Kansi ainakin on hyvä

Ranskalainen ystävä on menossa painoon. Se ilmestyy syyskuun puolivälissä. Kuten kuvasta näkyy, kansi on ainakin tyylikäs.

En ole koskaan kokenut erityisen juhlavana sitä, kun kirja lähtee maailmalle. Olo on lähinnä tyhjä. Ei tiedä, miten olisi. Toivoo vain, että ilmaantuisi jotain järkevää tekemistä.

No, onneksi minulla on nyt selviä suunnitelmia ja hahmotelmia tulevaisuuden varalle. Eli kohta naputus taas jatkuu, ja sietääkin jatkua. Kun hakkaa näppäimiä tarpeeksi tiuhaan ja lujaa, maailman häiritsevät äänet peittyvät, ainakin hetkeksi. Kirjoittaminen on paras tapa metelöidä.

Samuel Beckettiltä kysyttiin kerran, mitä hän tekisi jos ei olisi kirjailija. ”Kuuntelisin musiikkia”, hän vastasi. Hyvä muistaa, että aina on olemassa tuokin vaihtoehto.

Kommentit
  1. 3

    Ville-Juhani S. sanoo

    Joo, kuvasta välähtää mieleen heti joku 60-luvun ranskalaisen elokuvan tunnelmapala – onnea (tulevasta) kirjasta, tehdään vaihtokaupat kun jossain kinkereissä kohdataan….

  2. 6

    sanoo

    Kiitos kannustuksesta, Marko. Hankin ja luin Käärinliinat tässä taannoin. Mielikseni sen luin. Hyvä, että avaat latuja sellaisiin suuntiin, jotka poikkeavat suomalaisen proosan perinteisestä valtavirrasta!

  3. 9

    Löfgren sanoo

    Moni kansi päältä kaunis, takakansihan onnistumisen viime kädessä ratkaisee.

  4. 13

    sanoo

    Alan olla yhä enemmän sitä mieltä, että julkaiseminen on välttämätön paha. Kauhulla ajattelen, että nämäkin yksityiset maailmat, joista tällä hetkellä haaveilen, haluan jossain vaiheessa saattaa p a i n o t u o r e e s e e n asuun. Kysymys on epämukavuudesta, joka näyttää lisääntyvän kirja kirjalta: kirjoittaminen itsessään on mitä kiehtovin haaste, mutta kirja on – no, jotenkin sitten ”vain kirja”. Teos. Tuote. Massaa. Muiden kuin minun.

    Enkä tarkoita tällä sitä, etteikö runoja olisi mukava lukea klubeilla muille kirjan tulon jälkeen. Se varmaan onkin ainoa hetki, jolloin tekstinsä kanssa pääsee vuorovaikutukseen sen jälkeen, kun siitä on tullut ”kirja”.

  5. 14

    sanoo

    Olen samaa mieltä, Vilja-Tuulia.

    Kirjoja on pakko tehdä, koska vasta niistä näkee, minkä muodon ne päässä muhivat ideat saavat ja ajan kuluttua voi myös tarkistaa, oliko lopputulos hyvä vai huono (sitten kun on tekstiin riittävä etäisyys).

    Hyveellistä olisi varmasti kirjoittaa vain omassa päässään, mutta sellainen jää muodottomaksi, vajaaksi, häilyväksi. En ainakaan minä osaisi olla sillä tavalla.

    Pienilevikkisenä kirjailijana julkaisemisen riesat vielä jotenkin sietää, mutta voin vain kuvitella, kuinka sietämätöntä olisi, jos kirjastani keskusteltaisiin yhtä paljon kuin vaikkapa Koljatista, samojen ihmisten toimesta ja samalla ymmärryksen tasolla kuin mitä siitä on viime päivinä keskusteltu.

    On suuri harhaluulo, että kaikki kirjailijat haaveilevat suuresta julkisuudesta ja laajasta lukijakunnasta.

  6. 15

    sanoo

    ”Hyveellistä olisi varmasti kirjoittaa vain omassa päässään- – ”

    Niin, ja olisiko tuo sitten kirjoittamista lainkaan.

    Itseilmaisullista ajattelua.

    Ja itseilmaisu kun voi jopa olla kirosana sanataiteelle.

  7. 16

    sanoo

    ”Niin, ja olisiko tuo sitten kirjoittamista lainkaan.”

    Eihän se olisi. Kirjoittaminen on — sen on oltava — myös fyysistä toimintaa. Ajatusten ja ideoiden muoto muuttuu, kun niitä alkaa laittaa sanoiksi paperille.

  8. 17

    sanoo

    Mielenkiintoinen ajatus on se, että harva kirjailija oikeasti kirjoittaa lukijoilleen, eli niille, jotka kirjan oikeasti sitten lukevat.

    James Hillman kirjoitti jossakin, että kirjailija kirjoittaa aina kuolleille. Edesmenneille esikuville ja opettajille, jotkut ehkä vanhemmilleen tai isovanhemmilleen. Se on se hiljainen, arvosteleva yleisö takaraivossa.

  9. 18

    sanoo

    Martin Amis kysyi jossain kirjassaan: ”Kuka kurkkii olkani takaa? Shakespeare? Joyce? Vanha äidinkielenopettajani?” (lainaus ulkomuistista).

    Näin se menee.

    Moni kirjoittaa kostaakseen, myönsi tai ei (minä ainakin). Eikä siinä ole mitään pahaa, jos vain naamioi ja peittää jälkensä eikä koston kohde ole tarkasti määriteltävä yksilö.

    Uskon, että paras taide syntyy alhaisimmista motiiveista. Joskus ne voivat olla jopa kaupallisia, jotka tietysti ovat kaikkein alhaisimpia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *