Keskustelun alhaisuudesta

Kaikkien pitäisi lukea Jules Renardin päiväkirjat. Minä en ole lukenut. Osaisinpa hävetä.

Renard sanoi, että kirjoittaminen on ainut tapa puhua tulematta keskeytetyksi. Siinä on hyvin tiivistetty se, minkä vuoksi tykkään lukea kirjoja ja kirjoittaa niitä. En ole koskaan halunnut keskustella enkä kaipaa Suomeen “länsimaisempaa” keskustelukulttuuria. Vuoropuhelu vieraiden ihmisten kanssa tuntuu minusta useimmiten yhtä vaivaannuttavalta kuin kättely juopuneen kanssa.
Kirja on siitä hyvä ilmaisuväline, että se on yksisuuntainen. Kun luen kirjaa, saan keskittyä pelkkään tekstiin eikä minun tarvitse antautua tekemisiin sen kirjoittajan kanssa. Kirjan sivuille painetut sanat ovat ja pysyvät, lukijan mielenoikut eivät pysty niitä muuttamaan. Sinä päivänä, kun kirjallisuudesta tehdään interaktiivista, menetän lopullisesti uskoni siihen.

Samat asiat pätevät kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on yksinäisen ihmisen yritystä puristaa sisällään vellovia ajatuksia mielekkääseen muotoon. Toki siinä on myös dialogisia tasoja, mutta dialogi ei tapahdu ihmisten, vaan toisten tekstien kanssa. Jos teksteiltä jotain kysyy, ne eivät vastaa, ainakaan suoraan. Ne vain ovat, ja niitä joko ymmärtää tai ei ymmärrä (tai ymmärtää väärin). Useimmista teksteistä suodattuu jotain omaan kirjoittamiseen, sen raaka-aineeksi. Kustannustoimittajien ja luottolukijoiden lausunnot tulevat yleensä vasta sitten, kun on viettänyt pitkän ajan yksikseen kirjoituksensa äärellä.
Mauno Saaren uutuuskirjassa Haavikko-niminen mies kirjan päähenkilö Paavo Haavikko luonnehtii keskustelua esiintymiseksi. Ja sitähän se on. Yksi kerrallaan keskustelijat tulevat näyttämölle ja lausuvat vuorosanansa: oikeistolaisen tunnistaa oikeistolaiseksi, vasemmistolaisen vasemmistolaiseksi, teollisuuspampun teollisuuspampuksi ja luonnonsuojelijan luonnonsuojelijaksi. Sana on vapaa, mutta informaatiota vaihtuu tuskin ollenkaan. Kun keskustelu jatkuu tarpeeksi pitkään, syntyy illuusio että käsillä olevaan ongelmaan on reagoitu.

“Media on tärkeiden kysymysten joukkohauta siinä kuin eduskunta demokratian”, sanoo Haavikko Mauno Saaren tulkitsemana.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on jotain epäilyttävää. Sitä kannattaa välttää. Parempi lukea Renardin päiväkirjoja. Niiden kirjoittaja on kuollut, onneksi. Ei ole vaaraa, että hän ryhtyisi keskustelemaan.

Kommentit (4)
  1. Renardin päiväkirjoja ei taida olla saatavilla suomeksi, harmi, pitänee tutustua joskus englanninkieliseen käännökseen. Oli niin piristävä tuo lainaus, kun olen jo alkanut uskoa, että paras tapa olla joutumatta keskeytetyksi olisi nostattaa suosiotaan, sekä puhua laskelmoidummin ja kovemmalla metelillä aiheista mitä halutaan kuulla.

  2. Heh, kirjallisuuden interaktiivisuus -visioista juontui mieleeni samantapainen ennustelu musiikin suhteen.

    Teknologiahurmostako vai puhdasta kauhua musiikkimyynnin tulevaisuudesta lie musabisneshöpöttäjien maalailuissa, mutta etoo heidän hehkuttelemansa näky, jossa oletetaan ihmisten malttavan pysyä musiikin äärellä enää vain jos he saavat itse näprätä ja mestaroida musiikkia erilaisin remix-sovelluksin (suuren yleisön osalta epäilemättä hyvin yksinkertaistetusti ja rajoitetusti). Luovaa, luovaa!

    Maailmassahan riittäisi niin mestarillista musiikkia kuin kirjallisuuttakin ihmisiäksi nautittavaksi vailla mitään muuta tekemistä, mutta joku mainoslausehan kiteytti hyvin, että “life isn’t a spectator sport” tai jotenkin sinne päin. MINUNKIN pitää päästä kaikkialle mukaan ähräämään ja söhräämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *