Kehys, sisältä ja ulkoa


On väärin väittää, että suomalaista proosaa hallitsee yksinomaan jonkinlainen eeppinen realismi. Meillä ilmestyy joka vuosi romaaneja, joita ei mitenkään voi sulloa eeppisen realismin määritteen alle. Jukka Laajarinteen Kehys on eräs tällaisista romaaneista. Tarkoitukseni oli lukea se vasta joululomalla, mutta kun luppoaikaa ilmaantui, luin sen jo viime viikonvaihteessa. Pidin kovasti.

Kehys ei noudata perinteisiä romaanikaavoja eikä marssita lukijan halattavaksi ja likistettäväksi romaanihahmoja, joiden elämänvaiheista tehdään juurta jaksain selkoa. Kehyksen alaotsikoksi sopisi sama kuin Georges Perecin Elämä käyttöohjeessa — ”Romaaneja”, etenkin kun Laajarinteen kirjalliset esikuvat tuntuvat olevan Perecin ja hänen hengenheimolaistensa suunnalla. Mittakaavaltaan Kehys tosin on vaatimattomampi kuin Perecin suurteos, vajaat 180 sivua. Siinä mielessä Laajarinteen teoksen alaotsikko voisi pikemminkin olla ”Mahdollisia romaaneja”. Kehys kuljettaa lukijaa läpi vaihtuvien kertomusten labyrintin ja jokainen kertomus avaa näkyville maailman, jonka voi kuvitella välähdykseksi itsenäisestä romaanista. Yksi hauska tapa lukea Kehystä onkin kehitellä mielessään eteenpäin Laajarinteen hahmotelmia. Niissä on sen verran väljyyttä ja viitteellisyyttä, että ne jättävät tilaa mielikuvitukselle. Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.

Nimensä mukaisesti Kehyksen kertomuksissa toistuvat erilaiset kehykset, olivat ne sitten mentaalisia, kulttuurisia, historiallisia tai konkreettisia. Minulle Laajarinteen teos on yhdellä tasolla tutkielmaa siitä, miten romaani tai ylipäätään kaunokirjallinen teos ottaa kantaa ympäröivään maailmaan. Romaani kohdistaa aina katseensa johonkin, rajaa, sulkee pois ja samalla korostaa, näyttää ja laittaa esille. Kun asetelma tai kertomus vaihtuu toiseksi, huomaamme tietävämme vähemmän kuin ehdimme hetki sitten kuvitella. Romaanin täyteys tai itseriittoisuus voi olla vain täyteyden tai itseriittoisuuden harhakuvaa.

Laajarinteen teos toi mieleeni Tom McCarthyn Remainderin, vaikka nopeasti ajateltuna niissä ei kovin paljon yhteistä olekaan. Mielleyhtymäni johtuu siitä, että myös Remainderia luin tutkiskeluna romaanin ja maailman välisestä suhteesta. McCarthyn teoksessa seikkailee mies, jonka päähän on pudonnut taivaalta jotain tarkemmin määrittelemätöntä — metalliromua, teknologiaa — minkä johdosta hallitus maksaa hänelle yli kahdeksan miljoonan punnan vahingonkorvaukset. Onnettomuudesta toivuttuaan miestä vaivaa epäautenttisuuden tunne, kunnes hän yhtäkkiä saa voimakkaan muisitikuvan kerrostaloasunnosta, jossa on halkeama betoniseinässä ja jonka naapurusto koostuu tietyntyyppisistä ihmisistä, äänistä ja tuoksuista. Miljoonillaan mies ostaa kokonaisen kerrostalon ynnä sen naapuritalon ja palkkaa sekalaista väkeä esittämään muistikuvassaan esiintyneitä ihmisiä voidakseen tuntea kaiken täsmälleen niin kuin on muistavinaan. Hän haluaa kokea jotain autenttista, todellista, väärentämätöntä, eli tarkemmin sanottuna sulauttaa ulkoisen maailman sisäiseen kokemukseensa. Hankalaksi, ja peräti mahdottomaksihan se osoittautuu, vieläpä melkoisen traagisin seurauksin. McCarthyn tärkeimpiä pointteja on, että todenkaltaisuus syntyy vain lavastamalla — tai kehystämällä. Mitä suurempi ja ehdottomampi todellisuusnälkä romaanissa vallitsee, sitä kauemmas se itse asiassa elämästä vieraantuu, sitä korkeampien muurien taakse se joutuu linnoittautumaan.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Jukka Laajarinne on harvinaisen monipuolinen kirjailija; olen lukenut hänen muutakin tuotantoaan ja pidän kovasti. Lasten- ja nuorten kirjallisuudessa hän on suvereeni, ”aikuisten” proosassa eturintamassa uudistajana/suunnannäyttäjänä, ns. yleisen tendenssin haastaja. Toivottavasti moni löytää hänen teostensa äärelle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *