Kevään käännöskirjahelmi

Teoksen Baabel-sarjasta on hyvää vauhtia kehittymässä laadukkain käännöskirjallisuuden julkaisukanava Suomessa. Se sisältää niin kulttuuriväen rakastamia palkintoromaaneja (Hilary Mantel, AS Byatt) kuin hyvällä maulla valittua taideproosaa (Clarice Lispector, Manuel Puig, Robert Walser).

Toukokuussa Baabel-sarjassa piti ilmestyä Thomas Pynchonin postmoderni klassikko Painovoiman sateenkaari, mutta sen julkaisu on syystä tai toisesta viivästynyt. Voisin kuvitella, että yli tuhatsivuisen järkäleen suomennoksen viimeistely vaatii aikaa ja resursseja. Jos näin on, niin julkaisuaikataulu joustakoon. Olennaista on saada Painovoiman sateenkaari suomeksi mahdollisimman laadukkaana käännöksenä.

Kun Pynchon jäi tulematta, Baabel-sarjan viime kevään ehdoton helmi on Thomas Bernhardin (1931-1989) myöhäistuotantoa edustava Vanhat mestarit. Sääli, että sitä ei ole Suomessa enempää hehkutettu. Google-haulla Vanhoista mestareista löytyy jokunen kirjakritiikki, mutta esimerkiksi maan suurin päivälehti on ainakin toistaiseksi jättänyt sen noteeraamatta. Onneksi Bernhardille on muodostunut maahamme pieni mutta uskollinen lukijakunta, joten sentään jonkinlaista pöhinää tekijänsä parhaimpiin kuuluvan romaanin suomennos on aiheuttanut.

Aiempiin suomennoksiin tutustunut löytää Vanhoista mestareista tutun Bernhardin, kaiken absoluuttista merkityksettömyyttä julistavan radikaalin pessimistin. Ei ole jumalaa, ei pelastusta, elämä on mieletöntä ja mielettömyys päättyy suureen tyhjyyteen, kuolemaan. Harva kirjailija tyrmää uskonnon ja aatteiden tarjoamat lohdulliset utopiat ja kauniit illuusiot yhtä johdonmukaisesti kuin Bernhard.

Vanhoissa mestareissa keskitytään ruotimaan erityisesti taidetta ja taide-elämää. Suurimman osan ajasta äänessä on iäkäs musiikkikriitikko Reger, joka on kolmenkymmenen vuoden ajan käynyt joka toinen päivä Wienin taidehistoriallisessa museossa istuskelemassa Tintoretton Valkopartaista miestä katsellen. Tämän maalauksen äärellä hän luennoi romaanin kertojalle Atzbacherille musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta paljastaen siinä samalla myös omaa elämäänsä.

Asetelma on Bernhardin romaaneille tyypillinen. Useimmat niistä rakentuvat yhden henkilön monologille, jossa selostetaan joko kertojan omaa tai hänen läheisen ystävänsä vastoinkäymisten sävyttämää elämää. Samanlaista kerrontatekniikkaa käytti W.G. Sebald, jonka ylistetyin romaani Austerlitz lähentelee suoranaista Bernhard-pastissia, joskin Sebaldin kirjallinen temperamentti eroaa varsin paljon Bernhardista.

Bernhard oli paitsi nihilisti ja misantrooppi myös yhteiskunnallinen räyhähenki ja kulttuurikapinallinen. Hän inhosi kotimaataan Itävaltaa, koska piti sitä katolis-kansallissosialistisen hengen turmelemana. Ymmärrystä hänellä ei myöskään riittänyt niille, jotka nostalgisesti haikailivat menneeseen maailmaan, Habsburgien imperiumin aikoihin. Vanhoissa mestareissa Bernhard pistää Regerin sättimään antaumuksella etenkin Martin Heideggeria ja Adalbert Stifteriä. Epäilemättä siksi, että edellisessä ruumiillistui hänen mielestään katolis-kansallissosialistinen hölynpöly ja jälkimmäisessä sentimentaalinen kaiho habsburgilaiseen idylliin:

Heidegger oli rihkama-aivo, Reger sanoi, niin kuin Stifterkin, mutta vielä paljon naurettavampi kuin Stifter, joka tosiaankin oli traaginen hahmo toisin kuin Heidegger joka oli yksinomaan koominen, aivan yhtä pikkuporvarillinen kuin Stifter, aivan yhtä suuruudenhullu, Vähä-Alppien vähämieli, kuten uskon, juuri sopiva saksalaiseen filosofiakeitokseen. Kaikki ovat ahnaasti lusikoineet Heiderggeria suihinsa vuosikymmenet, ahnaammin kuin ketään toista, ja ahmineet saksalaiset germanisti- ja filosofivatsansa pullolleen. Heideggerilla oli arkipäiväiset, ei hengenihmisen kasvot, Reger sanoi, hän oli kaikkea muuta kuin hengenmies, ei tippaakaan mielikuvitusta, ei tippaakaan hienosyisyyttä, hän oli oikein perussaksalainen märehtijäfilosofi, yhtä mittaa tiinenä oleva filosofilehmä, Reger sanoi, joka laidunsi saksalaisen filosofian laitumella vuosikymmenet pudotellen sinne keikailevia Schwarzwald-liukumiinojaan. (Suomentanut Tarja Roinila)

Bernhardin romaanihenkilöt ovat tyypillisesti eräänlaisia hengen aristokraatteja, vahvasti taiteeseen ja kulttuuriin vihkiytyneitä, mutta samaan aikaan maultaan ja mieltymyksiltään äärimmäisen jyrkkiä ja ehdottomia. Suuri osa Regerin Tintoretton maalauksen äärellä pitämistä luennoista keskittyy siihen, ketkä taiteen suurnimet ansaitsevat paikkansa kaanonissa ja ketkä ovat yliarvostettuja surkimuksia tai huijareita. Toisin sanoen Reger, kuten Bernhard itsekin, on samaan aikaan intohimoinen taiteen rakastaja ja taiteen vihaaja. Eräänlaiseksi kiteytymäksi Regerin ryöppyilevässä monologissa nousee ajatus siitä, että jopa ylivertaisimpiin mestariteoksiin sisältyy aina jotakin kelvotonta, jokin perustava virhe. Oikein tarkasti katsottuna jokainen teos uhkaa muuttua karikatyyrikseen, tuhoutua. Kuten Vanhojen mestareiden suomentaja Tarja Roinila kirjoittaa jälkisanoissaan, Bernhard pudottaa taiteen jalustaltaan. “Mitä ovat Rembrandtin äidin maalatut kasvot oman äitini todellisten kasvojen rinnalla?” Samantyyppisen kysymyksen esitti suorasukaisemmin Jouko Turkka ihmetellessään Aiheissa, mitä vasta hässinyt mies taiteesta piittaa. Turkka on temperamentiltaan läheistä sukua Bernhardille, ja varmaan hänellekin oivallus taiteen itsensä tuhoavasta epätäydellisyydestä on samaan aikaan innostuksen ja epätoivon lähde. Turkkaa ja Bernhardia (kuten myös Bernhardin romaanihenkilöitä) leimaa tinkimättömyys, ehdottomuus, periksiantamattomuus, perfektionismi, ja heidän tragediansa piilee siinä, että he tietävät täydellisyyden saavuttamisen mahdottomaksi. Jos haluaa saada jotakin valmiiksi, on taivuttava kompromisseihin, annettava myöten taidemaailman ulkoisille pakoille ja vaatimuksille. Toinen vaihtoehto olisi viettää elämänsä koskaan valmistumattomien ikuisuusprojektien parissa (kuten monet Bernhardin romaanien hahmot tekevät).

Täydellisyyden illuusioon sotkeutuneen taiteen vastakohtana on elämä kaikessa epätäydellisyydessään. Vanhoissa mestareissa Reger vierailee joka toinen päivä, eli aina kun ei istu Wienin taidehistoriallisessa museossa, vaimonsa haudalla. Bernhard kirjoittaa sydämeenkäyvästi Regerin rakkaudesta edesmenneeseen puolisoonsa, ja nämä kohdat Vanhoissa mestareissa osoittavat samalla sen, että hänen nihilisminsä ja misantropiansa ei ollut läheskään niin särötöntä kuin usein väitetään, vaan yhtä epätäydellistä kuin taidekin. Reger ehti olla vaimonsa kanssa onnellisesti naimisissa neljäkymmentä vuotta, ja he sattumoisin tapasivat toisensa juuri Tintoretton Valkopartaisen miehen äärellä. Vaimon kohtaloksi koituivat Wienin taidehistoriallisen museon huonosti hiekoitetut portaat talvisena päivänä, mistä Reger saa aiheen syyttää vaimonsa kuolemasta paitsi museota myös Wienin kaupunkia ja koko itävaltalaista katolis-kansallissosialistisen valheen mädättämää yhteiskuntaa. Niin pohjattomasti kuin Reger vaimoaan sureekin, vielä vuosia tämän kuoleman jälkeen, hän aistii surussaankin epätäydellisyyden. Hän seisoo aina puoli tuntia vaimonsa haudalla “eikä tunne mitään”.

Vasta kun poistun hänen haudaltaan, tunnen taas sen hirvittävyyden, että hän on jättänyt minut yksin. Aina minä kuvittelen, että menen hänen haudalleen voidakseni olla er
ityisen lähellä häntä, mutta kun seison hänen haudallaan, en edes tunne mitään häneen liittyvää. Sitten revin haudalla kasvavia rikkaruohoja ja katson maahan, mutta en tunne mitään. Mutta olen ottanut tavaksi käydä joka toinen päivä vaimoni haudalla, josta jonain päivänä tulee myös minun hautani, sanoi Reger.

Yhtä mahdotonta kuin olla täydellinen taiteessa on olla täydellinen surussa, joka on ihmisen tunnetiloista paljain ja raastavin. Elämän mahdollinen lohtu piilee siinä, että kaikki on lopulta alamittaista, ihanteistaan uupuvaa. Reger ei ajaudu itsemurhaan vaimonsa kuoltua, koska hänellä on jäljellä sentään taide, Tintoretton Valkopartainen mies ja muut ankaran katseen alla vajaiksi osoittautuvat mestariteokset. Bernhard antoi Vanhoille mestareille paljonpuhuvan alaotsikon: Komedia. Äkkiseltään se saattaa yllättää, koska romaani on täynnä traagisia asioita. Mutta Bernardin romaanien maailmassa vastakohdat yleensäkin kumoavat toisensa. Regerin esimerkki osoittaa, että suuri taide koomisessa epätäydellisyydessään voi näyttäytyä traagisena ja vastaavasti suuri elämänsuru traagisessa epätäydellisyydessään koomisena. Kuten Vanhat mestarit, muutkin Bernhardin romaanit ovat niin äärimmilleen paisutettua misantrooppista sinfoniaa että paradoksaalisesti kaiken vihan, vimmaisuuden, nihilismin ja pessimismin takaa alkavat paljastua myös niiden vastavoimat, ja tässä juuri on Bernhardin proosan ihme: kuinka kaiken sysimustan sävyttömyyden keskelle ilmestyy yhtäkkiä sävyjä, kerroksellisuutta, ambivalenssia, suunnatonta kauneutta,

Kommentit (6)
  1. Juha Haataja
    2.7.2013, 19:27

    Kiitos vinkistä, tämä meni heti varaukseen kirjastosta. Ja huomasin samalla että “Muuan lapsi” on myös suomennettu (alkuteos Ein Kind). Tästä kirjasta (ja saksan kielestä kääntämisen vaikeudesta) löytyi mainio kirjoitus:

    http://www.logicalatomist.com/blog/2012/06/ein-kind-by-thomas-bernhard.html

    Tässä lainaus: “… his novels are without plot, concerned with philosophy and music and with spiralling, obsessive despair; and yet they’re also full of humor, musically crafted sentences, and gleeful sarcasm.”

  2. Tommi Melender
    2.7.2013, 22:26

    Bernhardista siis varausjono kirjastossa! Positiivista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *