Keskustelun alhaisuudesta

Kaikkien pitäisi lukea Jules Renardin päiväkirjat. Minä en ole lukenut. Osaisinpa hävetä.

Renard sanoi, että kirjoittaminen on ainut tapa puhua tulematta keskeytetyksi. Siinä on hyvin tiivistetty se, minkä vuoksi tykkään lukea kirjoja ja kirjoittaa niitä. En ole koskaan halunnut keskustella enkä kaipaa Suomeen ”länsimaisempaa” keskustelukulttuuria. Vuoropuhelu vieraiden ihmisten kanssa tuntuu minusta useimmiten yhtä vaivaannuttavalta kuin kättely juopuneen kanssa.
Kirja on siitä hyvä ilmaisuväline, että se on yksisuuntainen. Kun luen kirjaa, saan keskittyä pelkkään tekstiin eikä minun tarvitse antautua tekemisiin sen kirjoittajan kanssa. Kirjan sivuille painetut sanat ovat ja pysyvät, lukijan mielenoikut eivät pysty niitä muuttamaan. Sinä päivänä, kun kirjallisuudesta tehdään interaktiivista, menetän lopullisesti uskoni siihen.

Samat asiat pätevät kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on yksinäisen ihmisen yritystä puristaa sisällään vellovia ajatuksia mielekkääseen muotoon. Toki siinä on myös dialogisia tasoja, mutta dialogi ei tapahdu ihmisten, vaan toisten tekstien kanssa. Jos teksteiltä jotain kysyy, ne eivät vastaa, ainakaan suoraan. Ne vain ovat, ja niitä joko ymmärtää tai ei ymmärrä (tai ymmärtää väärin). Useimmista teksteistä suodattuu jotain omaan kirjoittamiseen, sen raaka-aineeksi. Kustannustoimittajien ja luottolukijoiden lausunnot tulevat yleensä vasta sitten, kun on viettänyt pitkän ajan yksikseen kirjoituksensa äärellä.
Mauno Saaren uutuuskirjassa Haavikko-niminen mies kirjan päähenkilö Paavo Haavikko luonnehtii keskustelua esiintymiseksi. Ja sitähän se on. Yksi kerrallaan keskustelijat tulevat näyttämölle ja lausuvat vuorosanansa: oikeistolaisen tunnistaa oikeistolaiseksi, vasemmistolaisen vasemmistolaiseksi, teollisuuspampun teollisuuspampuksi ja luonnonsuojelijan luonnonsuojelijaksi. Sana on vapaa, mutta informaatiota vaihtuu tuskin ollenkaan. Kun keskustelu jatkuu tarpeeksi pitkään, syntyy illuusio että käsillä olevaan ongelmaan on reagoitu.

”Media on tärkeiden kysymysten joukkohauta siinä kuin eduskunta demokratian”, sanoo Haavikko Mauno Saaren tulkitsemana.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on jotain epäilyttävää. Sitä kannattaa välttää. Parempi lukea Renardin päiväkirjoja. Niiden kirjoittaja on kuollut, onneksi. Ei ole vaaraa, että hän ryhtyisi keskustelemaan.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Renardin päiväkirjoja ei taida olla saatavilla suomeksi, harmi, pitänee tutustua joskus englanninkieliseen käännökseen. Oli niin piristävä tuo lainaus, kun olen jo alkanut uskoa, että paras tapa olla joutumatta keskeytetyksi olisi nostattaa suosiotaan, sekä puhua laskelmoidummin ja kovemmalla metelillä aiheista mitä halutaan kuulla.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Heh, kirjallisuuden interaktiivisuus -visioista juontui mieleeni samantapainen ennustelu musiikin suhteen.

    Teknologiahurmostako vai puhdasta kauhua musiikkimyynnin tulevaisuudesta lie musabisneshöpöttäjien maalailuissa, mutta etoo heidän hehkuttelemansa näky, jossa oletetaan ihmisten malttavan pysyä musiikin äärellä enää vain jos he saavat itse näprätä ja mestaroida musiikkia erilaisin remix-sovelluksin (suuren yleisön osalta epäilemättä hyvin yksinkertaistetusti ja rajoitetusti). Luovaa, luovaa!

    Maailmassahan riittäisi niin mestarillista musiikkia kuin kirjallisuuttakin ihmisiäksi nautittavaksi vailla mitään muuta tekemistä, mutta joku mainoslausehan kiteytti hyvin, että ”life isn’t a spectator sport” tai jotenkin sinne päin. MINUNKIN pitää päästä kaikkialle mukaan ähräämään ja söhräämään.

  3. 3

    sanoo

    Taiteen ja kirjallisuuden tärkein yhteiskunnallinen arvo on siinä, että ne ovat rakenteeltaan elitistisiä, perustuvat hierarkioille, kaanoneille, erilaisille julkaisukynnyksille. Niitä ei ole alistettu – ainakaan vielä – kaikkialla muualla rehottavalle demokratian ja yksilönvapauden pandemialle.

    Olisiko Picasso maalannut parempia tauluja, jos kansa olisi päästetty aina kunkin työvaiheen yhteydessä äänestämään, kuinka Picasson tulee ideansa toteuttaa? Tai olisiko hänen taiteensa nautittavampaa, jos jokainen mätäpää saisi henkilökohtaisesti räätälöidä taulut makuunsa sopiviksi?

    Muistan kun taannoin Ylen tv-juhlalähetyksessä haastateltiin nuorta naista, interaktiivisiin medioihin hurahtanutta nykyajan barbaaria, joka sanoi ettei seuraa perinteisiä viestimiä, sanomalehtiä tai uutislähetyksiä, koska ne ovat niin vanhanaikaisia. Hän visioi sellaisista tv-lähetyksistä, jossa katsojat voisivat herkeämättä viestittää toisten nähtäville, mitä tuumivat näkemästään ja kuulemastaan, parhaassa tapauksessa tietysti vielä vaikuttaa ohjelman kulkuun.

    Minä en sellaisia tv-lähetyksiä halua. Kun katson jotain kiinnostavaa ohjelmaa, en halua että ruudussa työnnetään eteeni samalla kommenttiloota, jossa tolvanat kertovat sylki pärskyen aivoituksiaan näkemästään ja kuulemastaan.

    Olemme kohta kaikki kokopäivätoimisia nettikeskustelijoita ja yhteiskuntamme pelkkä 24-tuntinen yleisönosasto. En halua olla mukana sellaisessa hulluudessa. Miten täältä pääsee pois?

  4. 4

    sanoo

    Olen miettinyt tätä samaa ja nyt huomaan että kirjailija Melender on samaa mieltä kanssani ja vielä pystynyt artikuloimaan näkemyksensä. Olen kateellinen.

    En pidä keskustelusta, interaktiivisuudesta ja muusta sonnasta lainkaan. Enkä demokratiasta.Harva niistä pitää, mutta niitä on helppo käyttää (foucaultlaisittain…) vallan välineinä ja moitiskella ihmisiä epädemokraateiksi, julistajiksi, elitisteiksi jne. Kävin juuri yhdessä besserwisserblogissa, jossa ollaan tasaisesti vahvemman puolella, nyt siellä haukuttiin eduskunnan puhemiestä, koska hän haukkumalla eduskuntaa kosiskelee suosiota. Blogistin mielestä. Joku kommentaattori onneksi muistutti blogistia, että blogisti on tekemässä samaa. Mutta tämä blogisti nyt on hölmö emmekä tuhlaa hänen aikaa.

    Siis: kiitokset tästä merkinnästä.

    PS: päiväkirjoja tosiaan kannattaa lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *