Kaunokirjallinen yhden illan juttu

Lukijana minuun iskee toisinaan hirmuinen viihtymisen halu. Janoan kirjaa, joka olisi alusta loppuun silkkaa nautintoa, suloista todellisuuspakoa. 
Mielihyvää vailla sitoumuksia ja velvollisuuksia. Eräänlainen kaunokirjallinen yhden illan juttu, josta muistaisi myöhemmin, että hyvältä tuntui, vaikkei kauaa kestänytkään.
Tällaisiin kepeisiin kohtaamisiin soveltuvaa lukemista ei ole helppo löytää. Monesti käy niin, että (dekkareiden, trillereiden) lajityypilliset kliseet ja maneerit paistavat häiritsevästi läpi. Syntyy samanlainen vaikutelma kuin ylituotettua musiikkia kuunnellessa: laskelmoitu, eloton, muovinen. On vaikea nauttia tekstistä, jos tuntuu, että kirjailija pyrkii vain manipuloimaan eikä kommunikoimaan. Rahastamaan nautinnolla.
Maksetun tuntuisesta mielihyvästä jää halpamainen olo.
Toki vika voi olla lukijassakin (siis minussa). Olen kenties liian sitoutumishaluinen. Pahana tapanani on tarttua kirjoihin toivoen, että minun ja kirjailijan (tai teoksen) välille syntyisi jotakin sellaista mikä muistuttaa pikemminkin sielunkumppanuutta kuin surutonta huvittelua. 
Toisaalta olen itsekin kirjailija, mikä tarkoittaa, että olen lukijana skeptinen ja epäluuloinen, viattomuuteni menettänyt. En tunne montakaan kirjailijaa, joka kykenisi antautumaan ehdoitta toisten kirjoittamille teksteille, etsimättä niistä (tietoisesti tai tiedostamatta) puutteita, vikoja, heikkoja kohtia, pyrkimättä paljastamaan, miten ne temppunsa tekevät, minkälaisten tekstuaalisten ja retoristen struktuurien varassa ne lepäävät. Kun lähtökohdat ovat tällaiset, nautinnon tavoittelusta tulee helposti väkinäistä. Lopputuloksena on noloja, suttuisia yhden illan juttuja.
Vastikään tartuin viihtymistarkoituksessa Ben Eltonin romaaniin Two Brothers. Eltonhan tunnetaan kirjallisen satiirin & huumorin ammattilaisena, joka on käsikirjoittanut The Young Onesin ja Blackadderin kaltaisia kulttimainetta saavuttaneita tv-sarjoja. Two Brothers on luettavuudeltaan viimeisen päälle viritettyä tekstiä, suuren kustantamon tuotantokoneiston läpi päkistetty page turner. Se kertoo koskettavan tarinan saksalaisen juutalaisperheen vaiheista 1920- ja 1930-luvuilla. Perheen pojista toinen on adoptiolapsi, parasta arjalaista sukukantaa, mikä paljastuu hänelle itselleen vasta siinä vaiheessa, kun natsit päättävät kartoittaa jokaisen kansalaisen syntyperän ja rodullisen taustan. Juonikuvio on taitavasti rakennettu ja sopivan vaivihkaisesti hahmottuva. Ainekset viihdyttävään lukuromaaniin ovat siis kasassa.
Mutta, mutta. Vääntelehdin kiusaantuneena nojatuolissa jo ennen kuin olin päässyt Two Brothersissa puoliväliin. Eltonin maneerit ärsyttivät, etenkin hänen ylikorostunut tarpeensa kirjoittaa tekonokkelaa naksuvaa dialogia, jollainen istuu komedialliseen tv-sarjaan, mutta ei viisisataasivuiseen lukuromaaniin. Vielä suurempi harmistuksen aihe oli Eltonin tapa suoltaa perhedraamansa taustaksi lukion oppikirjamaista historian kuvitusta. Two Brothersin episodit kiertyvät 1930-luvun Saksan ilmeisimpien highlightsien ympärille: on pitkien puukkojen yötä, Nürnbergin puoluepäiviä, Berliinin olympialaisia, kristalliyötä… Kuinka omaperäistä! Mieleeni tuli Ned Beaumanin viime vuonna ilmestynyt romaani The Teleportation Accident, joka sijoittuu samaan historialliseen kontekstiin, mutta vääristää tahallisesti ajankuvaa erilaisilla anakronismeilla ja omassa kuplassaan elävällä päähenkilöllä, joka ei tajua, mitä ympärillään tapahtuu vaan kuvittelee esimerkiksi natsien kirjaroviot performanssitaiteeksi. Beauman nimeää romaaninsa 1930-luvun Berliiniin sijoittuvan avausluvun ilkikurisesti ”Kirjalliseksi realismiksi” (”Literary realism”). En väitä, että The Teleportation Accidentin kaunokirjalliset temput & pelit olisivat erityisen nerokkaita, mutta Ben Eltonin edustaman pönäkän totisen historian kuvittamisen parodiana ne kyllä toimivat. 
Onneksi jaksoin lukea Two Brothersia yli puolivälin, sillä loppupuolisko oli vetävämpi keskittyessään ajankuvan asemesta enemmän juonikuvion auki kerimiseen. Parhaimmissa kohtauksissa ajattelin: ”Tämä toimisi hienosti elokuvassa tai tv-sarjassa.” Ja sitä Two Brothers viime kädessä onkin: elokuva tai tv-sarja lukuromaanin muodossa.
Kaunokirjallisena yhden illan juttuna Two Brothers osoittautui hieman väkinäiseksi rutiinisuoritukseksi. Ei suurta hurmaa tai hehkua vaan ”ihan kivaa” -osastoa. Kädenlämpöistä nautintoa, mutta sellaistahan pikaisen mielihyvän tavoittelu monesti tuottaa.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Et kai Tommi aseta viihtymisellekin tolkuttoman suuria vaatimuksia? Ei kai viihtyminen vaadi kymmeniä postulaatteja?

    Minusta viihdyttävä kirja on sellainen jota jaksaa lukea loppuun päin.

    Äskeisellä lomamatkalla luin yhden ”viihdyttävän” Connellyn (onko se sinulle liian viihdyttävä) ja aloittelin ruotsalaisen de la Motten Peliä (joka ei kyllä viihdyttänyt yhtään). Vaikka ehkä olikin viihdyttämään tarkoitettu.

    Niinpä, mikä meitä viihdyttää?

    Silmäilin Espanjanmatkan jälkeen Laurien Leen muistelmateosta ”Niin minä läksin maailmalle keskikesän aamuna” ja tuli mieleen että onkohan kukana muu kirjoittanut yhtä empaattista ja viihdyttävää matkakirjaa. Voi olla että ei.

    Tai sitten ihan toista: muutama tunti sitten kuuntelin Patricia Kaasia laulamassa Piafian lauluja eikä viihdyttänyt yhtään. Miksi?

    Koska taiteilija teki taideteoksen Piafin iskelmistä eikä halunnut viihdyttää.

    Siis taideteoksen hän teki. (Ei minulle.)

    Joku muu saattoi viihtyä.

  2. 2

    sanoo

    ”Et kai Tommi aseta viihtymisellekin tolkuttoman suuria vaatimuksia?”

    Jonkun mielestä varmaan asetan. Mutta eihän itseään voi huijata viihtymään. Sen pitää olla aitoa.

    Siksi aidosti viihdyttävän tekstin kirjoittaminen onkin todella vaikea laji.

    Flaubertin kirjeiden lukeminen viihdyttää minua aina, ja lohduttaa, ja ilostuttaa.

    Joku muu varmasti viihtyy Ben Eltonin parissa paremmin kuin minä. Aika monikin.

    Kukin tyylillään.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Tänään Hesarin haastattelussa puhuit Melander Itkosesta ja Nousiaisesta siihen malliin, jota olen pitkään odottanut jonkun julkisesti tekevän. Viihtymiskirjailijoina minä ainakin nuo mainitut koen, hyvinä kirjailijoina sitä paitsi, mutta ei kovinkaan kirjallisina tekijöinä ”taiteellisessa” mielessä. Kaikki on tosiaan nykyään pelkkää tarinan kerrontaa ja näkökulmatekniikoita tai ”upeaa” tekstiä, but, how does it feel?

    Samaan luokkaan, siis sinänsä hyvään laatuluokkaan, laskisin monta muutakin suomalaista arvostettua tekijää. Homma on kääntynyt niin, että on olemassa kirjoja lukevan ja arvostavan porukan halveksima viihdekirjallisuus, ja sitten tuo em. genre josta mm. Finlandia-palkitut nousevat, mutta minulle usein niistäkin jää fiilis, että näin heppoisin teoinko sitä taideproosaa nykyään tehdään. Yllätysmomentteja ei ole juurikaan käytössä. Odotan, ystävyydellä, teiltä kirjailijoita paljon enemmän. Riskinottoa tarinan kerronnan kustannuksella. Enkä tarkoita mitään postmod.leikkejä – eikö ne ole jo nähty, kirjoitettu ja luettu. Olkaa ammattilaisia, laittakaa kirjat uusiksi, heh.

    Viihdettä on siis turha etsiä dekkareiden tarinoista, tukevasti kirjallisuuspalkitutkin teokset kelaavat pääasiassa vain tarinoita toisensa perään. Ne ovat eräänlaisia valedekkareita. Toisissa tutkitaan rikoksia, toisessa tutkitaan tarkasti perusteltua psykologista ihmiskuvausta. Yhtä kiinnostavaa…
    Sama meno on muuten elokuvissa, pelkkiä filmattuja storyjä, tai kuvallisia jänniä ratkaisuja, mutta elokuvataidemuotona on kadoksissa. Tai sitten minä olen…heh.

    jope

  4. 4

    sanoo

    ”Tänään Hesarin haastattelussa puhuit Melander Itkosesta ja Nousiaisesta siihen malliin, jota olen pitkään odottanut jonkun julkisesti tekevän. Viihtymiskirjailijoina minä ainakin nuo mainitut koen, hyvinä kirjailijoina sitä paitsi, mutta ei kovinkaan kirjallisina tekijöinä ”taiteellisessa” mielessä.”

    Tarkennettakoon, että se ei ollut haastattelu vaan Mervi Kantokorven kirjoittama kritiikki esseekokoelmastani Yhden hengen orgiat.

    Tuo kyseinen kohta on kirjan avausesseessä, jossa dokumentoin niitä moninaisia turhautumisen kokemuksia, joita kirjailijat kokevat suhteessa kirjalliseen julkisuuteen. Kerron siinä raapustavani muistikirjaani kaikenlaisia myrkyllisiä huomioita ja purkauksia, mm. tuollaisia kuin Itkosesta & Nousiaisesta.

    Pääpointtina tuossa on siis henkilökohtaisten kokemusteni dokumentointi eikä niinkään Itkosen & Nousiaisen lyöminen. Arvasin kyllä, että ko. kohta nostetaan esiin jokaisessa jutussa, joka kirjastani kirjoitetaan. Ilman että sitä kontekstualisoitaisiin. Mutta hällä väliä, osasin odottaa. (Eipä sillä, eivät Itkonen & Nousiainen lukeudu minulle tärkeiden kirjailijoiden joukkoon.)

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Niin…kirja-arvosteluhan se olikin, sotkin esseekollegasi laajaan haastatteluun, kun sekin oli lähiakoina. Hesari onkin yllättänyt kyynisen puoleni iloisesti noin isoilla jutuilla ja esille tuonneilla, olin varma että se toinen esseisti ohitetaan täysin, mutta ei.

    Itsekään en ole missään tapauksessa tuota ”Finlandia-luokkaa” lyömässä myöskään. Upeita tekijöitä ja tärkeitä aiheita. Mutta kuten tiedämme kirja voi olla paljon enemmän kuin pelkkä ”tärkeä aihe” tai ”hyvää kieltä.”

    Hyvä vertailukohta vaikkapa klassinen musiikki. Siinä kuuntelemme ääniä sinänsä (usein ainakin), emme kommentointia esim. maahanmuutto-kysymykseen tai teollisuuden alasajoon.

    Entä leffat sitten? Kaurismäen kuvitetut hauskat ja nyrjähtäneet tarinat vs. Tarkovskin kuvat?
    Kyllä ensin mainitut ovat minulle sitä teekkarihuumoria.

    Mutta vastakkainasettelut sikseen. Silti, olen lukenut viime aikoina
    Pellisen ( Jyrki) ntamo:lle tehtyjä kirjoja. Mm. Paperi liikahti-niminen romaani. Ei ole perinteistä ei, eikä tekotaiteellistakaan.

    -jope-

  6. 6

    sanoo

    Minkä kirjan äärellä suloinen todellisuupako on ollut parhaimmilaan, ”alusta loppuun silkkaa nautintoa”?

  7. 7

    sanoo

    Helmi K:n kysymykseen:

    Määritelmään kuulu siis a) suloinen todellisuuspako ja b) ettei kirja jää mieleen kummittelemaan eikä siitä tule tärkeää kirjaa, fetissitekstiä.

    Mietin kauan, että mikäköhän olisi paras tämän lajin lukukokemus, ja varmaan on niin, että ne lapsena/nuorena lukemani urheilusankareideni elämäkerrat (esimerkiksi Pelen) olivat sellaisia, joita oli huumaavan nautionnollista ahmia, vaikka ne eivät mitään kirjallisia elämyksiä olletkaan (en sellaisia silloin osannut vielä edes kaivata).

  8. 8

    sanoo

    Niinpä.
    Tosin minulle aikuisenakin oli juuri tuollainen huumaava luku Andre Agassin Open. Luin kirjan yhdessä päivässä sohvalla maaten.

  9. 9

    sanoo

    Viihdyttävien yhden yön kirjojen löytäminen on liian vaikeaa. Mäkin toistuvasti lyön päätä seinään tän asian kanssa. Se on surullista.

  10. 11

    sanoo

    Minäkin puolustan eskapismia Yhden illan orgiat -kirjassani muutamassa kohtaa sen avausesseessä.

    Erittelen lukemista toisaalta eskapismina ja toisaalta kapinana. Molempia peukutan.

  11. 12

    Anonymous sanoo

    Myös ns. todellisuuskuvaus voi olla perin juurin eskapismia eli ei hätää. Ainakin silloin kun teksti jotenkin ylipainottaa ja tekee kaikkensa ollakseen uskottavaa ja perusteltua paetaan ikään kuin todellisuusilluusioon. Lukija tekee ratkaisun, ja lukee kuten luettu olisi todellisuutta, kuvausta siitä. Silkkaa eskapismia tycker jag. Meidän kotomaassammehan tämä todellisuuseskapismi hyvin osataankin.

    Yhtä kaikki hyvä kirja pomppaa aina esiin on tyylilaji sitten mikä tahansa. Esim. Danten Jumalainen näytelmä, helvetin
    ( sananmukaisesti) hienoa eskapismia ja joka kerta järkytyn niin pahoin, että alan tehdä parannusta teoistani ja tekemättömyyksistäni ( ainakin teoriassa) eli kirjallinen mielikuvitus, epärealismi, muuttuu minussa todellakin todellisuudeksi, ainakin hetkeksi.

    -jope-

    p.s Em. kirjastahan kuulee aina sen kliseisen ”oikean käsityksen”: Joo, se helvetti-osa on ihan hyvä mutta se taivasjuttu sitten ihan roskaa.

    Maan päällä, sen esikartanoissa, olevaisena minulle kyllä se taivaskin kelpaisi ihan hyvin. Ehkä siellä olisi sittekin ne ”mielenkiintoisimmat” tyypit…vaikka itsensä ja kaverinsa löytää kyllä juuri siitä ykkösosasta, helposti.

  12. 13

    Anonymous sanoo

    Arvon blogistin vastaukseen Helmi K:n kysymykseen.

    Vastasit viittaamalla lapsena/nuorena luiemiisi urheilijaelämänkertoihin. Tulipahan vain mieleeni että oletko koskaan pohtinut ettei tuossa suloisen todellisuuspaon metsästyksessä vain olisi ennemmin kyse jostain ikäkauteen liittyvästä?

    Jotain yhtä saavuttamonta kuin lapsuuden kultaiset kesät, jolloin aurinko paistoi ja kaikki tuoksui, ja joista aikuiselämän kesät ovat vain kalpeita varjoja?

  13. 14

    sanoo

    Hiukan viiveellä laitan oman kommenttini, mutta kesti hiukan löytää tämä blogi. Ja hyvä että löysin.

    Itse paljon lukeneena ja ”pakko” lukeneena voin todeta, että viihdyttävyyden vaatimustaso nousee sitä mukaa mitä enemmän lukee. Ennen riitti jokin tavallinen opus ja nykyään on vaikea löytää mikä enään täyttää omat vaatimukset.

    Kyllästymistä ja erään blogin kirjoittajan mielestä myös pitkästyttävää, siitä olen samaa mieltä.

    Sama se on kaiken viihteen parissa, koko ajan odottaa enemmän kuin saa, vaatimukset lisäänytyvät eikä osaa enään suhtautua tavalliseen teokseen, kirjaan, runoon ym sen ansaitsemalla tavalla. Aina pitäsi olla jotakin viihdyttävää ja todella kivaa..

    Ja sen olen myös huomannut että monet ”kovan luokan mainoskirjat” ne vasta tylsiä ovat, eikä yhtään viihdyttäviä, mutta kun kaikki niistä pitävät ja kaikki niitä lukevat onhan siinä kai oltava jotakin, vai onko, ehkä ihmiset vaan juoksevat muiden perässä..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *