Keinotekoisiin paratiiseihin

telluuria (1)

Vladimir Sorokin joutui viranomaisten hampaisiin jo 1980-luvulla aloitellessaan kirjallista uraansa Moskovan underground-piireissä, eivätkä häntä siedä myöskään nykyiset vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä. Putin-nuoret ovat polttaneet Sorokinin teoksia.

Vuonna 2008 ilmestynyt Pyhän Venäjän palveluksessa piirsi synkän tulevaisuudenkuvan ulkomaailmalta sulkeutuvasta nationalismilla ja uskonnollisuudella ratsastavasta maasta, jossa uusi tsaari hallitsee Iivana Julman opein. Viesti oli selvä: jos jatkamme Putinin tiellä, Venäjästä tulee helvetillinen paikka elää.

Putinistien raivoa Sorokinia kohtaan paisuttaa hänen kirjailijanlaatunsa. Satiirin parhaiden perinteiden mukaisesti hän annostelee groteskeihin keitoksiinsa runsaasti seksiä, väkivaltaa, ulosteita ja eritteitä.

Rivoukset eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan taustalla on ajatus, että irvokkaimmillaankaan kirjallisuus ei vedä vertoja kuvaamalleen todellisuudelle. Ei ole peilin vika, jos kuvajainen herättää inhoa.

Telluuria vie satiiria surrealistiseen suuntaan. Katse suuntautuu kauemmas tulevaisuuteen kuin Pyhän Venäjän palveluksessa -romaanissa. Ei ole itsevaltiaan hallitsemaa Venäjää, vaan koko maa on hajonnut viideksitoista itsenäiseksi tasavallaksi. Niistä kukin ilmentää omalla tavallaan Venäjän kommunistisia, stalinistisia, ortodoksisia tai feodaalisia perinteitä.

Venäläisen todellisuuden rinnalla Sorokin kuljettaa eurooppalaista todellisuutta, eikä sekään näytä hohdokkaalta. Eurooppa on suurilta osin raunioina islamisteja vastaan käydyn sodan jäljiltä.

Telluuria on romaanina yhtä tilkkutäkkimäinen kuin kuvaamansa poliittinen todellisuus. Viidestäkymmenestä luvusta muodostuu levoton tekstikollaasi. Sorokin hyppii klassisesta narratiivista tajunnanvirtaan ja näyttämöllisistä dialogeista toiminnantäyteisiin action-pläjäyksiin.

Monet minikertomuksista katkeilevat tai jäävät kesken. Antikliimaksit turhauttavat kerronnan lumoa janoavaa lukijaa, mutta antavat seikkailunhaluisille lukijoille vapaat kädet sommitella tekstiriekaleista erilaisia mosaiikkeja.

Kerrontaa yhteen nivovana motiivina toimii huumausaineeksi luokiteltu telluurinaula. Se lyödään suoraan aivoihin, mutta jos se lävistää kallon väärässä asennossa, henki lähtee. Suuret riskit palkitaan suurilla elämyksillä, sillä telluurinaula päässä voi kohdata kuolleet läheisensä tai palvomansa sankarit.

Telluurinaulan tarjoamat keinotekoiset paratiisit näyttäytyvät verrattomasti houkuttelevimmilta kuin mitkään Telluurian sivuilla esiintyvät poliittiset todellisuudet. Yksilökeskeinen eskapismi voittaa unelmat yhteisestä paremmasta maailmasta. Lukija päättäköön, onko Sorokinin näkemys realistinen vai inhorealistinen.

(Parnassossa 6-7/2015 julkaistu arvio Vladimir Sorokinin romaanista Telluuria, suomentanut Anna Taitto, Like 2015)

Kommentit (3)
  1. Tietääköhän kukaan miksei HS tai juuri mikään muukaan julkaise kritiikkiä Michael Houellebecqin uudesta romaanista Alistuminen, vaikka ajankohtaisempaa teosta tähän syksyyn on vaikeaa kuvitella?
    Aiheko?
    Houellebecq on viime viikkoina ollut paljon esillä Euroopassa. Meillä finlandiaa, finlandiaa, finlandiaa…

    Ihmettelin jo aiemmin kesällä miksi HS ei julkaissut käännöstä Knausgårdin erittäin laajaa keskustelua Skandinaviassa herättäneestä alunperin Dagens Nyhterissä julkaisemasta esseekirjeestä Kyklooppien maa. Olisi ollut aihetta julkaisemiseen Suomessa; vastaavia on suomennettu mm. Grassilta. Sen sijaan ko. norskikirjailijaa hesarin kirjanaiset esittelivät lutuisena hieman rosoisena isukkina. Mutta itse pihvi, mihin varmasti myöhemmin kirjallisuushistoriassa törmäämme, jätettiin rahvaalle syöttämättä.
    Esseen aihepiirikö?
    Poliittisesti väärät viittaukset?
    Erään kirjallisuustutkimus-agendan (tiedätte itse mitä tarkoitan) kyseenalaistaminen?
    Knausgårdin asia ei näyttänyt olevan meidän asiamme/vår sak lainkaan.

  2. tommimelender
    10.12.2015, 20:18

    En voi väittää tietäväni, miksei Hesari ole Houellebecqistä kritiikkiä julkaissut. Mutta liekö niin, että ajattelevat sen tulleen kuitatuksi, kun kirjasta oli lehdessä suurehko arvostelunkaltainen juttu silloin, kun se julkaistiin Ranskassa ja oli ajankohtainen Charlie Hebdon iskujen myötä.

    Minä olen kirjoittanut Alistumisesta arvostelun Parnassoon. Se ei ollut mukana vielä edellisessä numerossa.

    Ei ole varmasti uutinen kellekään, että käännetyllä kaunolla menee Suomessa huonosti. Myynti on vähäistä ja kustantamot karsivat julkaisumääriä. Olisiko niin, että myös lehdet antavat kritiikkitilaa entistä kitsaammin käännösromaaneille?

    Jos näin on, se on tietysti huolestuttavaa. Ei kotimainen kirjallisuuskaan siinä voita, jos keskitymme vain omiin juttuihimme ja omiin tekemisiimme.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *