Katalat hyväntekijät

Toimittajat ovat kyllästyneet kerjäläisiin. Enää kerjäläiset eivät vilahtele päivittäin sanomalehtien sivuilla ja television uutislähetyksissä. Mutta he ovat edelleen Helsingin keskustassa tointaan harjoittamassa.

Vuosia sitten Brysselissä kaadoin läjän kolikoita pikkuvauvaa sylissään pitelevän romaninaisen kippoon. Minulla oli irtorahaa ja halusin tehdä hyvää. Olin valinnut kohteen jo edellisenä iltana. Nainen nimittäin ilmestyi joka aamu säntillisesti vakiopaikalleen kadun varteen.

Palkkioksi hyvästä työstäni nainen syyti päälleni vuolaita kiitoksia. Ohi kulkevat EU-byrokraatit kääntyivät ihmeissään katsomaan.

Kuljin parin korttelin verran typerä hymy kasvoillani. Jos vähän kärjistän, minua harmitti, kun vastaan ei tullut tuttuja, joille olisin voinut kertoa, kuinka jalomielisesti olin auttanut vähäosaista, vieläpä pienen lapsen äitiä. Tuon kokemuksen jälkeen minulla ei ole ollut vaikeuksia tunnistaa Albert Camus’n Putoamisen päähenkilön Jean-Baptiste Clamencen piirteitä itsessäni:

“Kerran kun olin taas luotsannut sokean onnellisesti jalkakäytävälle, nostin hänelle hattua erotessamme. Ei tämä tervehdys ollut tietenkään tarkoitettu hänelle, eihän hän sitä nähnyt. Kenelle sitten? Yleisölle.”

Lahjan antaminen ilman vastalahjan mahdollisuutta on äärimmäistä epäsymmetriaa, äärimmäistä vallankäyttöä. Kolikkoja kerjäläisen kuppiin kilauttava hyväosainen saa aina enemmän kuin antaa. Kerjäläinen taas luovuttaa itsestään sen viimeisen, mikä hänellä voisi olla jäljellä: arvokkuutensa.

Miksi upporikkaat amerikkalaiset kapitalistit rupeavat vanhoilla päivillään filantroopeiksi? Tietysti siksi, että haluavat ihmisten rakastavan eikä kadehtivan heitä. Heidän on helpompi uskoa jalomielisyyteensä, kun sitä heille vakuutellaan: “Voi, te olette rakentanut 500 sairaalaa tähän osavaltioon, te olette korvaamaton hyväntekijä!

Gösta Ågren luonnehtii hyväntekijää armottoman tarkkanäköisesti eräässä miniesseessään, kahden sivun pituisessa asiaproosan mestarinäytteessä:

“Hän muistuttaa sadistia sikäli ettei voi jättää ihmisiä rauhaan. Psyykkisesti hän on avuttomien loinen. Hän tarvitsee heidän avuttomuuttaan oman hyvyytensä vuoksi.”

Kuinka hyväosaiset länsimaiset ihmiset voisivat vapautua egoisminsa taakasta? Vasemmistolaiset keräisivät niin paljon veroja, että hyvinvoinnin hedelmiä olisi mahdollista jakaa kaikille eikä kenenkään tarvitsisi elää puutteessa. Oikeistolaiset taas vakuuttavat asioiden järjestyvän parhain päin, kunhan vain markkinoiden annetaan toimia vapaasti.

Charles Baudelaire irvaili utopistisosialisteja ja muita edistyksellisiä voimia proosapätkässä Pieksäkäämme köyhät. Tekstin puhuja ei anna köyhälle almua, vaan alkaa hakata ja potkia tätä. Aikansa köniin otettuaan köyhä havahtuu ja käy raivokkaaseen vastahyökkäykseen. Puhuja heltyy:

“Herra, olette vertaiseni! suvaitkaa suoda minulle kunnia jakaa kanssanne kukkaroni; ja jos todella olette ihmisystävä, niin muistakaa, että teidän on sovellettava kaikkiin osaveljiinne heidän almua pyytäessään samaa teoriaa, jota minulla on juuri ollut kärsimys koetella teidän selkäänne.”

Kehotanko Baudelairea siteeratessani pieksämään Helsingin keskustassa nököttävät kerjäläiset? Ei, en tietenkään kehota. Kirjallisuudessa esitettävät ideat ovat yleensä käyttökelvottomia todellisessa elämässä. Köyhät ja hyväntekijät meillä on aina keskuudessamme.
Kommentit (5)
  1. Mainio kirjoitus, Aa! Ja mainioita nuo ranskalaiset kirjailijat/ajattelijat – tajusin juuri, että korpisuomalainen motiiviensa pohtija on tässä mielessä aika lähellä Camus’ta tai Baudelairea, joka tapauksessa lähempänä kuin joku Brooklynin älykkö.

    Kun riittävän pahaan jamaan joutuu, avun tarvitsijalle on tietenkin yhdentekevää, mitkä ovat antajan motiivit. Mutta tosi kuin vesi on tuo ajatus, että lahjan antaminen ilman vastalahjan mahdollisuutta on äärimmäistä vallankäyttöä. Niinkin voi ajatella, että lahjan (oli se mitä tahansa) saaja voi antaa vastalahjansa jollekin toiselle, kunhan jamastaan tokenee. Hyvä kiertää siinä kuin pahakin.

  2. Tommi Melender
    13.1.2009, 16:12

    “Kun riittävän pahaan jamaan joutuu, avun tarvitsijalle on tietenkin yhdentekevää, mitkä ovat antajan motiivit.”

    Näin varmasti.

    Ågren kirjoittaa tuossa pikkuesseessä, että aikamme yhteiskunta on kehittynyt armosta kohti oikeutta. Suurten organisaatioiden ja persoonattomien rakenteiden oloissa yksityinenkin apu muuttuu yleiseksi oikeudenmukaisuudeksi. Systeemi ei vaadi samanlaista kiitollisuutta kuin yksityinen hyväntekijä.

    Toivottavasti jenkkiläinen “olen saanut paljon, velvollisuuteni on nyt antaa osa siitä vähäosaisille” -ajattelu ei pääsen juurtumaan Eurooppaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *