Kielen mahtavuudesta

”Se kirjoittaa niin mahtavaa kieltä.”

Tuollainen kehu esitetään jossain vaiheessa lähestulkoon prosaistista kuin prosaistista. Kenties Reijo Mäestäkin on esitetty, en tosin ole ollut paikalla kuulemassa.

Varsin usein kehujat tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjailijan teksti on mukaansatempaavaa ja sitä lukee mielikseen. Toisin sanoen kyse ei ole oikeastaan kielestä vaan luettavuudesta.

Lukuarvoltaan laadukkaasta tekstistä ei todellakaan ole maailmassa pulaa. Sitä löytyy aikakauslehdistä vaikka millä mitalla. Monet nykyromaanit eivät poikkea kielellisesti paljoakaan ammattitaidolla tuotetusta aikakauslehtitekstistä. Jälki saattaa olla aavistuksen verran tyylitellympää ja omaperäisempää, mutta siinäpä se.

Välillä kummastelenkin sitä millaisia romaaneja ihmiset saavat päähänsä kiitellä ”mahtavasta kielestä”.

Tämä saattaa tuntua ahdasmieliseltä (ja kenties sitä onkin), mutta mielestäni hyväksi lukijaksi ja kirjoittajaksi voi oppia vain lukemalla paljon runoutta. Syykin on yksinkertainen: runous on kirjallisen ilmaisun rikkain muoto. Siinä missä proosa on lineaarista, analyyttistä ja suoraviivaista, runous on assosiatiivista, monivivahteista, äänteille, rytmeille ja nyansseille herkkää. Ollakseen ”kielellisesti mahtavaa” eikä pelkästään luettavaa proosan on lähestyttävä runoutta.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessani Joseph Brodskyn esseekokoelmaa Less Than One. Esseessä nimeltä ”A Poet and Prose” Brodsky tähdentää, että maailmankirjallisuuden kaikki suuret prosaistit ovat tunnustaneet velkansa runoudelle. Esimerkiksi Vladimir Nabokov, eräs viimevuosisadan etevimmistä tyylitaitureista, vakuutteli itselleen ja muille olevansa sielultaan runoilija, vaikka pitikin leipälajinaan proosaa.

Monet kirjailijat ovat aloittaneet runoilijana, mutta siirtyneet myöhemmin prosaistiksi, myös meillä Suomessa. Vastakkaiset esimerkit ovat harvinaisempia. Brodskyn mukaan 20. vuosisadan suurista prosaisteista ainoastaan Thomas Hardy onnistui tulemaan myös suureksi runoilijaksi. Suomesta ei tule mieleeni ainuttakaan vastaavaa esimerkkiä. Veijo Meri rupesi uransa myöhäisessä vaiheessa julkaisemaan lyriikkaa, mutta ei yltänyt läheskään samalle tasolle kuin romaaneillaan.

Ilmeisen vakavissaan Brodsky esittää, että lyriikka menettää tuskin mitään, kun runoilija vaihtaa proosaan, mutta proosa voittaa suunnattoman paljon.

”What does a writer of prose learn from poetry?The dependence of a word’s spesific gravity on context, focused thinking, omission of the self-evident, the dangers that lurk within an elevated state of mind. And what does the poet learn from prose? Not much: attention to detail, the use of common parlance and bureaucratese, and, in rare instances, compostional know-how (the best teacher of which is music). All three of these, however, can be gleaned from the experience of poetry itself.”

Samoja asioita, joita prosaisti voi oppia runoudesta, voi oppia tietysti myös proosan lukija. Suosittelenkin kaikille tutkimusmatkoja lyriikan maailmaan!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Lauri Viita oli runoilija ja prosaisti, ensin runoilija. Hänen toteamuksensa ”Älä kysy, onko tämä runoa vai proosaa.” on aiheellinen, koska tekstilajit kuten runo, novelli ja romaani ovat kulloisenkin kulttuurin määrittämiä kielenkäytön ilmentymiäpi. Kaikissa niissä voi käyttää kielen suomia keinoja poeettisessa funktiossa. Esimerkkinä runollisesta proosasta on Lauri Viidan Kukunor.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Oi kyllä Nabokovilla oli runoilijan sielu!!!

    ”Lolita, light of my life, fire of my loins. My sin, my soul.
    Lo-lee-ta: the tip of the tongue taking a trip of three steps down the palate to tap, at three, on the teeth. Lo. Lee. Ta.

    She was Lo, plain Lo, in the morning, standing four feet ten in one sock. She was Lola in slacks. She was Dolly at school. She was Dolores on the dotted line. But in my arms she was always Lolita.”

  3. 3

    sanoo

    ”By the way, when we visited Robbe-Grillet, his petite, pretty wife, a young actress, had dressed herself à la gamine in my honor, pretending to be Lolita, and she continued the performance next day, when we met again at a publisher’s luncheon in a restaurant. After pouring wine fot everyone but her, the waiter asked, ”Voulez-vous un Coca-Cola, Mademoiselle?” It was very funny, and Robbe-Grillet, who looks so solemn in his photographs, roared with laughter.”

    Nabokovin itsensä kertoma anekdootti haastattelukirjassa Strong Opinions (jota on yhtä nautinnollista lukea kuin Morrisseyn parhaita haastatteluja).

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Robbe-Grillet’ltä olen lukenut pari kirjaa englanniksi ja epäonnistunut aika surkeasti. Pitäisi kai yrittää uudelleen. En malta olla laittamatta vielä yhtä lainausta Nabokovilta, tämä on kirjasta Pnin (Pniniltä oli vedetty hampaita):

    ”His tongue, a fat sleek seal, used to flop and slide so happily among the familiar rocks, checking the contours of a battered but still secured kingdom, plunging from cave to cove, climbing this jag, nuzzling that notch, finding a shred of sweet seaweed in the same old cleft; but now not a landmark remained, and all there existed was a great dark wound, a terra incognita of gums which dread and disgust forbade one to investigate.”

  5. 5

    Sulkakynän varjo sanoo

    Tuli mieleen vanha Paul Valéryn – ja aikoinaan kai muutaman muunkin alan miehen – esittämä vertaus, jossa runo rinnastetaan tanssimiseen ja proosa kävelemiseen. Runous tähtää tietyn tilan synnyttämiseen lukijassaan, proosa viestin välittämiseen. Lukemisen jälkeen proosa tyhjenee merkityksiin, jotka on välittänyt lukijalle, kun taas runo syntyy aina uudelleen uusien lukukertojen myötä. Runossa merkitys on sitoutunut sanoihin fyysisessä ja ainoassa mahdollisessa ilmaisumuodossaan.

    Prosaisteina aloittaneiden kirjailijoiden runokirjoja lukiessa joskus tuntuu, että runo on vain säemuotoon naamioitu proosanpätkä, jolla ei ole merkitystä fyysisellä tasolla – rytmin, äänteiden, sointuisuuden kannalta. Joku alkusointu tai yksittäinen sanaleikki laitetaan markkeeraamaan eroa tekijän proosateksteihin. Merkitys on välittynyt kuin viestikapula tekijältä lukijalle, runon anti on siinä.

    Sitten taas runoilijan tekemään proosateokseen voi kätkeytyä kohtia, joissa tarinan ja henkilökuvauksen virta katkeaa. Tekstin aika muuttuu, hidastuu melkein kuin runossa, Brodskynkohan tämä ajatus on vai kenen, että runo varastoi aikaa omiin rakenteisiinsa. Kaipa myös vaiva, joka hiomiseen on käytetty, tekee vastaanottamisesta hitaampaa. Ehkä luen proosaa vääristä syistä, ainakin jos katsoo nykyajan suomalaista kertomakirjallisuutta – tällaista siellä tapaa niin perin harvoin.

  6. 6

    Putte Wilhelmsson sanoo

    Näin siis Brodsky:

    ”What does a writer of prose learn from poetry? The dependence of a word’s spesific gravity on context, focused thinking, omission of the self-evident, the dangers that lurk within an elevated state of mind.”

    Apropos, Reijo Mäki… tai ei nyt sentään. Mutta otetaan esimerkki vanhan ystäväni kollegalta, jonka runoharrastuksesta ei tosin ole mitään muuta tietoa kuin tämä aihetodiste.

    ”Friday. Five o’clock in the afternoon. Maybe the hardest time to move unobserved through the city. Or maybe the easiest.” Lee Child: One Shot (2005).

    Parhaita romaanin aloituksia sitten Sivullisen, tosin mukana myös aavistus Anarkistien viimeisen kappaleen painostavuutta. Tai tähän tapaan ainakin kehaisin silloin kun olin vielä kirjallisuuskriitikko:

    Childin lauseen rytmi ”on elegantti ja maskuliininen kuin John Waynen askel, ja yhtä taloudellinen ja pahaenteinen kuin Beethovenin seitsemännen sinfonian allegretto.”

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Eipä tässä muuta kuin kiitos poikkeuksellisen tasokkaasta blogikirjoittelusta! Löysin tämän harmikseni vasta tänään.

    -aino

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *