Kaksi kirjaa, kaksi vastaanottoa

Kirjallisuuden vastaanotto on lukijoiden, kriitikoiden ja journalistien hommaa. Tästä näkökulmasta katsottuna kirjan syntymä on kirjailijan kuolema. Tuskin voi kirjailija käyttää aikaansa turhempaan kuin vastakritiikkien laatimiseen. Toki sellaiset voivat joskus olla paikallaan, mutta useimmiten eivät.

Parhaiten kirjailija tekee, kun unohtaa maailman kohinan ja ryhtyy luonnostelemaan uutta teosta heti kun on saanut edellisen valmiiksi.

Ammatillisesta mielenkiinnosta olen tänä syksynä seurannut kahden teoksen vastaanottoa, Antti Arnkilin Lauantaiesseiden ja Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Arnkilin kohdalla seuraamisen halu johtuu siitä että essee on minulle sydämen asia ja toivon hyvien esseekokoelmien saavan ansaitsemansa huomion. Valtosta aloin pitää silmällä, kun hänen kirjansa nousi suuresta tuntemattomuudesta ensin Finlandia-ehdokkaaksi ja sitten Finlandia-voittajaksi.

Lauantaiesseet ei voittanut palkintoja, mutta sai sitäkin enemmän suitsutusta niin kritiikeissä kuin sosiaalisessa mediassa. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että Arnkil on kirjoittanut paskan kirjan. Eipä ole kukaan tainnut moittia edes keskinkertaiseksi.

Silmiinpistävin piirre Lauantaiesseiden vastaanotossa on ollut eronteko Arnkilin ja ”poleemisten suomalaisten nykyesseistien” välillä.

Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi löysi Lauantaiesseistä ”lämpöä”, ”rakastavaa eläytymistä” ja ”perihumanistisia lähtökohtia”. Kiiltomadossa Taika Martikainen sanoo, että Arnkilin teksteissä ”mikään ei ärsytä tai herätä vastarintaa” vaan ”niiden maailmassa on hyvä olla”.

Suuria yleiskatsauksia rakastava Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi summaa blogissaan Lauantaiesseiden annin näin: ”Arnkilin esseet eivät ole poleemisia eivätkä osallistu asiaproosa-asemasodankäyntiin. Sen sijaan esseistä huokuu pop-kulttuurin nuoruudessaan omaksuneen kirjallisen ihmisen kulttuurikäsitys ja aikuistuva antinihilismi.”

Samatyyppiset huomiot, luonnehdinnat ja analyysit siis toistuvat Lauantaiesseiden vastaanotossa. Syntyy vahva vaikutelma, että Arnkilistä on tullut (tai tehty) suomalaisen esseistiikan virallinen mukava mies. Se herättää kysymyksiä; onko Lauantaiesseissä mahdollisesti mennyt jotain ohi? Ovatko sen tekstit todellakin niin yksihahmotteisia kuin vastaanoton perusteella voi lukea? Olisiko niistä mahdollista nostaa esiin muitakin näkökulmia kuin perihumanismia ja antinihilismiä?


Ja ennen kaikkea: mistä tämä innokkuus korostaa sitä millainen loistava poikkeus Arnkil on ”asiaproosa-asemasodankäynnin” keskellä? 


Mielestäni kotimaisesta esseistiikasta varsin pieni osa on kärkevää tai sotaisaa. Paljon pitemmän listan saisi sellaisista asiaproosan taitajista, joista ensimmäinen mieleen tuleva määre on jokin muu kuin ”poleeminen”.


Ennen kuin joku ehtii älähtää, myönnän itsekin kommentoineeni Arnkilin tekstejä siteeraamieni kriitikoiden tapaan. Parnasson arviossa totesin, että Arnkililla on ”taito kirjoittaa ärsyttämättä”. En kuitenkaan tarkoittanut sitä pelkästään kehuksi, vaikka Lauantaiesseet oli ja on minulle kaikin puolin mieluinen kirja.


Voisin kuvitella, etten itse esseistinä olisi mielissäni jos minut leimattaisiin kerta toisensa jälkeen ihanan lämpöiseksi kirjoittajaksi. Samanlainen taakka siitä voi tulla kuin kärkkään poleemikon maineesta. Totalisoivien tulkintojen vaara on ilmeinen aina kun kirjailija määritellään lopullisen tuntuisesti konsensuskuoron toimesta.


Entäpä Valtonen?


He eivät tiedä mitä tekevät ei kustantajan ennakkolaskelmissa ollut bestseller. Sen realistinen myyntiodotus liikkui jossain 500-1000 välillä. Nyt romaania on painettu satatuhatta kappaletta. Näin voi käydä maassa, jonka kirjallista elämää dominoi yksi ainoa kirjallisuuspalkinto ja jossa melkein kaikki ostavat läheisilleen saman kirjan joululahjaksi.


Luin Valtosen romaanin samoihin aikoihin kun se aloitti lentonsa suuren yleisön tietoisuuteen. Helsingin Sanomat julkaisi kritiikkinsä päivää ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta. Siinä vaiheessa toimituksessa kaiken järjen mukaan tiedettiin jo ehdokkaiden nimet ja Valtosen arvio oli kiire saada lehteen ennen suuria uutisia.


Jukka Petäjän arvostelu summasi varsin hyvin He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin herättämän innostuksen. Siinä on suuria aikalaisteemoja ja ison kirjan tuntu eikä se muistuta perinteistä kotimaista romaania. Sivumennen sanottuna en saata ymmärtää, miksi epäsuomalaisuus olisi jotenkin ansiokasta, kysehän kuitenkin on kotimaisesta kirjallisuudesta. 


Finlandia-palkinnon jälkeen on odotetusti alkanut ilmaantua soraääniä. Aivan kaikki lukijat, varsinkaan kirjallisuuden ammattilaiset, eivät ole palkintodiktaattori Anne Brunilan kanssa samaa mieltä Valtosen romaanista ”tajunnanräjäyttävänä” lukukokemuksena. Hufvudstadsbladetin kriitikko Pia Ingström moitti kirjaa sanataiteellisten ansioiden puuttumisesta: kieli muistuttaa suomeksi kirjoitettua englantia eikä henkilökuvaus vakuuta psykologisella syvyydellään.


Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt samantyyppisiä arvioita, jos toki myös paljon hehkutusta. Selvästikin Valtosen romaani jakaa mielipiteet, eikä muuta sovi odottaakaan kirjalta, jolla on runsaasti lukijoita.


Oman lisänsä keskusteluun tuo Finlandia-palkinto. Kovapintaisinkaan lukija tuskin voi arvioida Valtosen romaania miettimättä, onko se seppelöintinsä ansainnut. Mieleeni tulee historian ensimmäisen Finlandia-voittajan Erno Paasilinnan essee ”Finlandia-vuoden elämäkerta.” Paasilinna havaitsi, että suurpalkinto teki Yksinäisyys ja uhma -kirjasta kuin taikaiskusta joidenkin mielestä lähes kelvottoman.



Jo helmikuun puolella toteutuu ennustamani mielipiteenmuutos. Kaikessa Finlandia-kirjoittelussa alkaa nyt laskun maksamisen aika, ensihurma on mennyt ohi, Finlandiasta tulee rasitus, se merkitsee kielteistä leimaa. Alan väsyä kuulemaan siitä, mutta vaikka itse pidän suuni kiinni minua muistutetaan siitä yhä pilkallisemmin sävyin. Itse kirja tulee huonommaksi ja huonommaksi.


Oman mielipiteeni Valtosen romaanista kirjoitin Don DeLillon Valkoista kohinaa käsitelleessä blogimerkinnässä vähän ennen kuin luin Pia Ingströmin tuomion Hufvudstadsbladetista. Olin samoilla linjoilla siinä, että He eivät tiedä mitä tekevät on kielellisesti hieman köykäinen ja totesin sen maistuvan lauseiden tasolla käännösproosalta. En kuitenkaan kiistänyt enkä kiistä romaanin muita ansiota, ei se ole huono kirja saati kelvoton, kuten jyrkimmät arvioitsijat sosiaalisessa mediassa ovat julistaneet. Millään muotoa ei sen palkitseminen ollut vääryys.

PS.

Sosiaalinen media on arvaamaton paikka. Huomasin, että kääntäjät olivat ottaneet nokkiinsa käännösproosavertauksesta. En todellakaan osannut ennakoida sellaista eikä tarkoitukseni ollut rakentaa dikotomiaa hyvää kieltä edustavan kotimaisen kirjallisuuden ja huonoa kieltä edustavan käännöskirjallisuuden välillä. Parhaissa käännöskirjoissa on erinomaista suomea vailla anglismeja tai sumeita ja kankeita lauserakenteita. Tarkoitin samaa kuin Ingström eli kieltä, joka vaikuttaa suomeksi kirjoitetulta englannilta, ikään kuin puutteellisesti viimeistellyltä käännökseltä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Heh, Arnkilia lukematta samaa mieltä että puhtaasti ärsyttämättä kirjoittaminen ei ole asiaproosassa kehu (vaikkei nyt haukuistakaan pahimpia, eikä ärsyttävyys-ärsyttämättömyys-jaottelu ole myöskään yksi yhteen negatiivisuus-positiivisuus-jaon kanssa).
    Ja just kun pääsin vastustamasta Markku Envallin yhtä esseetä (Envall menee aika ajoin metsään niin että ryskyy mutta olen minä silloinkin niitä mietteitä ilokseni lukenut).

    Mutta vaikka määrällisesti ja laadullisesti nykyinen suomalainen essee olisikin suurimmaksi osaksi aika epäpoleemista, niin sanoisin kuitenkin että essee lajityyppinä on viime vuodet personoitunut vahvasti tiettyihin poleemisiin henkilöihin eli Arnkilin kuulumattomuus tähän ryhmään lienee puolustettavissa, siinä määrin kuin kirjallisuuslajien personoiminen ylipäätään on puolustettavissa.

  2. 2

    sanoo

    Suomalaista esseetä on personoitu joihinkin poleemisiin hahmoihin, sitä ei voi kiistää. Jotenkin odottaisin, että kritiikeissä ei tyydyttäisi kierrättämään yleistyneitä puhetapoja ja vahvistamaan niitä.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Valtosen kirjaa tarpeeksi luettunani tuli mieleen ”Totuus Harry Quebertin tapauksesta”, jota tätäkin tarpeeksi luin. Kuin lukisi huonosti käännettyä amerikkalaista käännöskirjallisuutta. Mistä lähtien laatukirjan määreiksi riittävät pelkät jännittävät tapahtumat ja ajankohtaiset, puhuttelevat aiheet? Muuten hyvä kirja mutta lausetasolla ei vakuuta = hyvä käsikirjoitus mutta surkeaa ohjaamista, kameratyötä ja näyttelemistä.

  4. 4

    sanoo

    On olemassa sellainen, ja ehkä varsin todennäköinenkin mahdollisuus, että Valtonen on tavoitellut jonkinlaista anglosuomea proosansa perusviritykseksi.

    Mutta ainakaan minulle ei käynyt riittävän selvästi ilmi, onko tällainen pyrkimys tietoinen vai puoliksi tai kokonaan vahingossa syntynyt. Toisin sanoen teksti ei ole proosana kylliksi vahvaa voittaakseen puolelleen, jolloin on lopulta ihan sama onko se tietoisesti anglosuomea vai ei.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Jos proosaa lukiessa on ontto olo, paperi ei katoa ja kaikki tuntuu ”kirjoitetulta”, johtuu se yleensä siitä, että se tärkein eli rytmi puuttuu. Kielen rytmi on kirjoittajan temperamentti, ja tämä temperamentti eli sielu on juuri se mikä erottaa ns laatukirjallisuuden lukuromaaneista. Tätä rytmiä, sielua jäin kaipaamaan tässä Valtosessakin. Analogia musiikista: Joku pimpputtaa läpi soittoläksyä virheitä varoen, kun taas ns Suuri Pianisti antaa sävellykselle oman sielunsa, temperamenttinsa ja nostaa teoksen näin niihin sfääreihin joissa koemme itsekin kuulijoina sen kuuluisan hengen astuvan huoneeseen. Tai kuten ystävämme Delillo kirjoittaa: ”There’s a moral force in a sentence when it comes out right. It speaks the writer’s will to live.”

  6. 6

    sanoo

    Juu, näinhän se menee.

    Jos rytmi on halussa, lukijakin erikseen reflektoimatta luottaa kirjailijan kykyyn valita aina ns. oikea nuotti ja oikea isku.

    Häiritsevät säröt voivat syntyä pienistäkin asioista, kuten tönköistä kielikuvista tai yksittäisistä hatarista sanavalinnoista, jotka vielä mahdollisesti toistuvat.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Mitä olen kahlannut suomalaista kirjallisuutta niin pakko sanoa, että suurimmalla osalla tekijöistä on kylläkin erinomainen ”taito kirjoittaa ketään ärsyttämättä.”
    Olen reilusti aikuinen mies ainakin numeroilla mitattuna, mutta silti koko ajan jotenkin pateettisessa kapinassa kustannuskenttää kohtaan.
    Luen sivistynyttä rauhallista pohdintaa ja/tai hyvää tarinankerrontaa, ajan- ja ihmiskuvausta – enkä ole – kovinkaan tyytyväinen.

    Totta kai, kirjoitus on kirjoitusta, tekstiä, mutta kun taiturimaiset esteettiset ratkaisutkin on jo nähty (myös esseistiikkan alueella) ja koettu eikä pelkkiä stooreja enää jaksaisi lukea, jää kylläkin ihan terve nälkä, antakaa nyt hitossa vähän enemmän!
    Kaipaan, siis pateettisesti kai, jotakin Handken, Bernhardin tai Houellebecqin kaltaisten tekijöiden tuomaa ristiriitaista lisäarvoa kirjallisuuteen, aina vaan. Olen ennenkin tätä valittanut.

    Mutta jos kirjallisuuden piilotehtävä on sittenkin tyydyttää keskiluokan sivistyneistön kirjahimoa niin okei, olkoon sitten niin.
    Onhan meillä silti viime vuosina julkaistu poleemisia haastaviakin esseekirjoja, ja olen ollut niistä todella iloinen – jos ruokkiva käsi alkaa purra, jotain perustavaa lienee kunnossa. Saattaa olla romanttinen käsitys mutta olkoon.

    Taas sotken taiteeseen vähän politiikkaa ja filosofiaa(mikä tuomiokseni langetettakoon), mutta koska kaikki ”vasemmalta” tuleva poleemisuus on juuri sitä mitä halutaan ja mistä lukijat tykkäävät, on aidosti vastarintaisen kirjailijan, joka haluaa polemisoida eikä vain estetisoida, ainoa vapaa-alue jossakin muualla.
    Siellä jossakin, konservativismin tai traditionalismin maisemissa tuskin kukaan haluaa olla (somessa eikä facessa tykättäisi väärinajattelijoista?), eli mitä muuta sitten jää kuin ärsyttämätön tai ennalta-arvattavin ja valmiiksi tilatuin osa esseistillekään: laulaa keskiluokan, sivistyneistön (pitäisiköhön laittaa lainausmerkit?)ja suvaitsevaiston korrekteja lauluja tekstinsä läpi?
    YLE ja HS antaa turvalliset käsitykset kaikesta, kirjallisuus vahvistaa ne. Siinäkö se on?

    t. jope

  8. 8

    sanoo

    ”Siinäkö se on?”

    Osittain kyllä, valitettavasti. Jos haluaa nykykirjallisuudesta etsiä aidosti vastavirtaista asennetta ja näkemystä, saa kyllä nähdä vaivaa.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Piristävää luettavaa Tommi ja Jope. Olisiko niin että meitä rakkaudella ja intohimolla kirjallisuuteen suhtautuvia toisinajattelijoita Suomestakin vielä löytyy, ja jokainen meistä kokoontuu kai tänne Melenderin leirinuotion lämpöön.
    Jopen mainitsemien kirjailijoiden myyntimäärät Suomessa lasketaan luultavasti sadoissa, jos tästä jotain voi päätellä. Montaa prosaistia ei tässä maassa mieleen tule, jotka nousevat kirjoittaessaan lukijansa kanssa nyrkkeilykehään tanssilattian sijaan. J.Seppälä tulee mieleen kyllä, mutta tuskin Seppäläkään myynnillään montaa voileipää voitelee.
    Proosaa arvioidaan viihteellisin perustein onnistuneeksi, mikä tarkoittaa koukuttavaa juonta ja onnistunutta ihmissuhdekuvausta (mielestäni kaksi yliarvostetuinta ominaisuutta hyvässä proosassa), raadit palkitsevat mielellään kirjoja joiden voi olettaa myyvänkin hyvin, kustantamoiden työntekijät tahtovat tietysti ruokkia nämäkin lapsensa ja tarjoavat sitä mitä lukijat haluavat, mikä on sähkökatkoksen ajaksi korviketta leffanälkään (ei nyt aivan sentään vielä, mutta pahoin pelkään tämän olevan suunta). Mutta jatka hyvä Melender notskin ruokkimista, se se jaksaa meikäläistäkin (ja epäilemättä montaa muutakin) lämmittää. Zappaa mukaillen: Ei kirjallisuus kuollut ole, se vain haisee kummalliselta.
    T, kaksi ekaa anonyymiä

  10. 10

    sanoo

    Kuten Karl Kraus sanoi: ”Mikä elää aiheesta, kuolee aiheesta. Mikä elää kielessä, elää kielen kanssa.”

    On muuten kaikin tavoin suositeltava tämä hiljattain ilmestynyt Juhani Ihanuksen suomentama Krausin aforismikokoelma Myrkyn käyttöohje.

  11. 11

    Anonymous sanoo

    Antaisitko konkreettisen esimerkin siitä, miten Valtosen teksti tuntuu puutteellisesti viimeistellyltä käännösproosalta?

  12. 12

    sanoo

    Olennaisinta on tietysti kokonaisvaikutelma, se että läpi kirjan vahvistuu ja vahvistuu kokemus siitä, että lauserakenteiden, sanavalintojen ja fraasien läpi paistaa englannin kielelle luonteenomainen hahmo.

    Avasin Valtosen romaanin satunnaisesta kohdasta ja vastaan tuli heti tällaista:

    ”Joku oli tehnyt postitoimistot, gone postal, tehnyt Columbinet — tullut sisään pitkässä mustassa nahkatakissa ja kaksi puoliautomaattipistoolia kädessään, ihmiset kiljuivat ja ryntäsivät kirjoituspöytien alle piiloon, lastulevynpirstaleet sinkoilivat, luodit pamahtelivat Ikean skandinaavikalusteista läpi. Joe riensi puolijuoksua sisään Bloomberg Halliin, jonka ovelle polisiit vetivät elokuvallista keltaista teippiään. Hyvä Luoja, kuka?
    Nyt se tapahtui meilläkin, tietenkin, miksi ei tapahtuisi.
    Älä anna sen olla Chip.
    Älä anna sen olla kukaan omistani.
    Joku muu, joku jota en tunne, anna sen olla onnistunut ampumaan vain itsensä. Olemme hulluja, mielessä välähti, rakentaneet täysin sairaan yhteiskunnan: eivät Suomessa, eivät missään sivistysmaassa koululaiset vähän väliä ammuskele kavereitaan kuoliaaksi koulussa. Tätä sokki tarkoitti…”

    Tuo katkelmahan on alusta loppuun anglosuomea, englannin lauserakenteilla ja sanonnoilla kirjoitettua kieltä. Mitä on ”elokuvallinen keltainen teippi”? Cinematic yellow tape? Kuka oikeasti ilmaisee asioita suomeksi noin? Ja jokin ”anna sen olla onnistunut ampumaan” on toivottoman kankeaa lauseen rakentamista jopa anglosuomena. Ja lukiessani kuulen koko ajan nuo samat jutut englanniksi: ”Don’t let it be Chip!” ”Don’t let it be anyone of my own!”

    Lisäksi tuo pelkoefekteillä paisutteleva, melodramaattinen viritys noissa lauseissa on jo sinänsä luotaantyöntävää luettavaa, vaikka lauseet olisi ”suomennettu”. Eikä tämä kohta ole mitenkään poikkeuksellinen, vaan samanlaista onttoa, elokuvallisten kliseiden värittämää kielenkäyttöä on romaanissa muutenkin liikaa.

  13. 13

    Anonymous sanoo

    En ole lukenut tuota Valtosen Finlandia-palkittua, mutta olen lukenut hänen aiemmat teoksensa ja sattumalta myös eräitä nuoruusvuosien julkaisemattomia tekstejä. Anglismisyyte tuntuu niiden valossa oudolta. Muistelen hänen olleen pikemmin karsitun virkkeen ystävä.

    Siksi hiipii mieleeni epäilys, että ”elokuvalliset keltaiset teipit” sun muut ovat ihan tarkoituksellisia. Kenen mielenmaisemasta tuossa kohtauksessa on kyse? Sen amerikkalaisen äijän?

    Melodramaattisia virityksiä lienee nykyään vaikea lukea pelkkinä melodramaattisina virityksinä, vaikka tahtoisikin. Kyllä tuossa Valtosen katkelmassakin jylhät elokuvamusiikit kuulee taustalla, mikä saa koko tekstin luisumaan ironiseen suuntaan. Sääli kyllä.

  14. 14

    sanoo

    Kuten tuolla aiemmassa kommentissani jo totesin, on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä, että romaanin anglosuomi on ainakin osittain tietoinen valinta.

    Mutta vaikka se sitä olisikin, ei se sittenkään saa minua puolelleen, koska se ei ole proosana vahvaa, en pysty uskomaan siihen, koska:

    a) mielestäni anglosuomi on jo lähtökohtaisesti väärä valinta (jos se siis on tietoinen valinta): se ei mitenkään ratkaisevasti syvennä jenkkiläisten(kään) henkilöhahmojen mielenmaiseman kuvausta (”elokuvalliset keltaiset teipit” ovat todella kökköä kielellistä rekvisiittaa) ja ennen muuta koska se johtaa väistämättäkin onttoon kielenkäyttöön, kun sekä suomen että englannin ilmaisuvarat tulevat puutteellisesti hyödynnetyiksi ja lopputulos näyttää luonnottomalta kompromissikieleltä näiden kahden välillä

    b) edellä kommenteissa puhuttiin siitä, kuinka tärkeää on oikea rytmi proosassa, mutta se jää Valtosen romaanista puuttumaan ja suurelta osin siksi että teksti vilisee töksähtäviä ilmaisuja ja lausemuotoiluja, kuten vaikkapa tuossa katkelmassa vastaantuleva kammotus ”anna sen olla onnistunut ampumaan vain itsensä”, jotka tekevät mahdottomaksi sen että ”paperi katoaisi” (kuten anonyymi tuolla aiemmin hienosti muotoili) ja teksti saisi sielukkuutta, sanataiteellista hahmoa ja jäntevyyttä.

    c) mahdollisesti juuri anglosuomen valinnasta johtuen romaanissa on aivan liikaa kliseisiä ja vieläpä toistuvia kielikuvia: eräs pitkän linjan kirjallisuusihminen kertoi lukeneensa romaania joitakin kymmeniä sivuja ja jättäneensä kesken nimenomaan kielen takia. Hän kiinnitti huomiota siihen, että ensin erään romaanihahmon rintaa suudellaan ”kosteilla söpöillä huulilla” ja vain joitakin sivuja myöhemmin kuvaillaan ”söpöä urheilijavartaloista teknologipoikaa”…

    Valtosen kirjassa on paljon ansioita, myönnän sen, mutta valitettavasti kielen tasolla siinä on pahoja ongelmia.

  15. 15

    sanoo

    Mutta lue toki itse tämä Valtosen uusi romaani, kun et ole vielä sitä lukenut. Vaikka kirjoittelisimme tässä vielä pitkän rivin jatkokommentteja eivät ne asiaa avaisi läheskään niin hyvin kuin omakohtainen tutustuminen puheena olevaan tekstiin.

  16. 16

    Anonymous sanoo

    Kirjallisuushan on sittenkin
    s a n ataidetta. Vaikka itse jos kuka odotan kirjallisuudelta enemmän substansseja marginaaleista (vrt. edellinen kommenttini), on kai ihan selvää että kirjan ehkä ensisijainen arvotusperuste tulee olla kieli, vaikka se peusteena lukijoilta herkästi unohtuu. Tarina ja aihe vie meitä kuin pässiä narussa. Juuri se rytmi mihin täällä on viitattu, paperin katoaminen, vakuuttavuuden tunne ilmaisussa, sellainen veto että kirja lukee lukijaa eikä päinvastoin, on kirjallisuuden ensimmäinen ääni. Jos kieli kampittaa lukemista, saa kai siitä puhua. Tässä mielessä virkistävä keskustelu tämä.
    t. jope

  17. 17

    sanoo

    Elokuvalliset keltaiset teipit!? Joo. Tuo on paha vaikka ois tarkoituksellista. Tuntuu vain huonolta suomelta. Ja jos yritetään huonoa suomea osaavan ihmisen ajattelua kuvata, kirjailijan itsensä pyrkimys tyrkyttää liikaa itseään. Ja jos siinä yritetään jotenkin ironisoida viihteen ja todellisuuden viettymistä yhteen, sekin alkaa jo olla auttamaton klisee itsessään. Jos ois kirjoitettu ’poliisit vetivät keltaista teippiään’, ois ollu ensinnäkin hyvää suomea ja toisekseen elokuvallinen efekti ois syntynyt ihan ikiomasta omasta tajunnantapetistani kun rikoselokuvia ja -sarjoja on tullut katsottua. Kirjailijan ei tarvitse fiktion kuvastoa osoittaa enää sanoin. Ja sitten tämäkin jotenkin häiritsee:

    Älä anna sen olla Chip.
    Älä anna olla sen kukaan omistani.’

    Ja eri rivillä vielä!!! Miksei ’älä anna sen olla chip tai kukaan omistani.’ Tuo ei ole tyylikästä jäsentelyä vaan ärsyttävää taidepaussittelua! Voi voi. Olin tästä kirjasta kiinnostunut mutta nyt en jaksa oikein enää innostua. Nää on vaarallisia nää ruumiinavaukset. Mutta uskon saavani joululahjaksi painovoiman sateenkaareen joten se lohduttaa kummasti! Ja jos en saa niin käyn ostamassa.

    t.juha

  18. 18

    Tarja P. sanoo

    Minusta esimerkkisi Valtosen ”anglosuomesta” ei ole kohdallinen. Tuo ”älä anna – anna” -vyörytyshän on rukous. Rukouksen keskeinen ominaisuus on se, että se on jäykkää kieltä. ”Anna sen olla onnistunut ampumaan vain itsensä” ei ole toivottoman kankeaa lauseen rakentamista vaan koomiseksi yltyvää rukoilua: siinä esitetään pyyntö menneisyyteen. Yleensä kai rukoilussa keskitytään pyytämään jotain tulevaisuudelta.

    Tällä hetkellä olen sivulla 93. Yhä odottelen ikäviä anglismeja. Jopa ”elokuvallinen keltainen teippi” on minusta kaikessa häiritsevyydessään osuva ilmaus.

    Pitkän linjan kirjallisuusihmisesi kanssa olen samaa mieltä ”söpöstä”. Teknologipojan ja huulien lisäksi oli jokin kolmaskin söpö aika lähellä. Tuollainen toistuvuus on toki kiusallinen, mutta eikö ole vähän roisia sen pohjalta väittää, että kielikuvat ovat kliseisiä? Jokaisella kirjailijalla on sanoja, joita tekstiin huomaamatta liiaksi valuu ja joita pitäisi osata välttää. (Sinulla sellainen oli joskus ”paska”.) Minusta kustannustoimittajan tehtävä olisi napsia ne pois. En kuitenkaan pitäisi niitä kovin suurina synteinä.

    Olen iloinen siitä, että Valtosen romaaniin ei tehty Juha Saaren ehdottamia kielellisiä muutoksia. Rytmitajua Valtosella on, joskaan en tiedä, miten se paperi nyt sitten katoaisi, koskaan, kenelläkään.

    Pidin muuten, Melender, sinun tämänvuotisesta romaanistasi enemmän kuin aiemmista, millä en tarkoita, että en olisi pitänyt aiemmista. Tuo oli varmaan kömpelöä suomea. Mutta pienimuotoista palvontaa tähän loppuun. Tai ainakin jotain semmoista palmunlehvillä leyhyttelyä.

  19. 19

    sanoo

    Esimerkkini ei siis ollut erikseen valittu vaan satunnaisella kirjan avauksella silmiin osunut kohta.

    Toki minulle se valkeni, että ”älä anna…” -on rukousta. Mutta en ainakaan itse ole ikinä ollut sellaisessa hädässä tai ahdistuksessa, että mieleni ja kieleni alkaisi tuottaa tuollaisia rakenteita kuin vaikkapa tuo virke ”Joku muu, joku jota en tunne, anna sen olla onnistunut ampumaan vain itsensä”.

    Mutta myönnän, että lukukokemukset ovat henkilökohtaisia ja ns. makuasioitakin. Jos ”elokuvallinen keltainen teippi” tuntuu pätevältä ilmaukselta, voin hyvinkin kuvitella, että Valtosen proosa voi muutenkin tuntua hyvältä. Mikäpäs siinä.

    Ei minulla ole mitään elämäntehtävää todistella tämän kirjan kelvottomuutta (ei se mielestäni ole lainkaan kelvoton, kuten sanoin). Hyvä vain, jos se antaa lukuiloa Tarja P:lle ja muille. Minulle on sitten monia muita kirjoja, joista saan lukuiloa ja joiden kielestä pystyn nauttimaan.

  20. 20

    Anonymous sanoo

    Kyllä Valtosen kirja oli pitkästä aikaa mieltä kiihdyttävä lukukokemus. Ehkä jokunen sivu vähemmälläkin olisi sama saavutettu, mutta kirjan teksti imi mukaansa.
    Vaikka on erilaisista kirjoista kyse, niin kotona maailmankaikkeudessa aikoinaan liikutteli samoja neurokerroksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *