Kalpea kuningas

Viime päivinä mielessäni ovat pyörineet tiiviisti nämä tapahtumat ja niiden herättämät mielikuvat:

Alkuilta perjantaina 12. syyskuuta 2008. David Foster Wallacen vaimo Karen Green lähtee taidegalleriaan kymmenen minuutin ajomatkan päähän kotoa valmistelemaan näyttelyään. Häntä huolestuttaa jättää syvästä masennuksesta kärsivä ja itsetuhoisia ajatuksia hautonut miehensä yksin, mutta toisaalta DFW on viime aikoina vaikuttanut hieman parempivointiselta. Edellisenä maanantaina hän on jopa käynyt kiropraktikolla. ”Kukaan ei mene kiropraktikolle, jos aikoo riistää hengen itseltään”, Karen Green tuumii.

Vaimon lähdettyä DFW menee autotalliin ja laittaa siellä kaikki valot palamaan. Hän kirjoittaa vaimolleen kaksisivuisen viestin, kulkee sitten talon läpi terassille, nousee jakkaralle, pujottaa köyden kaulaansa ja potkaisee jakkaran altaan. DFW kuvasi syvästi masentuneita ihmisiä novelleissaan ja romaanissaan Infinite Jest. Eräs hänen fiktiohahmoistaan sanoo, että masennuksen kalvama ihminen pelkää kuolemaa siinä missä kuka tahansa muukin, mutta masennus itsessään on niin kamalaa, että ennen pitkää siitä on valmis pyristelemään eroon vaikka henkensä kustannuksella. Vähän sama asia kuin jos on palavan rakennuksen ylimmässä kerroksessa ja helvetillinen kuumuus saa hyppäämään ikkunasta alas varmaan kuolemaan. Vaihtoehtoja ei siinä tilanteessa ole — tai ne ovat pelkästään teoreettisia.

Puoli kymmenen aikoihin Karen Green palaa kotiin ja löytää miehensä hirttäytyneenä. Valoissa kylpevän autotallin pöydällä on siististi aseteltuna parisataasivuinen käskirjoituspinkka. Liuskat ovat romaanista The Pale King, jonka parissa DFW on työskennellyt enemmän tai vähemmän tiiviisti siitä lähtien kun Infinite Jest ilmestyi vuonna 1996. Hän on aikonut lähettää pinkan kustantamoonsa Little, Browniin, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Elämänsä viimeiset tunnit hän on käyttänyt tekstin hiomiseen ja jättänyt pinkan esille sillä tavalla, että Karen varmasti tajuaa hänen haluavan sen tulevan löydetyksi. DFW:n pöytälaatikoissa on levykkeitä, jotka sisältävät satoja sivuja lisää The Pale Kingiin suunniteltua materiaalia: luonnoksia, muistiinpanoja, henkilöhahmotelmia, tarinanpätkiä. Tästä massiivisesta aineistosta DFW yritti jalostaa kolmannen romaaninsa.

”This was his effort to show the world what it was to be ’a fucking human being’. He had not completed it to his satisfaction. This was not an ending anyone would have wanted for him, but it was the ending he chose”, kirjoittaa D.T. Max New Yorkerissa julkaistussa kattavassa esseessä DFW:n elämästä, kuolemasta ja kirjallisesta urasta.

Samassa lehdessä on myös DFW:n fiktiivinen teksti Wiggle Room, jonka piti olla osa The Pale Kingiä. Vaikka se on osa suuremmasta kokonaisuudesta, se toimii myös itsenäisenä sanantaideteoksena. Wiggle Room on lineaarisesta, tehokkasta kerronnasta irtautuvaa moneen suuntaan kurkottavaa ja harovaa, yhtä paljon sanoihin, käsitteisiin ja tajunnan liikkeisiin kuin asioihin, tapahtumiin ja ihmisten välisiin suhteisiin porautuvaa proosaa. Se on läpikotaisin David Foster Wallacea, täysin omanlaistaan tapaa kirjoittaa, tiedostaa, tietää ja havainnoida.

DFW:n yhdeksänkymmentäluvun merkkiteos Infinite Jest kertoi Amerikasta, joka tulee sitä surullisemmaksi, mitä enemmän itseään viihdyttää. Se käytti postmodernistista tyyliarsenaalia ilman postmodernismiin liitettyä tunnekylmyyttä. Romaanin ilmestymisen jälkeen DFW pohdiskeli monet kerrat sitä, miten kirjallisuus voisi ylittää ironian ja kyynisyyden sudenkuopat, sanoa jotain sellaista mikä ei olisi ainoastaan vinolla tavalla fiksua vaan koskettaisi aidosti, olisi todellista emotionaalista riskinottoa ilman halpahintaista sentimentaalista kosiskelua.

Jos aikakautemme on henkisesti ontto ja ironisuuden lävistämä, onko mieltä kirjoittaa romaaneja, jotka ironisoivat kaksinkertaisesti tämän onttouden ja ironisuuden? DFW kirjoitti Don DeLillolle Infinite Jestin ilmestymisen jälkeen: ”I believe I want adult sanity, which seems to me the only unalloyed form of heroism available today.”

Infinite Jest diagnosoi taudin, mutta The Pale Kingin oli määrä etsiä tautiin parannuskeinoja. Vastalääkkeeksi yliviihteellistetyn modernin maailman haaskamaisuuteen DFW hahmotteli pitkästymistä, tylsistymistä, äärimmäistä rutiininomaisuutta. The Pale King keskittyy kuvaamaan puolen tusinan Keskilännessä elävän verovirkailijan elämää. Heidän työnsä on niin rutikuivaa ja puisevaa kuin kuvitella saattaa, mutta juuri tämän harmauden keskellä saattaa piillä vapautuksen mahdollisuus. Tylsistymisen kääntöpuolena on ilo, ja iloa elähdyttää kiitollisuus siitä että on elollinen, tietoinen ja tiedostava ihmisolento. DFW:n keskeneräisten paperien joukosta löytynyt muistiinpano esittää asian näin: ”Pay close attention to the most tedious thing you can find (Tax Returns, Televised Golf) and, in waves, a boredom like you’ve never known will wash over you and just about kill you. Ride these out, and it’s like stepping from black and white into color.”

Vaan kuinka kirjoittaa romaani tylsyydestä ja kyllästymisestä niin että romaani itse ei ole tylsä ja kyllästyttävä? Maxin esseessä siteerataan DFW:n kustannustoimittajaa, jonka mukaan DFW asetti itselleen tehtävän kirjoittaa fiktiota kaikkia fiktion sääntöjä vastaan pyrkiessään siivilöimään tekstiinsä kaiken sellaisen aineksen, jonka konventionaalinen romaani suodattaa pois epäkiintoisana. Ainakin Wiggle Roomia lukiessa tulee tunne, että kyllä DFW olisi tehtävästä suoriutunut, elleivät voimat olisi loppuneet kesken.

Kuvaavaa DFW:n kirjailijanlaadulle oli, että hän uppoutui The Pale Kingin kirjoittamiseen samanlaisella intensiteetillä ja ammattietiikalla kuin aikoinaan Gustave Flaubert niin ikään kesken jääneeseen Bouvard ja Pécuchet -romaaniin. DFW opiskeli kirjanpidon perusteet, tutki tarkkaan IRS:n julkaisut ja verolainsäädännön, perehtyi aikaa ja vaivoja säästämättä verovirkailijoiden tapoihin, ajatuksiin ja kielenkäyttöön. Lisäksi hän haali käsiinsä pinokaupalla tutkimuskirjallisuutta tylsistymisestä pyrkien ymmärtämään sen mekanismeja lähes neurologisella eksaktiudella. Eikä DFW olisi ollut DFW, ellei hän olisi selvittänyt boredom-sanan etymologiaa, jota hän myös referoi Wiggle Roomissa.

On ihan varma, että useimmat kirjailijat eivät kirjoittaisi ensimmäistäkään teosta, jos pyrkisivät samanlaiseen fiktiivisen luomisen totaalisuuteen kuin DFW. Jo hänen maksimalistinen kirjoitustapansa runsaine rönsyineen ja sivupolkuineen ja läkähdyttävine alaviitteineen vaatii suunnatonta uutteruutta, mutta DFW meni vieläkin pitemmälle. Hän uskalsi esittää itselleen sen vaikeimman kysymyksen: ”Onko minulla oikeutta kirjoittaa romaaneja?” Hän ihaili mielikirjailijoissaan paitsi näiden proosaa, myös proosan lävitse välittyvää kirjailijapersoonallisuutta. Eikä ollut lainkaan vakuuttanut siitä, että hän itse on sellainen henkilö, jonka kirjalilijapersoonallisuutta voisi lukijana ihailla. Ei hän tosin voinut lopettaakaan. Vain yksi asia oli vaikeampaa kuin kirjoittaminen: olla kirjoittamatta.

Ymmärtääkseni The Pale King julkaistaan keskeneräisenä. Sekin on sentään jotain. Mutta karheaa ja surullista on ajatella, että viime vuoden syyskuun 12. päivän tapahtumien jälkeen ei DFW:tä ole enää kirjoittavana subjektina olemassa. Hän kun on niitä harvoja kirjalijapersoonallisuuksia, joiden tekstejä kannattaa lukea lukemasta päästyään, tutkia yhä uudestaan lauseita, joissa on jotain sammumatonta, jotka paljastavat aina jotain uutta.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Amen – viimeistelin juuri aiemmin Kerberoksessa julkaistun DFW-esseen uuteen kuntoon esseekirjaa varten ja iloinen uutinen Pale Kingin julkaisusta oli piste i:n päälle…

  2. 2

    sanoo

    Hieno homma.

    On vähän sellainen kutina, että DFW päätyy esseen aiheeksi itsellänikin. Jahka tiiviimmin asiaproosan pariin tästä ehdin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *