Kesää & lukupiiriestetiikkaa

Jotkut lukevat kesällä dekkareita, jotkut klassikoita. Minä luen mitä sattuu. Tänä kesänä tosin olen katsellut enemmän leffoja kuin lukenut kirjoja. Osittain siksi, että minulla on työn alla kirjallinen hanke, joka edellyttää uppoutumista elokuvamaailmaan. Ei siitä hankkeesta sen enempää. Tapanani ei ole huudella tekemättömistä töistä. Tehtyihin töihin voin onneksi laskea syksyllä ilmestyvän esseekokoelman, jonka parissa vietin tuskaisia hetkiä, koska aika meinasi loppua kesken. Myöhästyin itselleni asettamastani deadlinesta. Mutta nyt ne esseet on onneksi tehty. Yritän niissä, muun muassa, puolustaa kirjallisuutta ja kirjallisia arvoja yhtä suorapuheisesti ja häpeilemättä kuin nykyään joka paikassa puolustetaan taloudellisia arvoja, tehokkuutta, kannattavuutta, brändäämistä, näkyvyyttä sun muita matalamielisiä juttuja.

Johtuneeko asiaproosan parissa askartelusta vai mistä, mutta minun on ollut kesälukemisissani vaikea syttyä romaaneista, jotka ilmiselvästi ovat ”romaaneja”. Eli fiktiivisiä teoksia, joissa on vetävä tarina ja vereviä henkilöhahmoja kuorrutuksenaan yleishumaania eetosta. Hiljaa mielessäni (ja nyt näköjään myös julkisesti tässä blogissa) kutsun tällaista kaavaa toteuttavia romaaneja lukupiiriestetiikaksi. Lukupiiriestetiikka tuntuu vetoavan ihmisiin, jotka sanovat harrastavansa lukemista ja korostavat lukevansa ”laatukirjallisuutta”, kuten esimerkiksi Finlandia-ehdokkaiksi valittuja romaaneja. Jos ”laatukirjallisuudeksi” brändäytynyt teos ei jostain syystä täytäkään lukupiiriestetiikan oletusarvoja, lukemisen harrastajat pettyvät ja harkitsevat kuluttaja-asiamiehelle valittamista, tai vähintäänkin he tuovat paheksuntansa julki keskustelupalstoilla nimimerkin suojista. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei minulla ole mitään lukemisen harrastajia vastaan (kärjistän tarkoituksella, koska haluan olla ärsyttävä). Eikä sinänsä lukupiiriestetiikkaakaan. Satun vain potemaan uskon kriisiä. En saa mitään irti romaaneista, jotka tyhjenevät ”vaikuttaviksi lukuelämyksiksi”. Perinteinen realistinen juoniromaani vivahteikkaine henkilökuvauksineen on valhe, johon en enää halua osallistua. Enkä varmaan pystyisi vaikka haluaisin.

Olen minä silti tänäkin kesänä lukenut romaaneja, jotka ainakin valtaosiltaan noudattavat lukupiiriestetiikkaa. Onneksi niistä on löytynyt henkireikiä, joiden avulla olen saanut niistä irti muutakin kuin lukupiiriestetiikan mukaisen ”vaikuttavan lukuelämyksen”. Mainitsen kaksi esimerkkiä: Leena Landerin Liekin lapset ja Anja Snellmanin Parvekejumalat. Landerissa viehätyin siitä, että hän toteuttaa varsin perinteisin keinoin kerrotussa kansalaissota-aiheessaan häpeilemättä jonkinlaista taistelevaa humanismia. Hän haluaa saattaa pahat ihmiset tilille pahoista teoistaan ja tekeekin sen piittaamatta siitä, säilyykö romaani ”eheänä” tai ”uskottavana”. Sujuvan laatuproosan alta henkii pamflettimaista pauhua. Se on pelkästään hyvä asia, koska ilman tällaista repeämää Liekin lapset olisi vain hyvä suomalainen perusromaani. Snellman puolestaan välttää maahanmuuttoteemoihin pureutuvassa Parvekejumalissa poliittisen korrektiuden hetteikön ja uskaltaa jättää eräät romaanihahmot karkeahkoiksi hahmotelmiksi vailla selkeitä nimiä ja identiteettejä (esimerkiksi toisen päähenkilön, yhteisönsä asettamien roolien kuristaman somalitytön, veljet). Parvekejumalat ei tarjoa valheellista katarsista, jonka jälkeen lukija voisi huokaista tyytyväisenä ennen tähdellisempiin askareisiin siirtymistään: paljon on maailmassa mätää, mutta paljon enemmän ihmisillä on sentään hyvää tahtoa.

Parhaat sävärit tänä kesänä lukemistani romaaneista olen kuitenkin saanut William Gaddisilta. Hänestä ei tällä kertaa sen enempää, koska helteen uuvuttamana en jaksa kirjoittaa pitkiä, polveilevia analyysejä. Kunhan totean, että Gaddis on niitä kirjailijoita, joiden tuotanto todistaa, että hienoimmat romaanit kirjoitetaan ihan muilla kaavoilla kuin tasalaatuisuuteen tähtäävällä lukupiiriestetiikalla.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Niin ja ai niin: oon samaa mieltä kanssasi. En ole vuosiin nimittäin pystynyt lukemaan perusproosaa oikeastaan ollenkaan, samoista syistä.

  2. 5

    sanoo

    Täh!?

    En viittaa.

    Jos viittaisin, kirjoittaisin lukupiirin isolla L:llä ja viittaisin suorasanaisesti, en peitellysti.

    Tämä puheeni lukupiiriestetiikasta on ihan yleishöpinää vain. Ilmiötasoa, ei yksittäistasoa.

  3. 6

    Kristiina sanoo

    Kaikki kirjallisuuden kanssa todella paljon tekemisissä olevat törmännevät ennemmin tai myöhemmin tarinaväsymykseen. Hannu Raittilakin ilmoitti väsyneensä perinteiseen romaaniin. Tunnistan sen itsessänikin: perinteinen tarinankaari ja henkilöiden kasvu ja sinänsä hyvä tarina ei jaksa kiinnostaa, kun on sen saman rakenteen on lukenut kymmeniä kertoja erilaisissa miljöissä ja ympäristöissä.

    Mutta ”lukupiiriläisestetiikka”…
    Tätä lukupiiriläistä nyt harmittaa – vaikka kuinka ilmoitit provosoivasi!

  4. 7

    sanoo

    Lukupiiriestetiikan voisi toki korvata paremmallakin sanalla. Kuten kerroin, se on pyörinyt päässäni eräänlaisena omaan käyttöön tarkoitettuna käsitteenä, ja nyt tulin sen kirjoittaneeksi blogiin.

    Tarkoitus ei ole härnätä ketään, minulle tuo käsite on neutraali eli se kuvaa tiettyjä lukemiseen liittyviä sosiaalisia rakenteita, jotka vaikuttavat liian suurella painolla yksityisiin lukukokemuksiin. On olemassa tietyt vakiintuneet kaavat, joilla romaaneista puhutaan ihmisporukassa ja joilla monet kriitikotkin romaaneista lehdissä kirjoittavat. Niissä (yli)korostetaan juuri noita romaanin perinteisiä elementtejä (juonenkuljetus, henkilökuvaus, miljöö jne.) jolloin ne johtavat tietynlaiseen kaavoihin kangistumiseen eli siihen että aina kun otetaan romaani käteen, siltä odotetaan sitä ”vaikuttavaa lukuelämystä”, joka on näiden kollektiivisesti asetettujen oletusarvojen mukainen.

    Lukupiiri tarkoittaa siis minulle näitä kollektiivisia, rajoittavia ja kangistavia romaaneihin ja romaanien lukemiseen liitettyjä odotuksia tai vaatimuksia, joita olisi aina silloin tällöin hyvä avata ja tarkastella kriittisesti.

  5. 8

    sanoo

    Kesällä, tai ylipäänsä, on iloinen siitä, että saa lukea mitä haluaa. Klassikkoja tai muutaman vuoden takaisia, jotka silloin jäivät lukematta. Sanon näin, koska olen vuosikymmeniä toiminut kriitikkona, ja lukurytmin (ja kirjat) on määrännyt työ, joka täytyy tehdä. Totta kai uutuuksissakin on mielenkiintoisia (suomennoksista esim. Thomas Bernhardtin kirjat), mutta luonteva lukutapa on siirtyä saumattomasti kirjasta toiseen eli yksi johdattaa toiseen. Tänä kesänä Strindbergiä (Hullun puolustuspuhe ja Punainen huone erittäin hyviä). Flaubertin Sydämen oppivuodet (sorry Flaubert-fani), oli pettymys. Camus’n Rutto, jonka ehkä nuorena olen lukenut, tuntui nyt todella upealta romaanilta, eikä ole ”lukupiiri”-kategoriaa ollenkaan!:) Parhaillaan meneillään Elias Canettin Sokeat, joka on hurja ja karmea kirja, ei sisällön eikä muodon puolesta myöskään lukupiiri-materiaalia. Käytän nyt sanaa käsittääkseni samoin kuin Tommi?! En siis halveksi oikeita lukupiirejä minäkään. Haneken T.M. mainitsi kai Facebookissa. Toissapäivänä käytin auton konepesussa, ja Haneken leffaan liittyen kuvasin näkymää auton sisäpuolelta.

  6. 9

    sanoo

    Michael Haneken elokuvia olen todellakin katsellut kesän aikana uusintakertoina ahkerasti. Pianonopettaja, esimerkiksi, on minulle 2000-luvun tärkeimpiä elokuvia. Sattumoisin en Elfriede Jelinekin kirjoista kuitenkaan ole innostunut. Pianonopettajahan perustuu Jelinekin romaaniin. Haneke-fanit ovat kovasti kehuneet uusinta eli Valkoista nauhaa, jota en ole vielä ehtinyt nähdä. Jotain mieluista odotettavaa siis syksyn pimeneviin iltoihin.

    Tuota että jotkut näköjään ovat loukkaantuneet tai harmistuneet lukupiiriestetiikka-käsitteestäni vähän ihmettelen. Toisaalta olisi kai pitänyt selittää itse merkinnässä jo ilmaisun taustoja tarkemmin, kuten sitten tuossa edellisessä kommentissani tein.

    Tuntuu että internet-maailma ja jatkuva mediavälitteinen vuorovaikutus ovat tehneet loukaantumisen tunteesta yhden voimakkaimman kulttuurisista liikevoimistamme. Iltapäivälehdet tietysti ruokkivat sitä sen tyylisillä otsikoilla kuin ”Ministeri X:n lausunto raivostutti nettikansan”. Tunteellisen reaktioherkkyyden kasvua voi mielestäni pitää huolestuttavana. Se voi helposti johtaa siihen, että väärät asiat painottuvat julkisessa keskustelussa. Jos esimerkiksi ministeri antaa puolihuolimattomasti loukkaavaksi koettavan lausunnon yksinhuoltajista (tai jostakin muusta ryhmästä), se voi saada enemmän palstatilaa lehdissä kuin byrokraattiset päätökset, jotka reaalisesti heikentävät yksinhuoltajien (tai jonkin muun ryhmän) asemaa yhteiskunnassa.

    Älkäämme olko niin sentimentaalisia! Laskekaamme kymmeneen ennen kuin pahoitamme mielemme!

    Uskoisin, että tämän tunneherkkyyden ja loukkaantumismotiivin korostumisen taustalla on laajemmin kyse siitä että vanhat arvokkaat moraalifilosofiset käsitteet ovat saaneet tehdä tilaa sellaisille anglosaksisessa kulttuurissa vahvasti edustetuille joutavanpäiväisyyksille kuin kunnioitus, arvonanto, tunnustus. Kaikki jakavat nykyään kilvan toisilleen tunnustusta ja arvonantoa. Jopa pomot irtisanoessaan työntekijöitään. Ikään kuin kaikki yhteiskunnalliset vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet voitaisiin silotella pois sillä, että kohtelemme toisiamme kunnioittavasti, hyvän kotikasvatuksen saaneen ihmisen huomaavaisuudella, välttäen loukkaamasta ketään.

    No juu, sivuraiteille taisin eksyä…

  7. 10

    Anonymous sanoo

    Laskethan siis kymmeneen, kun termistäsi pahastuneena lukupiiriläisenä muistutan, että myös Sinun kirjasi on tullut hyvin luetuksi ja keskustelluksi lukupiirissämme. Samoin upea Kristiina Carlsonin viimeisin. Estetiikan määritteestä en tiedä, mutta tyrmäykseltä tuntuu.

  8. 11

    sanoo

    ”tyrmäykseltä tuntuu”

    Kuten olen jo edellä pariin kertaan tähdentänyt ei tarkoitukseni ole ollut tyrmätä ketään tai mitään.

    Ehkä jatkossa puhun ”vakiintuneiden lukuodotusten estetiikasta” tai vastaavasta, jos vielä tätä ilmiötä käsittelen.

    Lukupiiriestetiikka näyttää olevan epäonnistunut käsite. Tai ainakin synnyttävän sellaisia reaktioita, joita en tarkoittanut syntyvän.

  9. 12

    Anonymous sanoo

    Olen käynyt kerran lukupiirissä. Se tapahtui Tammen tiloissa Korkeavuorenkadulla. Silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja esitteli omasta mummostaan kirjoittamaansa kirjaa. Juontaja Jukka Relander ei ollut lukenut sitä, eikä juuri kukaan melko runsaasta eläkeläisistä koostuneesta yleisöstäkään. Lähes jokainen yleisökysymys koski sitä miten ihmeessä kiireinen ulkoministeri oli ehtinyt työnsä ohella kirjoittaa detaljeja vilisevän kirjan.

    Nykyinen ulkoministeri Stubb kiittelee blogijutuistaan julkaistun kirjan alkusivulla ministeriön avustajakuntaa kirjan kokoonpanemisesta.

    Keväällä nykyinen ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen julkisti ulkoministeriön tiloissa kirjansa omasta isästään.

    Etteikö Suomessa vallitsekin virallinen, muuttumaton kulttuurikäsitys? Mitä se voisi olla? Ehkä Väyrysen ruotsinkielisen Åbo Akademissa hyväksytyn väitöskirjan lopputulema Neuvostoliiton pysyvyydestä, tai ”suurinta on rakkaus ruotsinkieltä kohtaan” mikä on oikeastaan melkein sama asia.

  10. 13

    Anonymous sanoo

    ”Lukupiiriestetiikka näyttää olevan epäonnistunut käsite. Tai ainakin synnyttävän sellaisia reaktioita, joita en tarkoittanut syntyvän.”

    Tjaa, piruilija voisi väittää, että reaktio reaktiolta se näyttää olevan aina vain toimivampi käsite…

  11. 14

    sanoo

    Lukupiiriestetiikka on mielestäni varsin käypä termi tämän postauksen yhteydessä, enkä näe syytä suuremmin sen käyttämisestä ahdistua. Blogia pidempään seuratessa kuitenkin käy selväksi, että kyseessä on varsin hyvin asioiden vivahteita ymmärtävä tyyppi.

    Mainittakoon, että ”lukupiiriestetiikka” on osa omaakin kirjoittamistani. En silti menetä hermojani, vaan pidän tätä postausta varsin hyvänä fiktion sovinnaisuuksia sohaisevana kommenttina.

  12. 15

    sanoo

    ”Mainittakoon, että ”lukupiiriestetiikka” on osa omaakin kirjoittamistani.”

    Marko: on se osa minunkin kirjoittamistani. Enkä näe mitään syytä pyrkiä rimpuilemaan siitä totaalisesti eroon. Kyse lähinnä siitä, että saa tietyt osat tasapainoon. Ettei tekisi liian sovinnaista, mutta ei myöskään itsetarkoituksellisesti sovinnaisuuksia rikkovaa proosaa.

  13. 16

    Kristina Carlson sanoo

    Piti julkaista kommentti omalla nimelläni, meni bloginimellä. Valopilkku = Kristina Carlson

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *