Kapean maun ongelma

Mikä on suomalaisen kirjallisuuden tila?
Varmaan koko kysymys on väärin asetettu. Suomalainen kirjallisuus ei ole möhkäle vaan mosaiikki. Jos siitä puhutaan möhkäleenä, päädytään vain kärjistyksiin tai latteuksiin.
Kukin poimii säkistä mitä sopivaksi katsoo ja lausuu huomionsa tai tuomionsa uskotellen antavansa yleistodistuksen, yleiskatsauksen. Yksi levittää eteemme kirjasyksyn helmet ja sanoo: ”Katsokaa, näin hienoja romaaneja!” Toinen latoo pöytään rutiiniteoksia ja lausuu: ”Katsokaa, näin paljon tasapaksuja!”
Kumpi kertoo totuuden? Ei kumpikaan, ja kumpikin.
Koko keskustelu on lähtökohdiltaan ongelmallinen, jos samaan aikaan ollaan a) sitä mieltä että yhtenäiskulttuuri on mennyttä aikaa eikä kirjallisuus enää kytkeydy samalla tavalla suureen kansalliseen projektiin kuin joskus ennen ja b) kaivataan tästä huolimatta kokonaisnäkemystä, synteesiä, totuutta ”suomalaisen kirjallisuuden tilasta.”
Olisi ehkä paras vain todeta trivialiteetit. Kaikissa maissa kaikkina aikoina julkaistaan jonkin verran erinomaisia, jonkin verran hyviä, suuret määrät keskinkertaisia ja melko paljon huonoja teoksia.
Tämä lienee ”suomalaisen kirjallisuuden tila”, ja ranskalaisen, ja saksalaisen, ja brittiläisen, ja amerikkalaisen.
***
Kaikesta huolimatta synteesiä, kokonaisnäkemystä, totuutta tunnutaan aika ajoin kaipaavan. Syitä voin vain arvailla. Ehkä halutaan käydä ns. kulttuurikeskustelua. Ehkä toivotaan, että sittenkin olisi olemassa vielä häivähdys vanhasta turvallisesta Suomesta ja vanhasta turvallisesta kansalliskirjallisuudesta.
Keneltä pitäisi silloin hakea vastauksia? Kuka antaa valistuneimman näkemyksen?
Varmaankin kriitikko Mervi Kantokorven kaltainen henkilö. Viime lauantaina kirjamessujen paneelikeskustelussa hän korosti, kuinka tärkeää on omaksua lavea perspektiivi kirjallisuuteen. Kantokorpi lukee ja arvioi niin valtavirtaproosaa kuin marginaalirunoutta eikä ole lukkiutunut mihinkään tiettyyn kirjallisuuskäsitykseen tai esteettiseen agendaan. Hänellä ei ole kapean maun ongelmaa.
Minulla taas on.

Mieltymykseni ovat suppeat ja ahtaat: harvat romaanit puhuttelevat minua voimallisesti. Jos minulta kysytään, niin erinomaisia kirjoja julkaistaan vähän niin Suomessa kuin missä tahansa muussakin maassa. Vastaukseni ei kuitenkaan kerro totuutta (tai edes ”totuutta”), se kertoo lähinnä nirsoudestani lukijana. Kun tutut tai puolitutut kysyvät vinkkejä joulu-, isänpäivä- tai äitienpäivälahjakirjoiksi, en yleensä rohkene ehdottaa mitään. On suuri vaara, että vinkkaamani kirja ei miellytä lahjan saajaa. En tiedä, mitä ihmiset haluavat lukea.
Mieleeni nousee Peter Handken Moravalaisen yön päähenkilö, ex-kirjailija, joka on lopettanut kirjoittamisen ja joka kokee, ettei pysty kirjoittamaan teoksia, jotka vastaisivat aikalaislukijoiden odotuksiin. Ex-kirjailijassa on paljon samoja piirteitä kuin Handkessa, paitsi että Handke tietysti kirjoittaa yhä (vaikkei omien sanojensa mukaan tunne ketään, joka lukisi hänen kirjojaan). Rax Rinnekangas tiivistää esseekokoelmassaan Nocturama ex-kirjailijan ajatukset:

Nykyaika on ex-kirjailijan mielestä kadottanut poeettisen kielensä ja tilalla on kolkko sanomalehtikieli, jossa teksti on täysin valmiiksi kirjoitettua jo ennen kuin kirjailija on edes ehtinyt kokea kirjoittamansa. Nimet ja tittelit ja paikannimet enää vain lisätään ja näin syntyy ”ajankohtaista” kirjallisuutta, jossa sekä ”hyvin ajankohtainen teema” on vielä kerran varmuuden vuoksi ”ajankohtaistettu” että ”vetävä juoni” on vielä kerran ”juonistettu” täydellisessä yhteisymmärryksessä kirjallisuuden ja kustantamoiden markkinointi-ihmisten toimesta.

Mitä ex-kirjailija vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin kotimaansa kirjallisuuden tilasta? Kannattaisiko hänenlaiseltaan edes kysyä?
Ei tietenkään kannattaisi.
***
En nyt kirjoita tätä sillä, että rinnastaisin itseni Handken ex-kirjailijaan tai ajattelisin täysin samoja ajatuksia kuin hän. Mutta jonkinlaista perheyhtäläisyyttä hänen kapean makunsa ja minun kapean makuni kanssa varmasti löytyy. Elän ihanassa kuplassani, jossa luen Handkea, Sebaldia ja Bernhardia (toki myös Tao Linin kaltaisia nuoren polven nykykirjailijoita, jotka ovat kaukana modernistisen estetiikan & eksistentialistisen ahdistuksen kehältä.) En minä tämän kuplan sisältä osaa arvioida ”nykykirjallisuuden tilaa”.
Turha kysyä, turha vastata.
En epäile Mervi Kantokorpea, joka sanoi lauantain kirjamessupaneelissa, että Suomessa julkaistaan vuosittain useita erinomaisia romaaneja. Niin kuin esimerkiksi Jenni Linturin Malmi, 1917. Ostin Linturin kirjan kirjamessuilta
. Se on hyvä romaani, joten uskokaa siis Kantokorpea.
Jos joku epäilee, että sanon tämän jotenkin ironisesti, hän on väärässä. En todellakaan sano.
Minuun voi ehkä uskoa, ainakin vähäsen, silloin kun kirjoitan blogissani Karl Ove Knausgårdista, Zadie Smithistä tai Thomas Bernhardista. Tavaksenihan on tullut nostaa täällä esiin sellaisia kirjoja, jotka saavat minut syystä tai toisesta innostumaan, jotka vetoavat mieltymyksiini.
Aika paljon sellaisiakin kirjoja julkaistaan, loppujen lopuksi. Ei ole vielä tarvinnut jäädä ilman lukemista.

Kommentit (14)
  1. Enzo the Baker
    29.10.2013, 17:33

    Etteikö olisi niin, että kirjailijan kannalta tällaisissa tapauksissa kuin tässä kerrotussa Handken tapauksessakin olisi yksinkertaisesti kyse kirjailijan omasta nahanluomisprosessista, onhan näitä tarinoita “luovista kriiseistä”, milloin se on nimeltään uskonnollinen tai maailmankatsomuksellinen “messiaskriisi”, milloin pitkäksi venähtäneen hiljaisen kauden aikana harjoitettu intensiivinen ryyppyputki tai sellainen tavallista turmiollisempi valkoisen paperin kauhu, josta Mika Waltarikin taisi kertoa, kun hän asettui kirjoituskoneen ääreen eikä mitään tapahdu. Olisiko alitajunnan viesti tällöin yksinkertaisesti kuin flipperitaulun viesti: “Game over”?

    Vaikkakin on klisee se todeta, ovat nämä kaudet ilmeisen yleisiä kaikilla luovilla aloilla toimivilla.

    Uutta tässä nykyään ehkä on ongelman ulkoistaminen, ei pystytä vääntämään tekstiä, joka “vastaisi aikalaislukijoiden odotuksiin”. Tuollainen näkemys voisi ansaita piiskaa – lukijoiden odotusten pitäminen johtotähtenä omassa työssä on kai vihoviimeinen motiivi, ellei sitten ole alun perinkin selkeästi kirjoittajana etabloitunut päkistelemään vuosittaisen tippaleipänsä isänpäivä- tai joulumarkkinoiden tarpeisiin.

  2. Tommi Melender
    29.10.2013, 17:44

    “Tuollainen näkemys voisi ansaita piiskaa – lukijoiden odotusten pitäminen johtotähtenä omassa työssä on kai vihoviimeinen motiivi.”

    En tiedä, tai siis en usko, että ex-kirjailijan tapauksessa (vain) tuosta olisi kyse. On siinä muutakin, kun hän kokee aikansa olevan ohi ja tavallaan koko kirjallisuuden painuvan auringonlaskuun. Vaikea sanoa, mikä on Handken näköisen ex-kirjailijan ja todellisen Handken välinen yhteys. Fiktiohahmot ovat pirullisia analysoitaviksi.

    Itse nyt käytin tuota ex-kirjailijan hahmoa kapeaa makua edustavan tyypin vertauskuvana. Sellainen (ja tällainen) kai näkee aina jonkinlaista kriisiä, jos yrittää hahmottaa “kirjallisuuden tilaa”. Siksi ei pitäisi sitä missään nimessä tehdäkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *