Kaunokirjallinen yhden illan juttu

Lukijana minuun iskee toisinaan hirmuinen viihtymisen halu. Janoan kirjaa, joka olisi alusta loppuun silkkaa nautintoa, suloista todellisuuspakoa. 
Mielihyvää vailla sitoumuksia ja velvollisuuksia. Eräänlainen kaunokirjallinen yhden illan juttu, josta muistaisi myöhemmin, että hyvältä tuntui, vaikkei kauaa kestänytkään.
Tällaisiin kepeisiin kohtaamisiin soveltuvaa lukemista ei ole helppo löytää. Monesti käy niin, että (dekkareiden, trillereiden) lajityypilliset kliseet ja maneerit paistavat häiritsevästi läpi. Syntyy samanlainen vaikutelma kuin ylituotettua musiikkia kuunnellessa: laskelmoitu, eloton, muovinen. On vaikea nauttia tekstistä, jos tuntuu, että kirjailija pyrkii vain manipuloimaan eikä kommunikoimaan. Rahastamaan nautinnolla.
Maksetun tuntuisesta mielihyvästä jää halpamainen olo.
Toki vika voi olla lukijassakin (siis minussa). Olen kenties liian sitoutumishaluinen. Pahana tapanani on tarttua kirjoihin toivoen, että minun ja kirjailijan (tai teoksen) välille syntyisi jotakin sellaista mikä muistuttaa pikemminkin sielunkumppanuutta kuin surutonta huvittelua. 
Toisaalta olen itsekin kirjailija, mikä tarkoittaa, että olen lukijana skeptinen ja epäluuloinen, viattomuuteni menettänyt. En tunne montakaan kirjailijaa, joka kykenisi antautumaan ehdoitta toisten kirjoittamille teksteille, etsimättä niistä (tietoisesti tai tiedostamatta) puutteita, vikoja, heikkoja kohtia, pyrkimättä paljastamaan, miten ne temppunsa tekevät, minkälaisten tekstuaalisten ja retoristen struktuurien varassa ne lepäävät. Kun lähtökohdat ovat tällaiset, nautinnon tavoittelusta tulee helposti väkinäistä. Lopputuloksena on noloja, suttuisia yhden illan juttuja.
Vastikään tartuin viihtymistarkoituksessa Ben Eltonin romaaniin Two Brothers. Eltonhan tunnetaan kirjallisen satiirin & huumorin ammattilaisena, joka on käsikirjoittanut The Young Onesin ja Blackadderin kaltaisia kulttimainetta saavuttaneita tv-sarjoja. Two Brothers on luettavuudeltaan viimeisen päälle viritettyä tekstiä, suuren kustantamon tuotantokoneiston läpi päkistetty page turner. Se kertoo koskettavan tarinan saksalaisen juutalaisperheen vaiheista 1920- ja 1930-luvuilla. Perheen pojista toinen on adoptiolapsi, parasta arjalaista sukukantaa, mikä paljastuu hänelle itselleen vasta siinä vaiheessa, kun natsit päättävät kartoittaa jokaisen kansalaisen syntyperän ja rodullisen taustan. Juonikuvio on taitavasti rakennettu ja sopivan vaivihkaisesti hahmottuva. Ainekset viihdyttävään lukuromaaniin ovat siis kasassa.
Mutta, mutta. Vääntelehdin kiusaantuneena nojatuolissa jo ennen kuin olin päässyt Two Brothersissa puoliväliin. Eltonin maneerit ärsyttivät, etenkin hänen ylikorostunut tarpeensa kirjoittaa tekonokkelaa naksuvaa dialogia, jollainen istuu komedialliseen tv-sarjaan, mutta ei viisisataasivuiseen lukuromaaniin. Vielä suurempi harmistuksen aihe oli Eltonin tapa suoltaa perhedraamansa taustaksi lukion oppikirjamaista historian kuvitusta. Two Brothersin episodit kiertyvät 1930-luvun Saksan ilmeisimpien highlightsien ympärille: on pitkien puukkojen yötä, Nürnbergin puoluepäiviä, Berliinin olympialaisia, kristalliyötä… Kuinka omaperäistä! Mieleeni tuli Ned Beaumanin viime vuonna ilmestynyt romaani The Teleportation Accident, joka sijoittuu samaan historialliseen kontekstiin, mutta vääristää tahallisesti ajankuvaa erilaisilla anakronismeilla ja omassa kuplassaan elävällä päähenkilöllä, joka ei tajua, mitä ympärillään tapahtuu vaan kuvittelee esimerkiksi natsien kirjaroviot performanssitaiteeksi. Beauman nimeää romaaninsa 1930-luvun Berliiniin sijoittuvan avausluvun ilkikurisesti “Kirjalliseksi realismiksi” (“Literary realism”). En väitä, että The Teleportation Accidentin kaunokirjalliset temput & pelit olisivat erityisen nerokkaita, mutta Ben Eltonin edustaman pönäkän totisen historian kuvittamisen parodiana ne kyllä toimivat. 
Onneksi jaksoin lukea Two Brothersia yli puolivälin, sillä loppupuolisko oli vetävämpi keskittyessään ajankuvan asemesta enemmän juonikuvion auki kerimiseen. Parhaimmissa kohtauksissa ajattelin: “Tämä toimisi hienosti elokuvassa tai tv-sarjassa.” Ja sitä Two Brothers viime kädessä onkin: elokuva tai tv-sarja lukuromaanin muodossa.
Kaunokirjallisena yhden illan juttuna Two Brothers osoittautui hieman väkinäiseksi rutiinisuoritukseksi. Ei suurta hurmaa tai hehkua vaan “ihan kivaa” -osastoa. Kädenlämpöistä nautintoa, mutta sellaistahan pikaisen mielihyvän tavoittelu monesti tuottaa.
Kommentit (14)
  1. Kyösti Salovaara
    4.5.2013, 01:06

    Et kai Tommi aseta viihtymisellekin tolkuttoman suuria vaatimuksia? Ei kai viihtyminen vaadi kymmeniä postulaatteja?

    Minusta viihdyttävä kirja on sellainen jota jaksaa lukea loppuun päin.

    Äskeisellä lomamatkalla luin yhden “viihdyttävän” Connellyn (onko se sinulle liian viihdyttävä) ja aloittelin ruotsalaisen de la Motten Peliä (joka ei kyllä viihdyttänyt yhtään). Vaikka ehkä olikin viihdyttämään tarkoitettu.

    Niinpä, mikä meitä viihdyttää?

    Silmäilin Espanjanmatkan jälkeen Laurien Leen muistelmateosta “Niin minä läksin maailmalle keskikesän aamuna” ja tuli mieleen että onkohan kukana muu kirjoittanut yhtä empaattista ja viihdyttävää matkakirjaa. Voi olla että ei.

    Tai sitten ihan toista: muutama tunti sitten kuuntelin Patricia Kaasia laulamassa Piafian lauluja eikä viihdyttänyt yhtään. Miksi?

    Koska taiteilija teki taideteoksen Piafin iskelmistä eikä halunnut viihdyttää.

    Siis taideteoksen hän teki. (Ei minulle.)

    Joku muu saattoi viihtyä.

  2. Tommi Melender
    4.5.2013, 08:36

    “Et kai Tommi aseta viihtymisellekin tolkuttoman suuria vaatimuksia?”

    Jonkun mielestä varmaan asetan. Mutta eihän itseään voi huijata viihtymään. Sen pitää olla aitoa.

    Siksi aidosti viihdyttävän tekstin kirjoittaminen onkin todella vaikea laji.

    Flaubertin kirjeiden lukeminen viihdyttää minua aina, ja lohduttaa, ja ilostuttaa.

    Joku muu varmasti viihtyy Ben Eltonin parissa paremmin kuin minä. Aika monikin.

    Kukin tyylillään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *