lola in slacks. She was Dolly at school. She was Dolores on the dotted line. But in my arms she was always Lolita.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *