Kauhukakara kaivaa napaansa


Kuinka suhtautua Frédéric Beigbederiin, ranskalaisen kirjallisuusmaailman superjulkkikseen ja enfant terribleen?

Jos kysymykseen laittaa tuollaiset epiteetit, on toki vaikea suhtautua muuten kuin ivallisesti. En ole suuremmin innostunut Beigbederin suomennetuista teoksista 24,99 ja Apua anteeksi. Olen pitänyt häntä Michel Houellebecqin kirjallisena pikkuveljenä, jossa ranskalainen elostelevuus yhdistyy rasittavalla tavalla Bret Easton Ellisiä imitoivaan glamourelämän loiston ja kurjuuden kuvaukseen. 

Beigbederin Un roman français voitti Prix Renaudot’n vuonna 2009. Sitä ei ole suomennettu, mutta luin sen englanninkielisenä käännöksenä, joka kulkee nimellä A French Novel

”Tällainen on elämä, jonka olen elänyt: ranskalainen romaani”, Beigbeder kirjoittaa kirjan lopussa. Hän on aikaisemmissakin teoksissaan luonut itselleen kirjallisia alter egoja, mutta A French Novel sukeltaa autofiktioon ilman etäännytyksiä. Ja kuitenkin, kuten kirjan nimikin sanoo, kyse on tietenkin romaanista. Asetelmassa ei sinänsä ole (enää) mitään hämmentävää tai lukijan varuilleen laittavaa. Autofiktiota kirjoittaa kohta jokainen ajan hermolla oleva kirjailija.

***

Beigbeder luo varsin surkuhupaisan kehyskertomuksen, joka tietenkin on ”totta”. Hän vetää runoilijaystävänsä kanssa kokaa nokkaan auton konepelliltä ja joutuu poliisien pidättämäksi. Seurauksena on kahden yön putkareissu, joka saa yliherkän Beigbederin kauhun valtaan, hän kuvaa koettelemustaan kuin olisi joutunut maanpäälliseen helvettiin. Onnettomasti päättyneellä huumesekoilulla on, kuinkas muutenkaan, kirjallinen esikuva: Bret Easton Ellisin Lunar Parkissa Jay McInerney (joka on Beigbederin läheinen ystävä) käyttää auton konepeltiä kokaiinialustana.

Putkareissun aikana Beigbeder ryhtyy muistelemaan elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta nykyhetkeen. Jännite syntyy siitä, että hän ei omien sanojensa mukaan muista ensimmäisistä viidestätoista vuodestaan paljon mitään. Se on tietenkin valhe. Asetelma on kuitenkin kiintoisa. Beigbeder tekee samaa kuin Karl Ove Knausgård, mutta siinä missä norjalaiskirjailija määrittää itsensä muistamisen ammattilaiseksi Beigbeder vastaavasti määrittää itsensä unohtamisen ammattilaiseksi.

Ja kuten Beigbederin kohdalla yleensä, kyse ei tietenkään ole vain hänen henkilökohtaisesta ongelmastaan, vaan taustalla on jotain paljon suurempaa, kokonainen kulttuurikriisi. Beigbeder rinnastaa (teeskennellyn) amnesiansa Ranskan (teeskenneltyyn) yritykseen unohtaa kansakuntana historiallinen menneisyytensä suurvaltana ja imperiumina.

”Halveksin perheensisäisiä välienselvittelyjä, ekshibitionistisia omaelämäkertoja ja psykoanalyysiksi naamioitua kaunokirjallista likapyykinpesua”, Beigbeder kirjoittaa A French Novelin alussa. Siitä lukija voikin päätellä, mitä on luvassa. Eli juuri noita asioita, joita Beigbeder halveksii. Hän palauttaa unohdetusta lapsuudesta mieleensä yhtä sun toista. Äidin suku koostuu köyhtyneistä aristokraateista, isän suku nousukasmaisista porvareista. Vanhempien avioero paisuu suureksi elämändraamaksi, joka lyö leimansa kirjailijan myöhempiin vaiheisiin.

***

Olennaisin piirre A French Novelissa on sen tunnustuksellisuus (tai ”tunnustuksellisuus”). Beigbeder paljastaa menneisyyttään voidakseen rypeä vuoronperään katkeruudessa, katumuksessa ja kaihomielessä. Narsistinen hahmo saa liikutuksen mielihyvää noista kaikista tunnetiloista. Siinä, että Beigbeder ”tunnustautuu” narsistiseksi hahmoksi, isoksi lapseksi aikuisen miehen ruumiissa, ei ole mitään yllättävää, saati kiinnostavaa, hänen aiempiin teoksiinsa tutustuneelle. Kahden yön putkareissun jälkeen nelikymppinen kirjailija julistaa kasvaneensa vihdoin aikuiseksi. Se on tietenkin parodiaa, samanlaista itserakasta narrinpeliä kuin suuri osa A French Novelin muustakin henkilökohtaisesta aineksesta.

Vaikka Beigbeder kertoo varhaisista vuosistaan huomattavasti niukemmin ja pelkistetymmin kuin Knausgård, niistä nousee esiin samanlainen pohjavire. Molemmat kirjailijat muistelevat tunteisiinsa pakahtuen kouluvuosiensa ihastuksia, tyttöjä, jotka olivat niin kauniita ja täydellisiä, ettei heitä uskaltanut lähestyä. Beigbeder mainitsee nimeltä erään raastavimmista kaukorakkauksistaan ja kuvittelee, miltä tuntuisi kohdata hänet aikuisten maailmassa: ”Jos joku nelikymppinen nainen tulee jonain päivänä luokseni Salon du Livressä ja moittii minua nimensä mainitsemisesta kirjassani, punastun samalla tavalla kuin punastuin silloin kauan sitten. Jos hänestä on tullut kammottavan ruma, tilanne on tietysti kaksinverroin nolo.”

Silloin kun nuori Frédéric Beigbeder ei haaveillut tytöistä, hän uppotui kirjojen maailmaan. Hän kirjoittaa, kuinka romaaneista irtautuminen vaati suunnatonta tahdonvoimaa. ”Sitä haluaa elää, juosta pois, kasvaa aikuiseksi. Mutta minä olin huumeriippuvainen jo ennen kuin sain olla iltaisin myöhään ulkona. Kirjat kiinnostivat minua enemmän kuin elämä.” Kuulostaa tutulta. Olisin voinut kirjoittaa nuo samat lauseet Yhden hengen orgioiden avausesseessä, jossa muistelen omaa kirjallista nuoruuttani. Omakohtaisten kirja-addiktin muistojen sekoittuminen Beigbederin muistoihin teki A French Novelin lukemisesta välillä noloa ja välillä huvittavaa. 

***

Parhaat hetket Beigbederin kirjassa ovat lopulta niitä, joissa hän nostaa katseensa omasta navastaan kohti ympäröivää maailmaa.

Ei ehkä ole yllätys, että kirjallinen superjulkkis tajuaa nykykulttuurin pinnallisuuden, vaikka haluaakin heittäytyä siihen täysillä ja ottaa siitä kaiken irti. A French Novel sisältää purevia kulttuuripessimistisiä huomioita. Ne eivät ehkä ole omaperäisiä, mutta ovat ainakin terävästi muotoiltuja. Niitä kehystää sama perusajatus hedonistisen ja kulutuskeskeisen elämänmuodon syntymisestä Ranskaan (ja muihinkin läntisiin yhteiskuntiin): ”Ensimmäinen vapautus (1945) tasoitti tien vaurauden palvonnalle, toinen vapautus (1968) tuotti ahneita, tyytymättömiä sensualisteja. Näiden kahden vapautumisen jälkeisessä maailmassa kasvaneiden lapset ovat kehittäneet vaistonvaraisen pelon vapautta kohtaan.”

Vapauden pelkoko on pohjimmiltaan Beigbederin henkilökohtaisten angstien & onnettomuuksien syy? Sekö on tehnyt hänestä ikuisen teinin, vapauden väärinkäyttäjän? A French Novel kätkee kuin kätkeekin poseeraavan itsesäälin ja itsetutkiskelun taakse joukon kiintoisia kysymyksiä. Lienee onnistuneen kirjan merkki, jos sen herättämät ajatukset jäävät raksuttamaan takaraivossa. Kirjallisessa mielessä teos on kekseliäästi sommiteltu ja varmalla (narsistisella) otteella kirjoitettu. Paras minkä olen Beigbederiltä lukenut.

Kommentit
  1. 1

    Korppi on oikeus sanoo

    Ja kuten Beigbederin kohdalla yleensä, kyse ei tietenkään ole vain hänen henkilökohtaisesta ongelmastaan, vaan taustalla on jotain paljon suurempaa, kokonainen kulttuurikriisi.

    Beigbederin nimen voisi korvata sanalla kirjailijoiden. Nimittäin jostain tuommoisesta myös Turkka mainitsi Aiheissaan.

  2. 2

    sanoo

    ”Nimittäin jostain tuommoisesta myös Turkka mainitsi Aiheissaan.”

    Se on siinä kohdassa, jossa Turkka kirjoittaa pitkään ja polveilevasti lukkoon menevän taiteilijan luomistuskista, kunnes taiteilija lopulta saa päähänsä ajatuksena: eihän tässä olekaan minusta kyse, tämähän on kokonainen kulttuurikriisi!

    Oivallista satiiriia ja parodiaa.

  3. 3

    Korppi on oikeus sanoo

    Tosiaan, noinhan se meni. Pitänee lukea Aiheita uudestaan, sen verran posketon kirja se on. Ja terävä ja ainutlaatuinen.

    Tuosta ranskalaisesta hepusta en ole kuullutkaan. Kuvauksesi perusteella tulee ikävästi mieleen tyyppi, jollaista DFW luonnehti häkkiään rakastavaksi linnuksi. En ole yllättynyt, että hän on entinen mainosalan työntekijä ja pitää esikuvanaan Ellistä.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Jos jotain kirjallista brändiä olen inhonnut aina niin se on ollut juuri tuo Ellis-osasto ja muut suurkaupungi valot-ja-turmeltuneet-nuoret-aikuiset -kirjailijat. Melender, pidätkin huolta ettet liity niiden joukkoon, hahh!Sen sijaan vanhat tai vanhemmat likaiset miehet
    ( Bukowski, Celine, MH, Fowles, Lowry ) on uponnut minuun paremmin. Asia on jotenkin naurettava ja kaksoiskoodinen varsinkin kun noita iäkkäämpiä suosikkejani luen niiden moraalittomuudesta huolimatta kunnollisina moraliteetteina, miehinä joilla on sydän paikallaan vaikkeivat ne välttämättä käytä sitä, kun taas nuo nuoret koka-jäbät on minulle pelkkiä kylmiä psykoja, teknoraatteja tavallaan.
    Mutta tähän mainittuun ranskalaiseen kirjailijaan voisi kyllä tutustua, eikös se ole mukana henkilöhahmona Maastossa ja kartassakin? Mutta joo, nuo mainostoimistojen degeneroimat tuomasvimmat on mulle kyllä ihan sitä itseään. Sen verran olen rajoittunut ja kai sitten vähän moralistikin.

    jope

  5. 5

    sanoo

    ”Sen verran olen rajoittunut ja kai sitten vähän moralistikin.”

    Jos tunnustukselliseksi heittäydyn, ja miksipä en heittäytyisi, niin minulla tökkii tuossa ellisosastossa juurikin se, että heillä on niin outo moraalitaajuus, etten pysty siitä saamaan kiinni, saati hyväksymään sitä.

    Vähän kärjistäen tämän voisi ilmaista niinkin, että heiltä puuttuu käsitys perisynnistä. Sartre sanoi harvoina välkkyinä hetkinään, että Amerikan onnettomuus on tietämättömyys perisynnistä. Tässä(kin) mielessä Ellis & kumppanit ovat siis hyvinkin amerikkalaisia kirjailijoita.

    Minulle taas, kuten olen varmaan monesti sanonut, on tärkeää kirjailijoissa heidän sensibiliteettinsä ja tapansa hahmottaa maailmaa. Jos en niistä vakuutu, minun on vaikea myöskään hyväksyä kirjailijaa, saati pitää hänen teoksistaan. Jopa siinä tapauksessa, että kirjailija kirjoittaisi hyvin, että hänellä olisi ilmaisussaan hyvä rytmi (joka on minulle toinen tärkeä kriteeri).

    Eli olen minäkin melkoisen rajoittunut.

  6. 6

    sanoo

    …Beigbeder muuten tuossa A French Novelissa varovaisesti sovittelee ylleen myös jonkinlaista katolista syntipukki-identiteettiä (hän on katolisesta suvusta). Mutta se nyt tuntuu vain yhdeltä hauskalta tempulta, jota on mukava kokeilla muun ohessa.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Niin. Moraali tai mikä se nyt onkin. Minä odotan parhailta romaaneilta, niiltä kaikkein parhaimmilta, aina j o t a k i n
    e n e m m ä n. Tarvitaan onnistunut taiteellinen ratkaisu, onnistuminen siinä ja sitten se väistämätön v ä i t e (mikä se sitten onkin) joka lukiessa todellakin haastaa että mitä hittoa, näinkö se todellakin väittää maailmasta…
    Enää ei ole kovinkaan hurjaa väittää, että v-tu millään oo mitään välii niin kuin ellikset ja kovan meiningin ( hah ha) diggaajat. Moraalinen kysymyksenasettelu on hyvä säilyttää kirjallisuudessa edelleen. Harva uskaltaa pitää sitä esillä paitsi tietenkin ihminen-luonto asioissa. Ihmissielun suhteen ollaan aika hiljaa. Perisynti!? Hyvä hypoteesi aina vaan! No, katsokaa vaikka ihmistä – ei täällä ainakaan harmonia ja hyvyys jyllää, kyllä täällä jyllää raukkamaisuus ja petturuus. Ja sen keskellä opimme elämään muuten aika hyvin, vieläpä niin kuin se olisi asioiden luonnollinen tila, hyvää elämää.

    jope

    jope

  8. 8

    Anonymous sanoo

    ”Ei ehkä ole yllätys, että kirjallinen superjulkkis tajuaa nykykulttuurin pinnallisuuden, vaikka haluaakin heittäytyä siihen täysillä ja ottaa siitä kaiken irti. A French Novel sisältää purevia kulttuuripessimistisiä huomioita. Ne eivät ehkä ole omaperäisiä, mutta ovat ainakin terävästi muotoiltuja. Niitä kehystää sama perusajatus hedonistisen ja kulutuskeskeisen elämänmuodon syntymisestä Ranskaan (ja muihinkin läntisiin yhteiskuntiin):”

    Sopisikohan tähän jatkoksi kirjoitella omiani. Poikkesin toissailtana Kaapelilla Zodiakissa Personal Symphonic Momentiksi nimetty performanssi pauhasi Leningrad sinfonian jylhyydessä ja kärsimyksistä lujittuvassa voitonvarmuudessa. Että soivat komesti vuodelta 1988 Leningradin filharmoonikot.

    Pirinen Korosuo Sallinen nuorten naisten turmiotie elukkaa surkeampina otuksina tuli brutaalin törkeänä yleisölle selväksi. Ammattikatsojat eivät kai olleet moksiskaan, mutta ilokseni edessäni istui daami joka osasi kauhistua. Itseni piti odottaa tunti kunnes qvintetti käväisi minuutiksi lavalla ja ylioppilaslakit päässä vetäsi vastateeskentelyksi, kontrapunktiksi?, jotain ” jo koittavi huomenen aamu ja Suomeni laulu kaikaa, kuuset ne vastahan tervehtii” jne. En siis edes erottanut mikä piisi se oli, tuttua kuitenkin kansakoulusta ja von Baghilta. Rakastuin oitis, yhdyin tanssijoiden henkeen tultuani autetuksi oivallukseen. Ei jäänyt vikakerraksi nykytanssia.

    No yhtä ja samaa markettikulutuksen ja tajunkaventamisen aikalaiskritiikkiä Zodiakilla vääntelehdittiin pikkupöksyt kintuissa ja pikkutyttöjen sottapyttymehusteluissa. He ottivat itsekasteen sokerikaramellivellillä, makeanvärisillä, tahmaavalla nesteellä ! Kun vielä Leningradin vimmaisesti poratessa kallojen kuorikerrosten läpi hakien kaikua ideaalitajuelimestä/-hengestä tyttötrio nauraa hekotteli musiikin iskutahtiin, niin tajusin kyllä mistä oli kyse. Kiitos esityksestä, niin pöyristyttävän kamalaa kuin meno välillä olikin. Se Ylioppilaskvintetti toi mieleeni lisäbonuksena Usvan, tiedäthän ministerivaliokunnan Tuomioja Stubb Urpilainen Niinistö Haaklund.
    jatk.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    jatk.
    Järkyttää mihin taiteilijat ilkeävätkään vajota paljastaakseen merkittävästä lakaistun ja romahtaneen ihmismaailman. Kaapelia vierustaa yksilöuhon ja rahaki(a)kkailijoiden yllyttäjä, perustuslaiksemme ”sopimusvapauden” kohottanut Oikeustalo -ja ihan vieressä vielä yksi neljästä, Deloitte, niistä kansainvälisistä tilintulkitsijoista, jotka ovat jo vuosia sitten panneet verohallituksen ja keskusverolautakunnan viralta, häpeänurkaan vaatimasta yhdenveroisuutta talouslain edessä.

    Sitten kohti länttä jo nouseekin tehtaansa ammoin nostaneen ja nyttemmin
    ylt´ympäri globaalia kaupitelleen/sulkeneen Ahlströmin ”Capital” niminen paperirahastaja. Samassa osoitteessa on Varma, ”eläkeyhtiö”. Se juuri edesauttoi näiden Varkauden, Karhulan, Kauttuan, Porin firmojen kauppaamista hedge fundien välityksellä Kiinaan ja missä sitten omistajayhtiöt majojaan pitänevätkään. Niissä osakepapereina myös entiset Ahlströmin paperitehtaat ja konepajat pursuttavat osinkoja kuin eivät koskaan ennen reaalisina työmaina ”pääomatuloja” vuodattaneet, vuoden 1918 jälkeisessä karkaistussa isänmaassa. Paikallisia hyvinvointiyhteisöjä Ahlströmit nostattivat Sunilaan ja Varkauteen ja moniaalle. Sitten tuli New Labour ja konsensusmiehet hoksasivat aarteensa, eläkeyhtiöiden rahastot ja niihin kytkeytymisen.

    Joo ei enempää. Pirinen Korosuo Sallinen aistivat ikäpolvestaan ja ministerivaliokunnasta hengenpalon poispuhalletuksi, ja arvaavat sielunsa silmin DeloitteVarman sumutuksen säikkyä karatessaan arjessa kulmakunnan Porschejen alta. Siitä se taide nouseekin. Yleisöindividin kiitosta vaan tässä lähettelen ja ilmoitan lohduttuvani kun noin karusti heitätte persoonienne kautta kirkasta ja rumaa totuutta päin näköä kanssaihmisille.

    Kävin viikolla Tampereella katsomassa Lokin. Siinä taidetta kohti kurottava epätoivonuorukainen tallaantuu lotto-bingo ajantappajien murskarealismin alle. Niin ja Lahdessa menee Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Sama teema ja taas hienoa jälkeä. Tapani Kalliomäki parahtaa INHO vaivansa diagnoosiksi ja perustelee viinaan ja huumeisiin hukuttautumisen vakuuttavasti.

    Tulipahan naputeltua.Jos menisi kulttuurikeskustelun matalamielisyyden mukaan, olisin vaiti. Taide tepsii, on hyvää.Hienoja elokuviakin pukkaa telkkarista jos vain osuu keskittymään. Kummallinen on tänään HS s.C 12 arvio Zodiakista. Jos jostakin pornojumpasta vaihteeksi Sostakovitsin tahtiin olisi ollut kyse,toimittaisin tytöt hoitoon. Muusta oli kyse sätkyliikkeissä ja DeloitteVarmaa jäljittelevässä hiiripaistin loukuttamisaikeessa. Asia selviää jos lukee ko.taideteosta ja mitä nyt korkeakulttuurinen taideyleisö tapasi lukea ja seurustella, sillä noissa ylätasoissa tässä tanssitaan vaikkakin pyllyt paljaina -pää täynnä ja rinta.Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *