Kapean maun ongelma

Mikä on suomalaisen kirjallisuuden tila?
Varmaan koko kysymys on väärin asetettu. Suomalainen kirjallisuus ei ole möhkäle vaan mosaiikki. Jos siitä puhutaan möhkäleenä, päädytään vain kärjistyksiin tai latteuksiin.
Kukin poimii säkistä mitä sopivaksi katsoo ja lausuu huomionsa tai tuomionsa uskotellen antavansa yleistodistuksen, yleiskatsauksen. Yksi levittää eteemme kirjasyksyn helmet ja sanoo: ”Katsokaa, näin hienoja romaaneja!” Toinen latoo pöytään rutiiniteoksia ja lausuu: ”Katsokaa, näin paljon tasapaksuja!”
Kumpi kertoo totuuden? Ei kumpikaan, ja kumpikin.
Koko keskustelu on lähtökohdiltaan ongelmallinen, jos samaan aikaan ollaan a) sitä mieltä että yhtenäiskulttuuri on mennyttä aikaa eikä kirjallisuus enää kytkeydy samalla tavalla suureen kansalliseen projektiin kuin joskus ennen ja b) kaivataan tästä huolimatta kokonaisnäkemystä, synteesiä, totuutta ”suomalaisen kirjallisuuden tilasta.”
Olisi ehkä paras vain todeta trivialiteetit. Kaikissa maissa kaikkina aikoina julkaistaan jonkin verran erinomaisia, jonkin verran hyviä, suuret määrät keskinkertaisia ja melko paljon huonoja teoksia.
Tämä lienee ”suomalaisen kirjallisuuden tila”, ja ranskalaisen, ja saksalaisen, ja brittiläisen, ja amerikkalaisen.
***
Kaikesta huolimatta synteesiä, kokonaisnäkemystä, totuutta tunnutaan aika ajoin kaipaavan. Syitä voin vain arvailla. Ehkä halutaan käydä ns. kulttuurikeskustelua. Ehkä toivotaan, että sittenkin olisi olemassa vielä häivähdys vanhasta turvallisesta Suomesta ja vanhasta turvallisesta kansalliskirjallisuudesta.
Keneltä pitäisi silloin hakea vastauksia? Kuka antaa valistuneimman näkemyksen?
Varmaankin kriitikko Mervi Kantokorven kaltainen henkilö. Viime lauantaina kirjamessujen paneelikeskustelussa hän korosti, kuinka tärkeää on omaksua lavea perspektiivi kirjallisuuteen. Kantokorpi lukee ja arvioi niin valtavirtaproosaa kuin marginaalirunoutta eikä ole lukkiutunut mihinkään tiettyyn kirjallisuuskäsitykseen tai esteettiseen agendaan. Hänellä ei ole kapean maun ongelmaa.
Minulla taas on.

Mieltymykseni ovat suppeat ja ahtaat: harvat romaanit puhuttelevat minua voimallisesti. Jos minulta kysytään, niin erinomaisia kirjoja julkaistaan vähän niin Suomessa kuin missä tahansa muussakin maassa. Vastaukseni ei kuitenkaan kerro totuutta (tai edes ”totuutta”), se kertoo lähinnä nirsoudestani lukijana. Kun tutut tai puolitutut kysyvät vinkkejä joulu-, isänpäivä- tai äitienpäivälahjakirjoiksi, en yleensä rohkene ehdottaa mitään. On suuri vaara, että vinkkaamani kirja ei miellytä lahjan saajaa. En tiedä, mitä ihmiset haluavat lukea.
Mieleeni nousee Peter Handken Moravalaisen yön päähenkilö, ex-kirjailija, joka on lopettanut kirjoittamisen ja joka kokee, ettei pysty kirjoittamaan teoksia, jotka vastaisivat aikalaislukijoiden odotuksiin. Ex-kirjailijassa on paljon samoja piirteitä kuin Handkessa, paitsi että Handke tietysti kirjoittaa yhä (vaikkei omien sanojensa mukaan tunne ketään, joka lukisi hänen kirjojaan). Rax Rinnekangas tiivistää esseekokoelmassaan Nocturama ex-kirjailijan ajatukset:

Nykyaika on ex-kirjailijan mielestä kadottanut poeettisen kielensä ja tilalla on kolkko sanomalehtikieli, jossa teksti on täysin valmiiksi kirjoitettua jo ennen kuin kirjailija on edes ehtinyt kokea kirjoittamansa. Nimet ja tittelit ja paikannimet enää vain lisätään ja näin syntyy ”ajankohtaista” kirjallisuutta, jossa sekä ”hyvin ajankohtainen teema” on vielä kerran varmuuden vuoksi ”ajankohtaistettu” että ”vetävä juoni” on vielä kerran ”juonistettu” täydellisessä yhteisymmärryksessä kirjallisuuden ja kustantamoiden markkinointi-ihmisten toimesta.

Mitä ex-kirjailija vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin kotimaansa kirjallisuuden tilasta? Kannattaisiko hänenlaiseltaan edes kysyä?
Ei tietenkään kannattaisi.
***
En nyt kirjoita tätä sillä, että rinnastaisin itseni Handken ex-kirjailijaan tai ajattelisin täysin samoja ajatuksia kuin hän. Mutta jonkinlaista perheyhtäläisyyttä hänen kapean makunsa ja minun kapean makuni kanssa varmasti löytyy. Elän ihanassa kuplassani, jossa luen Handkea, Sebaldia ja Bernhardia (toki myös Tao Linin kaltaisia nuoren polven nykykirjailijoita, jotka ovat kaukana modernistisen estetiikan & eksistentialistisen ahdistuksen kehältä.) En minä tämän kuplan sisältä osaa arvioida ”nykykirjallisuuden tilaa”.
Turha kysyä, turha vastata.
En epäile Mervi Kantokorpea, joka sanoi lauantain kirjamessupaneelissa, että Suomessa julkaistaan vuosittain useita erinomaisia romaaneja. Niin kuin esimerkiksi Jenni Linturin Malmi, 1917. Ostin Linturin kirjan kirjamessuilta. Se on hyvä romaani, joten uskokaa siis Kantokorpea.
Jos joku epäilee, että sanon tämän jotenkin ironisesti, hän on väärässä. En todellakaan sano.
Minuun voi ehkä uskoa, ainakin vähäsen, silloin kun kirjoitan blogissani Karl Ove Knausgårdista, Zadie Smithistä tai Thomas Bernhardista. Tavaksenihan on tullut nostaa täällä esiin sellaisia kirjoja, jotka saavat minut syystä tai toisesta innostumaan, jotka vetoavat mieltymyksiini.
Aika paljon sellaisiakin kirjoja julkaistaan, loppujen lopuksi. Ei ole vielä tarvinnut jäädä ilman lukemista.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Etteikö olisi niin, että kirjailijan kannalta tällaisissa tapauksissa kuin tässä kerrotussa Handken tapauksessakin olisi yksinkertaisesti kyse kirjailijan omasta nahanluomisprosessista, onhan näitä tarinoita ”luovista kriiseistä”, milloin se on nimeltään uskonnollinen tai maailmankatsomuksellinen ”messiaskriisi”, milloin pitkäksi venähtäneen hiljaisen kauden aikana harjoitettu intensiivinen ryyppyputki tai sellainen tavallista turmiollisempi valkoisen paperin kauhu, josta Mika Waltarikin taisi kertoa, kun hän asettui kirjoituskoneen ääreen eikä mitään tapahdu. Olisiko alitajunnan viesti tällöin yksinkertaisesti kuin flipperitaulun viesti: ”Game over”?

    Vaikkakin on klisee se todeta, ovat nämä kaudet ilmeisen yleisiä kaikilla luovilla aloilla toimivilla.

    Uutta tässä nykyään ehkä on ongelman ulkoistaminen, ei pystytä vääntämään tekstiä, joka ”vastaisi aikalaislukijoiden odotuksiin”. Tuollainen näkemys voisi ansaita piiskaa – lukijoiden odotusten pitäminen johtotähtenä omassa työssä on kai vihoviimeinen motiivi, ellei sitten ole alun perinkin selkeästi kirjoittajana etabloitunut päkistelemään vuosittaisen tippaleipänsä isänpäivä- tai joulumarkkinoiden tarpeisiin.

  2. 2

    sanoo

    ”Tuollainen näkemys voisi ansaita piiskaa – lukijoiden odotusten pitäminen johtotähtenä omassa työssä on kai vihoviimeinen motiivi.”

    En tiedä, tai siis en usko, että ex-kirjailijan tapauksessa (vain) tuosta olisi kyse. On siinä muutakin, kun hän kokee aikansa olevan ohi ja tavallaan koko kirjallisuuden painuvan auringonlaskuun. Vaikea sanoa, mikä on Handken näköisen ex-kirjailijan ja todellisen Handken välinen yhteys. Fiktiohahmot ovat pirullisia analysoitaviksi.

    Itse nyt käytin tuota ex-kirjailijan hahmoa kapeaa makua edustavan tyypin vertauskuvana. Sellainen (ja tällainen) kai näkee aina jonkinlaista kriisiä, jos yrittää hahmottaa ”kirjallisuuden tilaa”. Siksi ei pitäisi sitä missään nimessä tehdäkään.

  3. 3

    mervi kantokorpi sanoo

    No hienoo että luit Linturin, se on hyvä romaani miten tahansa ajateltuna! – Kirjallisuudessa on tietty aina paljon ’tykkäämistä’: en ole ite esimerkiksi jaksanut Knausgårdin domestisten ongelmien kanssa ensimmäistä osaa pidemmälle. Liioin en kestä lukea romaaneja, joissa tulee paljon ruumiita ja niitä sitte selvitellään. Mielenjännityskirjallisuus (niin sitä kutsuttiiin 1900-luvun alussa) ei vaan ole mun hommiani. Mutta ei mulla myöskään ole mitään sitä vastaan että joku muu niitä lukee ja arvioi.

  4. 4

    sanoo

    No tuo äskeinen kommenttini meni varsinaisesta asiasta hieman syrjään, mutta juolahti vain mieleen.

    Ja tietenkin, fiktiostahan tuossa Handken jutussa ainakin päällisin puolin on kysymys, ei parane siitä lähteä vetämään mitään kovin selkeitä johtopäätöksiä Handken omasta tilanteesta tai tuntemuksista kirjailijana.

    Mutta itse kirjallisuus”keskustelusta”: olen usein ihmetellyt tätä ajoittain, säännöllisesti ja aina samanlaisena syysmyrskyn tavoin toistuvaa ”keskustelua” nyt vaikkapa suomalaisen kirjallisuuden tasosta tai vastaavasta. Miksi se rundi pitää käydä aina silloin tällöin läpi? En ole keksinyt oikeastaan muuta selitystä kuin sen, että se toimii jonkinlaisena initiaatioriittinä uusille kentän pelaajille (bourdieulaisittain), tuotetaan ääntä ja vimmaa ja päästään esittämään ”näkökulmia”, ja lisäksi vanhan ajan muistona (se Pekka Tarkan yhtenäiskulttuurin onnela) media hanakasti vieläkin tarttuu kaikkeen kirjallisen lastenkamarin siivoiluyrityksiin. Eli itse asiassa tämä on win-win-juttu: koko entisen asemansa jo tarkkalaisessa mielessä menettänyt kirjallinen establishment tekee itsensä tiettäväksi julkisuudessa, kaikki alan toimijat, kirjailijoista kustannuspomoihin ja kriitikoihin, saavat puheenvuoronsa ja niinpä koko ”kirjallisuus” on loppujen lopuksi terhennellyt ja ravistellut höyheniään näyttävästi kuin metsäpolulla pullisteleva ukkometso.

    Ja sen jälkeen taas kaikki rauhassa back to the drawing board kuin Kelju K. Kojootti.

  5. 6

    Kristina Carlson sanoo

    Tarve ”ottaa kirjallisuus haltuun” on kai pysyvä ilmiö. Kun tein gradua Tatu Vaaskivestä kriitikkona, luin 30-luvun päivä- ja aikakauslehtiä. Niissä oli vuosittain tai jopa puolivuosittain katsaus ”Suomen kirjallisuuden tilasta”. Yksityiskohtia en enää muista, mutta epäilen, ettei sävy nykyisestä juuri poikennut. No jaa, yksi teema oli ”missä on suuri suomalainen sivistyneistöromaani?!”. Sama keskustelu jatkui, eivätkä Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä tai myöhemmin eräät Eila Pennasen tai Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanit riittäneet vastauksiksi.

    Lukijana olen kuten Tommi: nirso. Työskentelin kriitikkona lähes 40 vuotta. Riemastuttaa, että ei ole enää pakko lukea yhtäkään kirjaa, josta en pidä. Voin aloittaa teoksen ja jättää kesken. Näin en kriitikkona tehnyt. Gradukin jäi kesken, mutta opin, miten aika vaikuttaa. Kun joku kirjailija nyt suree, ettei saanut huomiota, miettiköön kenen teokset löytyvät kirjaston poistohyllystä viiden, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Kuka muistaa Auni Nuolivaaran? Otavan suuren romaanikilpailun voittaja vuonna 1936.

    Thomas Bernhard on hyvä esimerkki hyvästä. Ihminen ehti ajat sitten kuolla ennen kuin yhtäkään teosta suomennettiin. Nyt hän on minusta yksi tärkeimmistä lukea, ja onneksi kirjoja on vihdoin käännetty. Hän ei liity suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta miten suomalainen kirjallisuus voisi liittyä häneen, tai ylipäänsä johonkin muuhun kuin itseensä?

  6. 7

    sanoo

    ”Työskentelin kriitikkona lähes 40 vuotta. Riemastuttaa, että ei ole enää pakko lukea yhtäkään kirjaa, josta en pidä.”

    Tuo onkin syy, miksi en voisi olla kriitikko. Esseistinä ja bloginpitäjänä saa keskittyä niihin kirjoihin ja kirjailijoihin, jotka oikeasti kiinnostavat.

    Joskus kun kuuntelen kriitikoiden juttuja siitä, kuinka ovat lukeneet jonkin ns. kädenlämpöisen kirjan eivätkä oikein tiedä miten siitä olisi soveliasta kirjoittaa nostattamatta hirveitä laineita, niin en kyllä kadehdi heitä.

  7. 8

    sanoo

    En malta olla palaamatta tämän Kristina Carlsonin esiin nostaman kysymyksen ”missä on suuri suomalainen sivistyneistöromaani?!” yhteydessä siihen väistämättä mieleen tulevaan Erno Paasilinnan murjaisuun, jonka hän tämän samaisen kysymyksen yhteydessä heitti, sisällöltään vastakysymyksen muodossa (sikäli kun muistan): ”Missä on suomalainen sivistyneistö?”

    Mutta tarkemmin ajatellen; onko tätä kysymystä enää pitkään aikaan esitetty? Jos ei, tarkoittaako se sitä, että sellainen on jo kirjoitettu, tai että sellaista ei enää tarvita?

    Suomenruotsalaiset kirjailijat eivät ehkä sitten (suomalaisen) sivistyneistön kuvaajiksi kelpaa? Ainakin heistä jotkut ovat alueella kyllä jo kauan askaroineet, vaikkapa nyt keskuudessamme yhäti toimiva Jörn ”Der Ewige” Donner, joka jo kauan kauan sitten jossain television paneelissa vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen siitä, miksi hän romaaneissaan kuvaa vain ylemmän porvariston elämää: ”Ilman minuakin Suomessa kirjoitetaan jo tarpeeksi kirjoja, joissa tapellaan viimeisestä pettuleivän palasta” ja puhalsi sohvalla rennosti lojuen tupakan sytytyssavut perään.

  8. 9

    sanoo

    Kun nyt Erno tähän viskattiin ja sivistyneistöstä on puhe, niin en malta olla viskaamatta Pentti Linkolaa ja hänen esseetään ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä”

    Sen lopetus antaa omanlaisensa vastauksensa niin sivistyneistöä kuin sivistyneistöromaania koskevaan kysymykseen:

    ”Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.”

  9. 10

    sanoo

    ”Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.”

    Muistan lukeneeni Linkolan jutun tuoreeltaan Hiidenkivestä. Muistan myös, millainen Linkolan ideaali ”vanhasta sivistyneistöstä” oli.

    Jos joku kaipailee näitä uljaita opportunisteja, Linkolan sukulaismiehiä, jotka uistelivat Himmlerin kanssa Vanajavedellä, kaikin mokomin.

    Minä viihdyn tässä ajassa huomattavasti paremmin.

  10. 12

    Kamunen sanoo

    Tiedättekö mikä sana oli neuvostokielen kaunein sana, ja on sitä myös suomenkielessä? No, sehän on luottamus.

    luottamus on venäjäksi ”доверие” jonka suomalainen lausuu ”toveri” HS:n exe päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoittaa aiheesta kirjaa.

    Aina on tilaa toverille.

  11. 13

    Anonymous sanoo

    Monien kirjailijoiden julkiolemisesta (blogeista, lehtijutuista yms.) tulee tirkistelevä olo, Onhan se varmaan lohdullista, että joku tuntematon ajattelee kirjailijaparkaa hetken lämmöllä, toivoen hetken hänelle kaikkea parasta.

    Sinun blogistasi ei tule sellainen olo. Eikä kirjoistasi. Osaat kunnioittaa lukijaa. Lukijan kunnioittamisella tarkoitan sitä, että lukijalta voi myös vaatia jotain, lukemisen tulee olla (ainakin minulle) hieman ”vaikeata” tai hankalaa. Hyvin tarjottuna juuri se vaikea ja hankala on mieleenpainuvinta kirjallisuutta.

    Sanoisikos tässä nyt ahkerana lukijana niin, että iso osa suomalaisesta kirjallisuudesta on helppoa ja mukavaa ja hyvin tehtyä. Viihdyttävää. Parhaimmat ovat niitä joita lukiessa joutuu näkemään vähän vaivaa.

    Hyvä jää eloon, siihen kannattaa myös kirjailijan luottaa, vaikka epätoivo valtaisi mielen.

  12. 14

    Anonymous sanoo

    Jotenkin huvittaa tuo, että kun pistän Googleen hakusanaksi ”XXX arvostelu” (missä XXX on kirjan nimi) niin näytölle tulee blogikirjoituksia, jotka ovat keski-ikäisten ja -luokkaisten naisten tekemiä.

    En ole sovinisti, mutta onko Suomen kirjallisuus joku marttapiiri? Vai pitääkö syyttää Googlea tai omaa tyhmyyttä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *