Katso ihmistä

Totuuden kohtaaminen on useimmiten vastenmielistä. Ehkä sen pitääkin olla. Totuutta harvemmin kohtaa Kansallisteatterissa, Kirjamessuilla tai Inhmillisessä tekijässä. Maikkarin Huomenta Suomesta nyt puhumattakaan.

Kuulun siihen miespuolisten enemmistöön, joka kävi armeijan. Alokasaikana kavahdin nähdessäni komppanian päivystäjän lukemassa pöytänsä ääressä säädyttömiä julkaisuja. En havainnut hänen kasvoillaan häivähdystäkään kiihkosta tai kuvotuksesta, kun hän selasi kiiltävälle paperille painettuja kuvia, joissa naiset paljastivat itsensä rahasta. Hän haukotteli kuin olisi lukenut Hesarin pääkirjoitusta. Hän oli nähnyt kaiken, mutta ei osannut olla katsomatta lisää.

Hän kertoi minulle totuuden itsestään ja kaltaisistaan, vaikka en kysynyt. Saati, että olisin halunnut tietää.

Joitakin vuosia myöhemmin näin Helsingissä raitiovaunussa nukkavierun keski-ikäisen miehen tutkiskelemassa keskittyneenä otsa kurtussa iltapäivälehden seksipuhelinmainoksia. Siihen aikaan niitä vielä julkaistiin. Ympärillä ihmiset puistelivat päätään ja tuhahtelivat, mutta nukkavieru mies ei piitannut kanssamatkustajien paheksunnasta.

Hän vahvisti minulle sen, minkä tiesin todeksi. Sen, minkä armeija oli minulle opettanut.

Samalla tajusin, kuinka vaikeaa useimmille on kohdata julkisessa kulkuvälineessä sellainen ihminen, joka ei häpeä alhaisia viettejään. Niitä samoja viettejä, joihin vetoamalla mainonnan ja markkinoinnin ammattilaiset tienaavat leipänsä.
Kommentit (3)
  1. Tuo vietteihin vetoaminen on pahasti vesittynyt ja menettänyt tehoaan sitä mukaa kun mainonta on käynyt yhä suorasukaisemmaksi, julkeammaksi ja tyhjemmäksi. Olen odottanut, että milloin rävähtää kunnolla ja esimerkiksi mukavuusjalkinefirma ilmoittaa:

    ecco homo – kenkää heteroille

  2. Näkisin tämän päivystäjän kyllä kehityspsykologian valossa. Nuori mies suurten elämänmysteerien edessä, opettelemassa ja kokeilemassa hänelle varattua roolitusta. Näitä “päivystäjiä” näin omalla armeijaretkelläni minäkin, eivätkä kaikki olleet asevelvollisia; kantahenkilökunnan keskuudessa oli myös jokin hieman pakonomainen mieskultti, vaikka siinä porukassa oli myös ns. kokeneempaa, naimisissaolevaa vääpeliä sun muuta. Jälkeenpäin ajatellen siinä oli jotain regressiivistä, pelokasta. Muutenkin olin jo silloin sitä mieltä, että armeija on tässä mielessä hyvä asia olla olemassa: se tarjosi aika monelle onnettoman tuntuiselle tyypille suojaisan sataman, jossa saattoi kuulua joukkoon ja olla hyödyksi. Ja miestä. Onhan näitä ilmeisesti aina ollut, ks. hieno case study, Haanpään Kenttä ja kasarmi.

    Ratikan puhelinmies poti ilmeisesti ainakin yksinäisyyttä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *