Keskeneräisiä Eurooppa-ajatuksia

Eurooppa on kuin todellisuus itse. Sillä on ehtymätön kyky tuottaa pettymyksiä.

Toki Euroopan ideaa – tai pikemminkin ideoita, niitähän on monia – voi lähestyä valoisammastakin näkökulmasta. Karl Jaspersin mielestä Euroopan ideaa määrittää juuri se, ettei se voi tulla valmiiksi, saavuttaa täyttymystään. Eurooppa on historiaan upotettu, ja historia on tunnetusti ankara paikka: siellä kauniit aatteet muuttuvat verilöylyksi.

Oma suosikkiversioni Eurooppa-bluesista on kunderalainen. Unkari, Tsekki, Puola, tämä niin sanottu itäinen Keski-Eurooppa huomasi toisen maailmansodan jälkeen joutuneensa itäisen miehittäjän armoille. Unkarin kansannousun päivinä moni julisti valmiuttaan kuolla “Euroopan puolesta”.

Miten kävi kylmän sodan päätyttyä?

Itäisen miehittäjän korvasi läntinen miehittäjä, konsumerismin kiillolla silattu amerikkalaislähtöinen kapitalismi. Se toimii hienovaraisemmin ja viettelevämmin kuin yrmy neukkuvalta, mutta on luonteeltaan lähes yhtä totaalinen.

Sitä sopii tietysti kysyä, voivatko eurooppalaiset ideaalit – vapaus, veljeys ja tasa-arvo – toteutua muutoin kuin tragediana tai farssina. Ainakin nykyistä maailmanmenoa seuratessa vaikuttaa, että nämä ideaalit edistävät typeryyttä ja barbarismia. Ei ihme, että kirjallisuudella menee tällaisena aikana huonosti.

Juu, nämä ovat otsikon mukaisesti keskeneräisiä ajatuksia. Psyykkaan nimittäin itseäni kirjoittamaan jotain punnittua ja jäsenneltyä tästä aihepiiristä. Samalla takaraivossani nakertaa pelko siitä, saanko päässäni muhivia ajatuksia paperille asti. Leif Salmén kuvaa tätä masentavaa olotilaa esseekokoelmassaan Palatsi Bosporin rannalla:

“Olen ehkä juuri kävellyt uimahallista kotiin, kun endorfiinihumala yhä kuohahtelee valssin lailla raajoissa ja happi ja ideat kohisevat aivosoluissa, ja kun sitten ripustan pyyhkeen ja uimahousut kuivumaan ja tuumin, että nyt keitetään kahvia ja kirjoitetaan ne täydelliset rivit, jotka äsken olivat mielessä, kaikki luhistuukin kerralla. Sen jälkeen minä vain istun, tosin kahvikupin kera, mainiossa nojatuolissani, polttelen ketjussa ja tuijoitan harakkaa, joka kyyhöttää hievahtamatta vastapäisellä katolla, enkä näe oikeastaan mitään, en aisti, koe enkä elä.”

Salmén huomauttaa, että tässä tilassa ei ole mitään kirjallista, vaikka sitä kuvataan kirjallisuudessa usein. Ei, siinä ei todellakaan ole mitään kirjallista.

Kommentit (3)
  1. pelkän kriittisen ajattelun väline
    30.5.2008, 09:05

    Mä aina ajattelen noita Keski-Euroopan pieniä valtioita, että ne ovat syntyneet samassa asiayhteydessä kuin Suomi. Jokaisella on myös kansallinen säveltäjänsä: Bartok, Chopin, Janacek… Ties keitä. Tästä oli nyt lopulta jossain vanhassa Niall Fergusonin pakinassa uusi ajatus. Että jos englantilaisten parlamentti ei olisi niin nopeasti elokuussa 1914 rientänyt Belgian avuksi, olisi Ranska hävinnyt, nopeasti ja tehokkaasti, ja vältytty monilta fasismeilta. Shoahilta ja lokakuun vallankumoukselta ja monelta rumuudelta kun näihin liittyy. Mutta myös toki näiltä uusilta pikkuvaltioilta.

    Hänen esityksensä taisi olla jossain määrin spekulatiivinen. Kunderasta en koskaan muista kuin että hänestä Jerusalem kuuluu välttämättä Eurooppaan, ja se on kaunis ajatus. Onko se George Steiner joka aina rakentaa dikotomian sen kaupungin ja perinteen ja Ateenan toisten välille? Spekulatiivinen, mutta sitten olisi suoraan siirrytty Euroopan yhdentymiseen, 30 vuotta nopeammin.

    Kirjoista paras on muuten Jane Kramerin “Europeans”. Näyttää rasittavalta, mutta onkin joutuisa ja mielevä lukea: on journalistin ammattitaidolla jotain arvoa ja käyttöä. Löytyy aina Pasilasta. Täynnä omituisia juttuja.

  2. Siinä tilassa ei tosiaankaan ole mitään kirjallista, mutta paljon siitä on kirjoitettu, tehty kirjallisuutta, niin kuin Salmén tuossa yllä.

    Ja sitten on vielä se ala- tai ylälaji, jossa ajatuksetkin puuttuvat mutta kirjoittaa pitäisi. Turkan Aiheissa, johon olet viime aikoina palannut usein, on unohtumaton kuvaus tästä.

    Itäisessä Keski-Euroopassa sanalla vapaus on varmaan ihan eri klangi kuin Ranskassa, Amerikasta puhumattakaan. Varsinkin viime sotien tienoilla vapauttajaa tuli oikealta ja vasemmalta siihen tahtiin, että kansa jo rukoili ettei heitä enää kukaan vapauttaisi.

    Sinulla ei varmaan ole lähteistä pulaa, mutta tässä välipalaksi Juha Sihvolan artikkeli, josta voisi saada (tai sitten ei) pientä virikettä ja kimmoketta kirjoitustyöhön:
    http://www.eurooppa-tiedotus.fi/doc/fi/julkaisut/westfalen/sihvola.html

    Alkaa tuntua siltä, että niin kornilta kuin se kuulostaa, lähimpänä aitoa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa oltiin 80-luvun Suomessa ennen lamaa, kun lähtökohtien tasa-arvo oli yleisesti tunnustettu tavoite, opetuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tila kohtalaisen hyvissä kantimissa ja ilmassa (katteetonta) optimismia. Masentavaa toisaalta, että tuo hajuton ja tyylitajuton vuosikymmen oli kenties lähimpänä taivasta, mihin länsimaisissa yhteiskunnissa voidaan reaalimaailmassa yltää. Mutta hajuttomuus, tyylitajuttomuus ja tietty tapahtumattomuus ovat se hinta, joka yhteiskuntarauhasta ja tasaisemmin jakautuneesta hyvinvoinnista täytyy maksaa. Ne eivät halua maksaa, joilla olisi siihen varaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *