Kääntymyksen kynnyksellä

Created with Nokia Smart Cam

Ellei Michel Houellebecq olisi kertonut lukeneensa nuoruudessaan Pascalia, sen voisi päätellä hänen tuotannostaan. Voltaire luonnehti Pascalia sairaaksi mieheksi, joka haluaa että maailmakin kärsii. Samankaltainen vaikutelma välittyy Houellebecqin depressiivisestä realismista.

Pascal saattoi tarjota lukijoilleen kristinuskon mukaista pelastusta, mutta Houellebecqilta lohdun sanoma puuttuu. Parikymppisenä Houellebecq kävi messuissa ja tunsi yhteyttä Jumalaan, mutta tunne haihtui Pariisin ihmisvilinässä.

Pintaa raaputtamalla Houellebecqin romaanien päähenkilöistä paljastuu vastentahtoinen ateisti, epäuskoinen, joka haluaisi uskoa. Alistumisen päähenkilö François ei tee poikkeusta. Tuttuun tapaan hän on myös masentunut, erakoitunut ja seksinhimoinen.

Pascal mainitaan Alistumisessa vain ohimennen, mutta Joris-Karl Huysmans (1848-1907) nousee tärkeään asemaan. Sorbonnen yliopistossa kirjallisuudenlehtorina toimiva François kokee hänet sielunkumppanikseen.

Suomalaiset lukijat tuntevat Huysmansin romaaniklassikosta Vastahankaan (Desura 2005, suomentanut Antti Nylén). Hän edustaa ranskalaisen kirjallisuuden antimodernia traditiota, jonka vaikutus näkyy Houellebecqin tuotannossa.

Alistumisen tematiikan kannalta olennaista on Huysmansin kääntymys katolisuuteen. François kulkee luostareissa sielunkumppaninsa jalanjäljissä, mutta kääntymys jää kokematta. Katolisuus kuuluu vanhaan maailmaan, johon hänellä ei ole paluuta.

”Moderni elämä on roskaa”, sopisi Alistumisen, kuten muidenkin Houellebecqin romaanien motoksi. François elää riutuvassa sosiaalidemokratiassa, jossa valistuksen arvot suistuvat rahanhimon ja kulutushysterian tieltä. Primitiivinen halu ohjaa myös François’ta: ”Mulkkuni oli elimistäni ainoa, joka ei ollut koskaan ilmoitellut itsestään kivun, vaan aina nautinnon välityksellä.”

Historiallinen käänne tapahtuu vuoden 2022 presidentinvaaleissa. Voittajaksi nousee muslimipuolueen johtaja Mohammed Ben Abbes, kun muut valtapuolueet liittoutuvat muslimipuolueen kanssa Kansallisen rintaman Marine Le Peniä vastaan. Vaalien jälkeen Ranskassa naiset jäävät pois töistä, miehet ottavat paikkansa perheen päänä ja heille sallitaan moniavioisuus.

Islamilainen komento tulee myös Sorbonnen yliopistoon. François laitetaan varhaiseläkkeelle, mutta myöhemmin hänelle tarjotaan paluuta muhkealla kuukausipalkalla. Ehtona on kääntyminen muslimiksi.

Houellebecqin poliittiset visiot tuntuvat yliampuvilta, kun muistetaan, että Ranskan väestöstä vain kahdeksan prosenttia on muslimeita. Äärioikeisto näkee islamin toisaalta uhkaavana ja määrätietoisena, toisaalta alkeellisena ja takapajuisena. Toisaalta sitä pelätään, toisaalta ylenkatsotaan.

Alistumista ei ole aivan perusteitta moitittu äärioikeistolaisista harhoista. Tällainen luenta kuitenkin häivyttää olennaisia piirteitä romaanista. Houellebecqin kritiikki kohdistuu pikemminkin maallistumisen pieleenmenoon kuin islamiin.

Michel Houellebecq: Alistuminen. Suomentanut Lotta Toivanen. Romaani, 266 s. WSOY, 2015

(Parnassossa 1/2016 julkaistu arvostelu)

 

P.S.

En henkilökohtaisesti  pidä Alistumista kovinkaan kiinnostavana, jos sitä luetaan puhtaasti islam-teemojensa läpi poliittisena faabelina. Mielekkäämpänä ja merkityksellisempänä lukutapana pidän Huysmansiin peilaavaa tarkastelua. Parnasson arvosteluun mahtuu vain 3 000 merkkiä, joten en voinut mennä siihen kovinkaan syvälle tuossa yllä olevassa tekstissä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa pitempi sepustus aiheesta tähän blogiin, mutta se on siirtynyt, kuten muutkin tänne suunnittelemani jutut, koska olen viime ajat laittanut kokoon piakkoin ilmestyvää esseekirjaani Onnellisuudesta (lähti juuri painoon). Ilokseni Karl Ove Knausgård luki New York Timesiin kirjoittamassaan kritiikissä Alistumista juuri Huysmansiin peilaten. Tässä linkki kyseiseen tekstiin.

Kommentit
  1. 1

    jope sanoo

    Ranskan väestöstä 8 prossaa on muslimeja, totta, mutta suurin piirtein vain samaa tasoa oli muuten bolsevikkienkien kannatus Venäjällä kun ne kaappasivat vallan 1917 pienien iskuryhmien operaatioilla. Ja jos YK:n väestöennusteita kuka jaksaa lukea niin kumulaation voima on ihmeellinen, tuo 8 on kerrottavissa pian kahdella, ja sitten kolmella, kun me etniset (entiset?) eurooppalaiset emme halua enää lisääntyä naistemme kanssa, mutta kehityksen varmaa suuntaahan me emme tietenkään kukaan tiedä.
    Toki on selvää että tuo muslimipressa Ranskassa on vertauskuva jostakin muusta kuin kuviteltavissa olevasta tilanteesta. Tosin raflaava ja ajankohtainen vertauskuva.

    Olen ehdottomasti siis samaa mieltä että noinkin lahjakas kirjailija kuin Houellebecq pitää imuroida kirjallisuuteen poliittisen tulkintojen seasta ja suosta. Siellä on aina hyväksikäyttäjiä. Hyvän kirjailijan tuotantoon tuskin kellään voi olla selitys-monopolia. Konservatiiveille/traditionalisteille/nationalisteille jne. on saatavissa nykyään riittävää teoreettista ja filosofista korkeaa pohjaa muistakin lähteistä kuin romaanikirjailijoilta. Niistä on nykyään jo runsauden pulaa. Globalismille ja hedonismille, tälle eurooppalaiselle nihilistiselle myrkylle, löytää käsittääkseni toimivaa vastalääkettä tarpeeseensa helposti jo pienellä etsimisellä.( En ole itse kuitenkaan tarvinnut. On aina valmiina jo selkäytimessä.)

    Joka tapauksessa hämäisin itseäni jos väittäisin ettei Houllebecqin eräs viehätys perustu kuitenkin myös siihen, että hän ei kirjoita sitä mitä romaanitaiteen ystävät keskimäärin pitävät korrektina ja oikeamielisenä. Itse en jaksa H:n seksuaalisuus-juttuja juurikaan, mutta ymmärrän toki mitä hän niillä meille näyttää kirjasta toiseen: sen että olemme vaihtaneet Jumalan lapseuden ja muiden merkitysten tavoittelun orgasmeihin, osteluun ja kilpajuoksuun ”vapaamielisyytemme” ja ”suvaitsevaisuutemme” jatkuvasta demoamisesta.
    Kyllä minä siis näitäkin tekijöitä lisääkin ottaisin. Mutta loppujen lopuksi fiktiokirjailijahan tuo MH on, ja sellaisena häntä minäkin luen. En siis sivuilta muuta viisautta etsien kuin proosaa joka menee toisesta silmästä sisään ja tulee toisesta silmästä joskus myöhemmin ulos.
    (Saa nähdä mitä Hännikäinen, tuo ranskalaisin suomalainen, hah, saa aikaan proosan tekijänä kun sellaisena näemmä keväällä aloittaa. )

  2. 2

    tommimelender sanoo

    Korkoa korolle -ilmiö on mukava juttu sijoittamisessa. Monimutkaisemmissa systeemeissä, kuten vaikkapa yhteiskuntien kehityksen arvioimisessa sellaiset ennustelaskelmat, jotka jatkavat nykytrendejä pitkälle tulevaisuuteen, eivät ehkä toimi kovinkaan hyvin. Aina tapahtuu jotain yllättävää, mikä rikkoo kehityskulkuja.

    Houellebecq itsekin sanoi, ettei vuosi 2022 ole realistinen sellaiselle skenaariolle, joka hänen romaanissaan kuvataan.

    Tästä en halua vääntää tämän enempää. Kuten sanoin, Alistuminen kiinnostaa minua ihan muussa mielessä kuin jonkinlaisena ”viiltävän tarkkanäköisenä visiona siitä, mikä Ranskaa ja Eurooppaa tulevaisuudessa odottaa”. Kuten itsekin tuot kommentissasi esille, romaanit romaaneina. Hahmotelmat mahdollisista tulevaisuuden kehityskuluista luen mieluummin faktakirjallisuudesta.

  3. 3

    sanoo

    Kirjallisuuden tutkimusta en ole koskaan harrastanut, lukemista kylläkin, vaihtelevalla ymmärryksellä. Joten voin ottaa kantaa ”impressionistisesti” Houellebecqin ”Alistumiseen” kuin muutamaan muuhunkin romaaniin. Minä olen niistä aina löytänyt lähes ”romanttisen” juonteen, turhautuneen kaipuun aitoon kohtaamiseen, kuulumiseen johonkin, merkitykseen jota ei tunnu löytyvän mistään. Väkivalta ja kaikenlainen seksimeuhkaaminen tarjoaa illuusion että ”on edes jotakin”. Alistumisen loppu oli mielestäni lähes idyllinen kaiken kaipauksen ja etsinnän jälkeen: nyt kaikki on hallinnassa ja järjestyksessä (josta toiset huolehtivat).

  4. 4

    sanoo

    ”Äärioikeisto näkee islamin toisaalta uhkaavana ja määrätietoisena, toisaalta alkeellisena ja takapajuisena. Toisaalta sitä pelätään, toisaalta ylenkatsotaan.”

    Nuo kaksi ominaisuutta tukevat toisiaan. Liika älyllinen reflektio häiritsee määrätietoista uhkaavuutta. Määritelmä sopii kaikkiin ääriliikkeisiin kun se asetetaan tunteen kategoriaan.

    Houellebecqissä minua aina vain vaivaa joku dualistinen asetelmallisuus tuossa maallistumisen, nautinnon, globalisaation ja kulutuksen teemassa. En saa tunteestani vielä tarkkaa otetta, mutta jotenkin H vetää mutkia hirveän suoriksi. Se on kirjallisuuden Sylvester Stallone. Ettei minua tässä tulkita sarkastiseksi, korostan että pidän siis paljon suorastya ja kovasta neljännestä Rambosta, joka myös dualisoi sinänsä haastavasti pasifistisen humanistin todellisuutta; synnyttää suoruudessaan ja provokatiivisuudessaan jotakin johon on pakko yrittää edes hypoteettisesti sovittautua ja katsoa mitä siinä kohtaa itseä arvoilleni tapahtuu. Hyviä esimerkkejä sukulaisuudesta Houellebecqiin ovat myös Peckinpahin Olkikoirat tai ikisuosikkini James Dickeyn ( ja vain romaani) Syvä joki tai Taksikuski. Noihin kaikkiin mainittuihin, siis Houellebecqiä myöten, sopii sama määritelmä kuin Stallonen elokuvaan. Ja kaikki siis ovat vahvasti dualistissia teoksia.

  5. 5

    sanoo

    Olin kovin pettynyt kun kuulin ensimmäistä kertaa Houellebecqin tekevän ”islamaiheista” kirjaa. Jotenkin olin ajatellut Houellebecq olisi omalla kierolla tavallaan islamkeskustelun yläpuolella. Islam Euroopassa on yksinkertaisesti täydellisen läpikaluttu aihe.

    En toki ajatellut, että Houellebecqin tasoinen kirjoittaja menisi puhtaasti pelkällä eurabia-tematiikalla, mutta hyvä tietää että kirjasta voi oikeasti löytää myös muuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *