Kapakkauhoa

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on pitänyt lukijansa kiitettävästi ajan tasalla siitä, mitä Idols- tai Tanssii tähtien kanssa -skaboissa on tapahtunut. Toisinaan lehdestä voi lukea kirjallisuusjuttujakin.

Novellikokoelman Hellekausi hiljattain julkaissut Pasi Lampela ryöpyttää kunnolla suomalaista nykykirjallisuutta ja nimeltä mainiten Jari Tervoa ja Kari Hotakaista. Jutusta saa sellaisen käsityksen, että Lampela on lausunut kommenttinsa kohtuullisen riehakkaassa mielentilassa pariisilaisessa bistrossa.

”Henkisestä tyhjyydestään ammentanut 90-luku tuotti viihdekirjallisuutta ja kirjailijoita leikkiviä kirjailijoita, kun ei pystynyt tuottamaan oikeita taiteilijoita”, Lampela sanoo.

Voin kuvitella jutun kirjoittaneen Hesarin avustajan kihisseen innosta raapustaessaan muistiinpanoja Lampelan aivomyrskystä. Nykypäivän journalismi janoaa ja rakastaa henkilöihin käyviä ”rankkoja” heittoja.

Hesarin jutussa olleet Lampelan sitaatit vaikuttavat melkoisen yhdentekeviltä horinoilta, sellaisilta joita itse kukin saattaa heitellä kapakassa nousuhumalaisen uhossa. Olen kuullut liiankin monelta kirjailijalta tuopin ääressä tällaisia messiasfantasioiden läpitunkemia julistuksia: ”Kirjoittamiseni lähtee ahdituksesta, joka syntyy identiteetin puutteesta”, ”Tulevaisuuden hankkeisiini kuuluu olla yksi neuloista, jotka puhkaisevat suomalaisen yhteiskunnan mytologisen kuplan”.

Jos itse olisin tullut laukoneeksi moisia Hesarin toimittajalle ja joutuisin lukemaan kommentini seuraavana päivänä lehteen painettuna, luulisinpa että vitutus olisi melkoinen.

Hesarin kulttuuritoimituksen linjaan varmaankin sopii hyvin, että kirjoitetaan tällä tavalla ”ihmisläheisiä” juttuja. Onhan niitä hauskempi lukea kuin kuivakkoja analyysejä siitä, mihin suomalainen kirjallisuus on menossa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Niin, vähän tuo näyttää sellaiselta vanhalta kunnon kapakkatappelulta. Vastustajaa ei vain osunut paikalle.

    Olen kyllä saanut tartunnan markkinamiesten kyynisyydestäkin: mitä, jos Lampela vain laski, että näin sitä myyntiä lisätään? Jos näin, niin tavoitteet varmaan toteutuvat. Nyt ihmiset ainakin tietävät, että senkin niminen kirjailija on olemassa.

  2. 2

    sanoo

    Tällaisia tapauksia voi toki ajatella jonkinlaisen ”brändin rakentamisen” näkökulmasta.

    Sen ei välttämättä tarvitse perustua ajatukseen, että myyntiluvut kasvaisivat, vaan taustalla voi olla yleisempi oman kirjallisen roolin luominen.

    Verbaalisen haban pullistelijoita on kirjallisuudessamme ollut aina, tympeimpinä esimerkkeinä joku Markku Eskelinen.

  3. 3

    sanoo

    Eskelisestä aina mietin, että puhuukohan se viisaita, vai jujuttaako minuakin. Yritin olla niin viisas, että selailin Nykysuomen sanakirjaa että mitäs se sillä tai tuolla tarkoittaa.

    Mutta se oli kyllä laukomisiensa aikaan tavattoman nuori. Ehkä sen tiliin saattoi panna paljon. Moni nuori tahtoo vimmaisesti panna mullan alle vähän ennen aikojaan kaikki edelliset sukupolvet tai vaikka olisi samanikäisestäkin kyse, niin ainakin osoittaa olevansa triljoona kertaa fiksumpi.

  4. 4

    Karo Hämäläinen sanoo

    Olihan tuo haastattelu viedä aamupuurot väärään kurkkuun, ja sen jälkeen meni pari minuuttia köhiessä naurunpuuskassa.

    Pikainen analyysi oli samanlainen kuin Tommin. Käväisipä mielessäni sellainen, että Gummerus olisi maksanut Lampelan ja Hesarin vapaan toimittajan Pariisiin ”Eino Leinon jalanjäljille”, mutta ei, toimittaja taitaa asua vakituisesti Ranskassa, ja Lampelakin lienee maksanut biljettinsä itse.

    Olen ehkä huono toimittaja – ja kirjailija, koska olen toimittajataustainen kirjailija, mutta se on toissijaista -, sillä tunnen empatiaa haastateltavia kohtaan. Ellei kyse olisi aivan mullistavasta ja yhteiskunnallisesti tärkeästä jutusta, en pistäisi humalassa annettua haastattelua eteenpäin ilman, että haastateltava saisi tsekata sanomansa. Tsekata, muutoksista sitten keskusteltaisiin. Humalassa olevan haastatteleminenkaan ei oikein ole journalismin eettisten sääntöjen mukaista.

    Joka tapauksessa haastattelu antaa Lampelasta aika nuijan kuvan. Nuoruuden vihaisuuden ja uhon piikkiinkään kun tuota ei voi laskea, kohta nelikymppisen miehen sanoja.

    Siinä mielessä juttu onnistui, että kävin hakemassa Lampelan kirjan, josta olin aiemmin lukenut vain yhden tekstin. Toisen novellin luin aamupuuron äärellä, eikä se vakuuttanut. Kaksoispassiivi tuli heti vastaan, dialogi on totattelua ja niikuttelua, joka voi toimia näytelmissä ja tv-sarjoissa, joissa pyritään luonnolliseen puheeseen, mutta luettavaksi tarkoitetussa teksteissä niistä tulee harrastajakirjoittajamainen fiilis.

    Lukaissen kirjan vielä tänän päivän aikana ja katson, kuinka huteralle pohjalle uho on rakennettu.

  5. 5

    sanoo

    Lampelan kustantaja on muuten WSOY, ei Gummerus.

    En ole lukenut hänen novellikokoelmaansa, yksinkertaisesti siksi että kaikkea ei ehdi lukea.

    Eniten minua harmittaa tässä se – ja ajatus on toki naiivi, sen ymmärrän toimittajan ammattitaustallani – että tuonkin jutun paikalla Hesari olisi voinut julkaista jonkin oikeasti merkittävän tai kiinnostavan puheenvuoron.

  6. 6

    sanoo

    Kukas se oli joka vähän aikaa sitten haukkui kaikki toimittajataustaiset kirjailijat? Unohdin jo, noita määrittelyjä ja karsinointeja kuulee niin usein.

    Vaikuttaa siltä että me kaikki tätä kommentoineet olemme toimittajataustaisia – paitsi että minä en onneksi ole kirjailija, kirjallisuuskriitikko vain, mikä sinänsä voi olla vielä pahempi juttu.

    Mites kun minusta tuntuu siltä että on olemassa myös hyviä toimittajia, sellaisia, jotka oikeasti hakevat oikeata tietoa ja tahtovat saattaa tietonsa muiden ihmisten nähtäville.

    Täytyyhän sellaisia vielä olla?

    Mistä tahansa toisesta ammatista päin voi ruveta kirjailijaksi (riippuen kyvyistä tietenkin), koska aika vaikea kenenkään on repiä elantoaan kirjailijana.

    Vielä vaikeampaa se kyllä on kriitikolla, joka ei ole kokopäiväinen, siis jonkun talon kuukausipalkkainen.

  7. 7

    sanoo

    En ainakaan minä muista, kuka olisi vastikään haukkunut (Lampelan ohella) toimittajataustaisia kirjailijoita. Mutta olen varma, että joku on. Lehtien kirjailijahaastatteluista saa kyllä lukea välillä idioottimaisia kommentteja.

    Tai sitten tulee hassuja kärjistyksiä, kuten muutama vuosi sitten Tuulaliina Varikselta, joka Hesarin jutussa julisti, että ”verbi on miehen sanaluokka” ja piikitteli suomalaista miesproosaa koivuklapiproosaksi.

    Tällaiset löyhät yleiskatsauksen omaiset heitot palvelevat nykypäivän journalismin halua vangita kärsimättömien ja helposti kyllästyvien lukijoiden huomio, mutta eivät ne millään tavalla vie eteenpäin kirjallisuuskeskustelua, koska ne pikemminkin supistavat kuin avartavat käsityksiä kirjallisuudesta.

    Hyviä toimittajia on varmasti, mutta heidän elintilansa ja itseilmaisun mahdollisuutensa ovat käyneet vähiin.

    Heitänpä itsekin tähän löyhän yleiskatsauksen omaisen heiton: elämme tunteen ylivallan aikaa, siksipä journalismin valtapyrkimyksenä on maksimoida tunne-efektit, kirjoittaa ”ihmisläheisiä juttuja”. Samoilla efekteillä pelaa myös lehtimainonta.

  8. 8

    sanoo

    Tuossa tunne-jutussa olet varmaan oikeassa.

    Luulen että siinä on kyse samasta asiasta kuin muussakin journalismissa, jos sitä nyt ylipäänsä oikeana tiedonvälityksenä tahdotaan julkaista: ei ole tilaa.

    Niinpä maksimaalisen vaikutuksen saa vyöryttämällä tunteita eestaas sen objektin edessä, niin että saavat lukijat menemään halpaan. No, ainakin ostamaan teoksen.

    Tuolla toisaalla Arto Virtasen blogissa (Arton Rälssi) on ollut pitkää puhetta Hannu Mäkelän ja Anna Kortelaisen Pöytä kahdelle-taidekommenttikirjasta ja siitä kirjoitti Emman museonjohtaja ja kriitikko Markku Valkonen lievän nuivan kritiikin, josta kirjoittajapari loukkaantui esittämään Hesariin valitukset.

    Oikeasti kai paneutuvaan juttuun eivät lehdet juuri enää anna tilaa. Väitteenä voidaan esittää sellaistakin, että yleisö ei ole kiinnostunut aiheesta. Enemmän lehden mielestä yleisö on kiinnostunut jutun tilan vieneestä mainoksesta, olipa se sitten mistä aiheesta tahansa. No tottakai, kyse on rahasta.

    Tunteet ovat siis oikotie jonkinmoiseen kuvailuun esitettävästä asiasta.

    Vahinko.

  9. 9

    sanoo

    Millä siis en tarkoittanut sitä, että toimittaja-kriitikon pitäisi olla aina viilee, kyllä se kykenee puhumaan fiksusti vain, jos se rakastaa kirjallisuutta.

    Huonoa ei silti tarvii rakastaa ja sen voi sanoa, mutta perustellusti.

  10. 10

    sanoo

    Viileä ei tietenkään tarvitse olla.

    Se mitä itse ajoin takaa puhuessani tunteiden ylivallasta, liittyy siihen, että pelkkä tunteiden kieliopin noudattaminen ja tunne-efekteillä mässäily, johtaa pikaruokajournalismiin, joka ei ravitse ketään.

    Tunteita voi käyttää tai käsitellä oikein ja väärin, ihan kuten mitä tahansa.

    Olennaista mielestäni on etäännytys, itsereflektio. Niin journalismissa kuin kirjallisuudessa.

    Kyllä minua viehättävät kovasti kirjailijat, kuten vaikkapa Houellebecq, joiden kirjoittamisen tärkeänä pontimena on aggressio. Se on paljon mielenkiintoisempi ja hedelmällisempi lähtökohta kuin vaikkapa kotimaisessa nykylyriikassa vallalla oleva ironisuus, joka pahimmillaan edustaa samaa kuin nimimerkin takana riehuminen keskustelupalstalla. Paskahousutkin uskaltavat nykyään olla ironisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *