Kappale vitaalista elämää

Vaihdoin hetkeksi kirjoitushommat puutarhatöihin. Teki hyvää käytellä pensasleikkuria tietokoneen näppäimistön sijasta.

Olavi Paavolainen pohdiskelee Ristissä ja hakaristissä ”älyllisen” ja ”vitaalisen” elämän välistä eroa. Olennaiseksi hän nostaa sen, miten työn aiheuttama väsymys ilmenee.

”Levottomuus ja tyytymättömyys kuuluu henkisen työn olemukseen. Henki ei saa koskaan olla tyytyväinen saavutettuun tulokseen.”

Näinhän se menee. En enimmäkseen nauti kirjoittamisesta. En enimmäkseen ole tyytyväinen aikaansaannoksiini.

Jotkut kirjailijat väittävät kirjoittavansa, koska heidän on pakko. Minun ei ole mikään pakko, voisin aivan hyvin olla kirjoittamatta. Mutta jostain syystä en halua. Jostain syystä haluan jatkaa kirjoittamista kaikista esteistä, vaikeuksista ja pettymyksistä huolimatta, vaikka tiedän, että en saa siitä koskaan samanlaista varauksetonta tyydytystä ja onnistumisen elämystä kuin vaikkapa orapihlaja-aidan leikkuusta.

”Ruumiillisen työn tekijä ei tunne henkisen työn tekijän hirvittäviä, lamaannuttavia ´aallonpohjia´ ja ´depressiokausia´. Ruumiillisen työn tekijä nukkuu pois väsymyksensä.”

Tämäkin on tuttua. Nukun aina syvää, rauhaisaa unta tehtyäni edellisen päivän jotakin fyysisesti kuormittavaa työtä. Jos taas olen huhkinut tuntikausia tekstin parissa, uni on usein katkonaista ja rauhatonta, ei lainkaan virkistävää.

Epäilen, että ruumiillisen työn luoma hyväolo ja tyydytys johtuvat siitä, että ruumiillinen työ ei ole minulle oikeasti työtä, se on vain tervetullut poikkeama normaaleista palkka- ja kirjailijatyön rutiineista, melkein kuin huvitusta. Ne, joille ruumiillinen työ on välttämättömyys, osa arkipäiväistä olemassaolon taistelua, kokevat varmaan Olavi Paavolaisen sanat työläisen palkitsevasta unesta rienaavina.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Vitaalisuus” on siitä palkitsevaa, että tulos on silminnähden joko hyvä tai huono. Asunto joko on imuroitu tai ei (vaikka siitäkin on kyllä mahdollista väitellä, voin vakuuttaa).

    Kirjoittajan sisäiset tuomarit taas ovat suhteettoman ankaria, joskus. Ne saavat voimansa ensimmäisistä maagisista lukukokemuksista sekä nuorena sisäistetyistä, kirjoittamista liiaksi mystifioivista säännöistä, joiden ironiaa tai sentimentaalista typeryyttä ei ole osannut tunnistaa. Olen tavannut lahjakkaita kirjoittajia, joiden suurin ongelma on juuri tämä.

    Mutta sitten ovat tietysti ne, jotka pitävät sekavia päiväkirjamerkintöjäänkin Nobel-tason kirjallisena tapahtumana.

    Kustannustoimittajat osaavat varmasti kertoa enemmän heistä…

  2. 2

    sanoo

    Onneksi ”vitaalisissa” hommissa standardit voi häpeämättömästi asettaa oman tasonsa mukaisiksi, ainakin jos tekee niitä vain omiin tarpeisiinsa eikä kenenkään laskuun.

    Olen käden taidoiltani varsin keskinkertainen, joten saan tyydytystä sellaisistakin aikaansaannoksista, jotka eivät vaativaa silmää miellyttäisi.

    ”Mutta sitten ovat tietysti ne, jotka pitävät sekavia päiväkirjamerkintöjäänkin Nobel-tason kirjallisena tapahtumana.”

    Olen kuullut kustannustoimittajilta sinänsä hyvistä, mutta narsismihäiriötä potevista kirjailijanaluista, jotka pitävät lähestulkoon jokaista lausettaan pyhänä. Ammattilaisen tunnusmerkki on tietysti se, että mikään ei ole hänelle pyhää, vaan kaikki teksti on mahdollista kyseenalaistaa ja muokata uudelleen.

    Olen myös huomannut, että kirjallisuussivustojen keskustelupalstoilla tasaisin väliajoin esiin nouseva keskustelu aiheesta ”mitä mieltä olette omakustanteista?” poikii aina muutaman kommentin, joissa korostetaan, kuinka omakustannekirjoittaja varjeltuu kustannustoimittajien sabluunoilta ja kustannusyhtiön markkinointiosaston vaatimuksilta. Tällaiset puheet ovat tietysti täyttä sontaa.

  3. 3

    sanoo

    Johtuisiko kustannustoimittajien demonisointi siitä, että kirjailija-/taiteilijamytologia on täynnä tarinoita omaperäisistä sankareista, jotka ovat pitäneet oman päänsä ja hylänneet kaikki hyvää tarkoittavat neuvot?

    Tosiasia on, että omaan kokonaisnäkemykseensä uskominen on elintärkeää, eikä sen suhteen kannata tehdä kompromisseja, mutta yksityiskohdissa ulkopuolisen näkemys on kullanarvoinen.

    Ei liene kovinkaan hedelmällistä, jos kirjailijanalku puolustaa pilkunpaikkojaan samassa varmuudessa kuin Leonidas Thermopylaita.

  4. 4

    sanoo

    ”Johtuisiko kustannustoimittajien demonisointi siitä, että kirjailija-/taiteilijamytologia on täynnä tarinoita omaperäisistä sankareista, jotka ovat pitäneet oman päänsä ja hylänneet kaikki hyvää tarkoittavat neuvot?”

    Varmasti osittain näin.

    Tinkimättömyys, lahjomattomuus, horjumaton usko omaan näkemykseen. Nämä ovat kirjailijamytologiaan kuuluvia asioita. Ne ovat toki myös oikeasti tärkeitä, mutta juuri tuossa kontekstissa kuin tuot kommentissasi esiin: kokonaisnäkemyksen tasolla.

    Omakustannekeskusteluissa ilmenevä kustannustoimittajien ja kustantajien demonisointi lienee vain sitä, että omakustantajat tekevät välttämättömyydestä hyveen, pönkittävät kielteisistä kustannuspäätöksistä kolhiintunutta identiteettiään korostamalla omaa riippumattomuuttaan, joka ”ei kelpaa kaupallisille kustantajille”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *