Keskustelua Westöstä

Jani Saxell sivuaa Kiiltomadon kriitikkokeskustelussa Kjell Westön romaania Missä kuljimme kerran:

“Missään nimessä en ottaisi Kjell Westön romaania esimerkiksi helppolukuisesta lukuromaanista, jolla ei ole sen enempää sanottavaa. Päin vastoin. Missä kuljimme kerran oli pitkästä aikaa kirja, jossa oli myyntilukuihinsa nähden paljon kriittistä sanottavaa ja tarinankerronnan riemua. Ei mitään omaan itseensä tuijottavaa sinkkuviihdettä ja cityironiaa, vaan laajempia näkymiä.”

Tunnen pienen piston sydämessäni, koska tulin blogissani puhuneeksi Westön kirjasta lukuromaanina. Pari kirjoitukseni lukenutta otti minuun tuoreeltaan yhteyttä ja paheksui luonnehdintaani.

Ehkä ongelmani on siinä, että minulla on hieman erilainen käsitys lukuromaanista kuin niillä, joiden mielestä Westön ansiokas kirja ei sellainen missään nimessä ole. Kuten Westö-kommenttini alussa totesin, koko lukuromaanin käsite tuntuu minusta hieman sumealta.

Missään nimessä en Westön kohdalla tarkoita lukuromaanilla viihdepainotteista kevytleviteproosaa. Voisin luonnehtia vaikkapa joitakin Charles Dickensin teoksia lukuromaaneiksi mitenkään niitä väheksymättä. Dickenshän on omassa lajissaan – eeppisen romaanin taitajana – loistelias.

Missä kuljimme kerran on nähdäkseni siinä mielessä lukuromaani, että se koukuttaa juonikuvioillaan, luo todellisuuden illuusion, joka pitää lukijaa otteessaan, saa hänet eläytymään romaanin henkilöiden kohtaloihin, hengittämään tapahtumien rytmissä. Erityisenä ansiona Westöllä on vielä se, että hän vuoraa kirjansa maailman vakuuttavilla kulttuurihistoriallisilla yksityiskohdilla, onnistuu puhaltamaan elävän hengen epookkiinsa.

Ensimmäisessä kommentissani sanoin, että “ellei Missä kuljimme kerran ole lukuromaani tai kulttuurihistoriallinen kuvaelma, se ei ole erityisen huikaiseva teos”. Tämä ehkä kuulostaa armottomalta sivallukselta, mutta en sitä sellaiseksi tarkoittanut. Minun lukunautintoni Westön kohdalla kumpusi nimenomaan yllä mainitsemistani lukuromaanin – tai olisiko parempi sanoa eeppisen romaanin – lajityyppisistä ominaisuuksista.

Elin kirjan henkilöiden mukana, eläydyin heidän kohtaloihinsa, koin “ihmisen tasolta” monet sellaiset tapahtumat, jotka ovat tuttuja historiankirjoista (toki myös monista kotimaisista romaaneista). Westö välittää 1900-luvun, tämän vihan ja väkivallan vuosisadan, ajan hengen koskettavalla tavalla. En pidä sitä vähäisenä ansiona.

Mutta mitä muuta kirja antaa kuin tämän vaikuttavan lukukokemuksen (joka jo sinällään riittää ainakin minulle)? Ainakaan minä en näe Westön romaanissa mitään sellaista, joka haastaisi esimerkiksi perinteiset historiallisen romaanin konventiot tai kerrontatavat enkä myöskään mitään radikaalia Suomen historian uudelleen tulkintaa. Enkä myöskään kokenut, että Missä kuljimme kerran olisi tuonut jotain ratkaisevalla tavalla uutta Westön kirjailijakuvaan. Monet teoksen asetelmat ja henkilöhahmot ovat samanlaisia kuin hänen aikaisemmissa romaaneissaan, historiallinen kehys vain on toinen.

Lisäksi, kuten ensimmäisessä kommentissani totesin, eräät Westön tyylilliset maneerit ajoittain häiritsivät minua. Toisaalta: kenelläpä kirjailijalla ei maneereja olisi.

P.S.

Vilkkaissa Westö-keskusteluissa olen nähnyt useampiakin puheenvuoroja, joissa on päivitelty kirjan traagista pohjavirettä. Mielestäni tämä traagisuuden esilläolo on Westöltä onnistunut valinta, kuvaahan hän äärimmäisen raadollisia historianjaksoja. Ne toivon pilkahdukset, joita kirjassa vilahtelee tulevat suuren historiallisen kehyksen ulkopuolelta, inhimillisistä kohtaamisista, pienistä kiintymyksen, rakkauden ja välittämisen tuokioista. Niissä on se vähäinen toivo, joka meille jää, kun suuret koneistot jauhavat.

Kommentit (5)
  1. Lukuromaani käsitteenä onkin mielenkiintoinen, sillä sehän voi tarkoittaa melkein mitä vain: asiayhteydestä riippuu, onko sillä positiivinen vai negatiivinen sävy.

    Jonkin teoksen nimittäminen lukuromaaniksi ei välttämättä tarkoita, että se olisi kevyttä viihdettä. “Kevytlevitteet” ovat enemmänkin silmäiltäviä tai selailtavia, ei niitä edes kannata lukea sanasta sanaan.

    Minulle hyvä lukuromaani voi olla Salman Rushdien romaani tai vaikkapa jokin (ruotsalainen) dekkari.

    Hyvä kriitikko kirjoittaa kritiikin niin gender-problematiikkaa huokuvasta polyfonisesta runokokoelmasta kuin viihteellisestä kauhutrilleristä. Ja genret huomioiden, tietysti: ei kirjallisuustieteessäkään eletä enää mitään 50-lukua (paitsi jotkut elävät).

  2. Tommi Melender
    6.3.2007, 13:32

    Hieno kommentti.

    Allekirjoitan sen täysin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *