Kauhukakara kaivaa napaansa


Kuinka suhtautua Frédéric Beigbederiin, ranskalaisen kirjallisuusmaailman superjulkkikseen ja enfant terribleen?

Jos kysymykseen laittaa tuollaiset epiteetit, on toki vaikea suhtautua muuten kuin ivallisesti. En ole suuremmin innostunut Beigbederin suomennetuista teoksista 24,99 ja Apua anteeksi. Olen pitänyt häntä Michel Houellebecqin kirjallisena pikkuveljenä, jossa ranskalainen elostelevuus yhdistyy rasittavalla tavalla Bret Easton Ellisiä imitoivaan glamourelämän loiston ja kurjuuden kuvaukseen. 

Beigbederin Un roman français voitti Prix Renaudot’n vuonna 2009. Sitä ei ole suomennettu, mutta luin sen englanninkielisenä käännöksenä, joka kulkee nimellä A French Novel

“Tällainen on elämä, jonka olen elänyt: ranskalainen romaani”, Beigbeder kirjoittaa kirjan lopussa. Hän on aikaisemmissakin teoksissaan luonut itselleen kirjallisia alter egoja, mutta A French Novel sukeltaa autofiktioon ilman etäännytyksiä. Ja kuitenkin, kuten kirjan nimikin sanoo, kyse on tietenkin romaanista. Asetelmassa ei sinänsä ole (enää) mitään hämmentävää tai lukijan varuilleen laittavaa. Autofiktiota kirjoittaa kohta jokainen ajan hermolla oleva kirjailija.

***

Beigbeder luo varsin surkuhupaisan kehyskertomuksen, joka tietenkin on “totta”. Hän vetää runoilijaystävänsä kanssa kokaa nokkaan auton konepelliltä ja joutuu poliisien pidättämäksi. Seurauksena on kahden yön putkareissu, joka saa yliherkän Beigbederin kauhun valtaan, hän kuvaa koettelemustaan kuin olisi joutunut maanpäälliseen helvettiin. Onnettomasti päättyneellä huumesekoilulla on, kuinkas muutenkaan, kirjallinen esikuva: Bret Easton Ellisin Lunar Parkissa Jay McInerney (joka on Beigbederin läheinen ystävä) käyttää auton konepeltiä kokaiinialustana.

Putkareissun aikana Beigbeder ryhtyy muistelemaan elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta nykyhetkeen. Jännite syntyy siitä, että hän ei omien sanojensa mukaan muista ensimmäisistä viidestätoista vuodestaan paljon mitään. Se on tietenkin valhe. Asetelma on kuitenkin kiintoisa. Beigbeder tekee samaa kuin Karl Ove Knausgård, mutta siinä missä norjalaiskirjailija määrittää itsensä muistamisen ammattilaiseksi Beigbeder vastaavasti määrittää itsensä unohtamisen ammattilaiseksi.

Ja kuten Beigbederin kohdalla yleensä, kyse ei tietenkään ole vain hänen henkilökohtaisesta ongelmastaan, vaan taustalla on jotain paljon suurempaa, kokonainen kulttuurikriisi. Beigbeder rinnastaa (teeskennellyn) amnesiansa Ranskan (teeskenneltyyn) yritykseen unohtaa kansakuntana historiallinen menneisyytensä suurvaltana ja imperiumina.

“Halveksin perheensisäisiä välienselvittelyjä, ekshibitionistisia omaelämäkertoja ja psykoanalyysiksi naamioitua kaunokirjallista likapyykinpesua”, Beigbeder kirjoittaa A French Novelin alussa. Siitä lukija voikin päätellä, mitä on luvassa. Eli juuri noita asioita, joita Beigbeder halveksii. Hän palauttaa unohdetusta lapsuudesta mieleensä yhtä sun toista. Äidin suku koostuu köyhtyneistä aristokraateista, isän suku nousukasmaisista porvareista. Vanhempien avioero paisuu suureksi elämändraamaksi, joka lyö leimansa kirjailijan myöhempiin vaiheisiin.

***

Olennaisin piirre A French Novelissa on sen tunnustuksellisuus (tai “tunnustuksellisuus”). Beigbeder paljastaa menneisyyttään voidakseen rypeä vuoronperään katkeruudessa, katumuksessa ja kaihomielessä. Narsistinen hahmo saa liikutuksen mielihyvää noista kaikista tunnetiloista. Siinä, että Beigbeder “tunnustautuu” narsistiseksi hahmoksi, isoksi lapseksi aikuisen miehen ruumiissa, ei ole mitään yllättävää, saati kiinnostavaa, hänen aiempiin teoksiinsa tutustuneelle. Kahden yön putkareissun jälkeen nelikymppinen kirjailija julistaa kasvaneensa vihdoin aikuiseksi. Se on tietenkin parodiaa, samanlaista itserakasta narrinpeliä kuin suuri osa A French Novelin muustakin henkilökohtaisesta aineksesta.

Vaikka Beigbeder kertoo varhaisista vuosistaan huomattavasti niukemmin ja pelkistetymmin kuin Knausgård, niistä nousee esiin samanlainen pohjavire. Molemmat kirjailijat muistelevat tunteisiinsa pakahtuen kouluvuosiensa ihastuksia, tyttöjä, jotka olivat niin kauniita ja täydellisiä, ettei heitä uskaltanut lähestyä. Beigbeder mainitsee nimeltä erään raastavimmista kaukorakkauksistaan ja kuvittelee, miltä tuntuisi kohdata hänet aikuisten maailmassa: “Jos joku nelikymppinen nainen tulee jonain päivänä luokseni Salon du Livressä ja moittii minua nimensä mainitsemisesta kirjassani, punastun samalla tavalla kuin punastuin silloin kauan sitten. Jos hänestä on tullut kammottavan ruma, tilanne on tietysti kaksinverroin nolo.”

Silloin kun nuori Frédéric Beigbeder ei haaveillut tytöistä, hän uppotui kirjojen maailmaan. Hän kirjoittaa, kuinka romaaneista irtautuminen vaati suunnatonta tahdonvoimaa. “Sitä haluaa elää, juosta pois, kasvaa aikuiseksi. Mutta minä olin huumeriippuvainen jo ennen kuin sain olla iltaisin myöhään ulkona. Kirjat kiinnostivat minua enemmän kuin elämä.” Kuulostaa tutulta. Olisin voinut kirjoittaa nuo samat lauseet Yhden hengen orgioiden avausesseessä, jossa muistelen o
maa kirjallista nuoruuttani. Omakohtaisten kirja-addiktin muistojen sekoittuminen Beigbederin muistoihin teki A French Novelin lukemisesta välillä noloa ja välillä huvittavaa. 


***

Parhaat hetket Beigbederin kirjassa ovat lopulta niitä, joissa hän nostaa katseensa omasta navastaan kohti ympäröivää maailmaa.

Ei ehkä ole yllätys, että kirjallinen superjulkkis tajuaa nykykulttuurin pinnallisuuden, vaikka haluaakin heittäytyä siihen täysillä ja ottaa siitä kaiken irti. A French Novel sisältää purevia kulttuuripessimistisiä huomioita. Ne eivät ehkä ole omaperäisiä, mutta ovat ainakin terävästi muotoiltuja. Niitä kehystää sama perusajatus hedonistisen ja kulutuskeskeisen elämänmuodon syntymisestä Ranskaan (ja muihinkin läntisiin yhteiskuntiin): “Ensimmäinen vapautus (1945) tasoitti tien vaurauden palvonnalle, toinen vapautus (1968) tuotti ahneita, tyytymättömiä sensualisteja. Näiden kahden vapautumisen jälkeisessä maailmassa kasvaneiden lapset ovat kehittäneet vaistonvaraisen pelon vapautta kohtaan.”

Vapauden pelkoko on pohjimmiltaan Beigbederin henkilökohtaisten angstien & onnettomuuksien syy? Sekö on tehnyt hänestä ikuisen teinin, vapauden väärinkäyttäjän? A French Novel kätkee kuin kätkeekin poseeraavan itsesäälin ja itsetutkiskelun taakse joukon kiintoisia kysymyksiä. Lienee onnistuneen kirjan merkki, jos sen herättämät ajatukset jäävät raksuttamaan takaraivossa. Kirjallisessa mielessä teos on kekseliäästi sommiteltu ja varmalla (narsistisella) otteella kirjoitettu. Paras minkä olen Beigbederiltä lukenut.

Kommentit (9)
  1. Korppi on oikeus
    6.11.2013, 13:58

    Ja kuten Beigbederin kohdalla yleensä, kyse ei tietenkään ole vain hänen henkilökohtaisesta ongelmastaan, vaan taustalla on jotain paljon suurempaa, kokonainen kulttuurikriisi.

    Beigbederin nimen voisi korvata sanalla kirjailijoiden. Nimittäin jostain tuommoisesta myös Turkka mainitsi Aiheissaan.

  2. Tommi Melender
    6.11.2013, 14:00

    “Nimittäin jostain tuommoisesta myös Turkka mainitsi Aiheissaan.”

    Se on siinä kohdassa, jossa Turkka kirjoittaa pitkään ja polveilevasti lukkoon menevän taiteilijan luomistuskista, kunnes taiteilija lopulta saa päähänsä ajatuksena: eihän tässä olekaan minusta kyse, tämähän on kokonainen kulttuurikriisi!

    Oivallista satiiriia ja parodiaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *