Kansanvallan juhla

“En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Tämä on jo kyllin huono.”

Paavo Haavikon sanat sopivat päivän mietelauseeksi, onhan huomenna kansanvallan suuri päivä, vaalipäivä.

Henkilökohtaisesti suurimmat pohdiskelun aiheeni liittyvät siihen, viitsinkö vaivautua vaalihuoneistolle toteuttamaan kansalaisoikeuttani. Siis leikkimään tätä kansanvallan ideaalihahmoa, valveutunutta porvarillista subjektia, joka äänestyskopin rikkumattomassa yksinäisyydestä arvioi viileän rationaalisesti eri poliittisten ryhmittymien vaaliohjelmien hyvät ja huonot puolet ja raapustaa sitten vakaalla kädellä parhaana pitämänsä ehdokkaan numeron äänestyslippuun.

Kun äänestyslippu sitten putoaa vaaliuurnaan, se on kansanvallan juhlahetki. No jaa, ihannekuvat ovat ihannekuvia.

Tämänkertaisten eduskuntavaalien jännitys tiivistyy siihen, kuka kolmesta suuresta voittaa ja kumman se valitsee hallituskumppanikseen, kakkosen vai kolmosen. Monella taholla on maristu eduskuntavaalien pelkistymisestä “pääministerivaaleiksi”, mutta minusta asetelma on järkeenkäypä, koska toki tulevan hallituksen kokoonpano on suurempi arvoitus kuin se millaista politiikkaa tuleva hallitus toteuttaa.

Se, joka väittää, että kolmen suuren puolueen välillä on perustavanlaatuisia eroja muulla kuin retoriikan, representaation ja vaalimainosestetiikan tasolla, on valehtelija tai naiivi.

Emme enää elä politiikan ja valtioiden aikakautta, vaan globalisaation ja markkinatalouden aikakautta. Politiikan suurissa linjoissa vaihtoehdot ja liikumavara ovat täsmälleen yhtä kapeat, johtipa Suomea punamulta, sinipuna tai sinivihreä hallituskoalitio.

Ideologioista on nykypäivänä turha puhuakaan, kuka sellaisia enää tarvitsee? Lyotardin slogania suurten kertomusten kuolemasta on toisteltu milloin missäkin yhteydessä, mutta alun perin se taisi liittyä ihmisten maailmankuvassa tapahtuneisiin rakennemuutoksiin. Oltiin tultu tilanteeseen, jossa ei enää ollut universaalia subjektia – jumalaa, valistuksen järkeä, työväenluokkaa – johon kollektiivinen tietoisuus olisi voinut ankkuroitua. Markkinatalous on tehnyt voitavansa tunkeakseen jumalan ja ideologioiden kuoleman jättämän tyhjän paikan täyteen tavaroita ja elämyksiä, ja on ollut siinä tehokas.

Oman osansa politiikan näivettämisessä ainakin meillä Suomessa on tehnyt hyvinvointivaltio. Elintasomme on sen verran korkea ja sosiaaliset etuutemme sen verran mittavia, että melkein jokaisella kansalaisella on enemmän menetettävää kuin voitettavaa.

Mannheimin mukaan yksilön sosioekonominen asema määrittää hänen poliittisen tajuntansa tilaa. On selvää, että jos nykypäivän duunari asuu sadan neliön rivitaloasunnossa, ajaa saksalaisella autolla ja viettää lomansa etelän lämmössä, häntä ei elähdytä vanhakantainen luokkatietoisuus. Ja ne työttömät ja syrjäytyneet, joita moinen poliittisen kulttuurin jäänne saattaisikin koskettaa, haistattavat pitkät koko äänestämiselle.

Kypsään tilaan ehtineessä hyvinvointivaltiossa politiikka pelkistyy rahan jakamisen taiteeksi, suurimmiksi vaalikysymyksiksi nousevat ne, miten paljon rahaa kanavoidaan millekin väestöryhmälle. Samalla politiikka saa korostuneen defensiivisen luonteen: kuinka torjumme globalisaation paineet, kuinka puramme eläkepommin, kuinka estämme terveydenhuollon kriisiytymisen, kuinka pidämme loitolla turvallisuusuhkat…

Kun vielä television vaalikeskustelut hakevat puisevuudessaan vertaansa ja politiikan uutisvirtaa hallitsevat gallupkyselyiden prosenttiluvut, ei ole ihme jos aitoa poliittisen osallistumisen kokemusta on vaikea itsestään ulos puristaa.

P.S.

Siellä täällä näkyy keskusteltavan, pitäisikö äänioikeuteen tehdä muutoksia. Jotkut haluaisivat laskea äänioikeusikärajaa, toiset taas nostaa. Oma lukunsa ovat eräät taloustieteilijät, joiden mielestä voitaisiin harkita äänioikeuden poistamista julkisen sektorin työntekijöiltä ja eläkkeensaajilta ynnä muilta ryhmiltä, joiden intresseihin kuuluu paisuttaa valtion menoja. Näin kuulemma saataisiin aikaan tehokkaampaa yhteiskunnallista kehitystä ja resurssit kohdennettaisiin järkevämmin. Huh huh.

Oma panokseni tähän keskusteluun olkoon tämä: ehdotan että vaaleissa saisivat äänestää vain yli 40 vuotiaat naiset. He ovat kansakuntamme valioainesta, ja jos valta olisi heillä, monet asiat olisivat paremmin kuin nykyisin.

Kommentit (1)
  1. Minusta naiset ovat kypsiä äänestämään jo 35-vuotiaina. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *