Journalistinen uroteko

Hesarin kulttuurisivujen tämän päivän pääjuttu on merkkitapaus, ehdottomasti vuoden tärkeimpiä journalistisia tekoja.

Ellette ole sitä lukeneet, lukekaa ihmeessä. Lukekaa ja ihastukaa, se on mitä riemastuttavinta 2000-luvun kulttuurijournalismin ja kirjallisuuskritiikin parodiaa! Jutun kirjoittanut toimittaja Katja Martelius tekee murhaavaa jälkeä huikeilla, peiteltyä ivaa tihkuvilla tyylikärjistyksillään.

Jo tekstin draamallinen kaari on nerokas. Martelius menee haastattelemaan ruotsalaista miespuolista rikoskirjailijaa Johan Theorinia tarkoituksenaan esittää hänelle tiukkoja kysymyksiä ruotsalaisten dekkareiden keskinkertaisesta tasosta. Mutta kuinka käykään, Martelius ihastuu Theorinin silmiin (”Nuo silmät, nehän ovat kuin pellollinen sinisiä orvokkeja”) eikä henno pistää tätä ahtaalle.

Tämän pitemmälle ei kulttuurijournalismin henkilöimisessä voi mennä. Tässä on sen ääriraja, naurettavuuden lakipiste.

Varmemmaksi vakuudeksi Martelius on vielä repäissyt todellisen sarkasmin helmen kuvatekstiin: ”Tässä kuvassa Theorin tuo mieleen rosvon, mutta oikeasti hän näyttää kiltiltä. Huomatkaa silmien orvokkimainen sävy.”

Kaiken muun ohessa Martelius onnistuu vielä havainnollistamaan vakiintuneiden sukupuolimoraalisten käsitysten kulttuurijournalismille asettamat reunaehdot. Ajatelkaa, jos Jukka Petäjä olisi kirjoittanut samaan sävyyn Karin Alvtegenin silmistä. Eihän se tuntuisi huvittavalta. Petäjää moitittaisiin ties minkälaiseksi maskuliiniseksi pedoksi. Minäkin moittisin.

Ihailtavan purevasti Martelius sivaltaa myös elinehtojensa niukkuuteen tukehtuvan kirjallisuuskritiikin alennustilaa diggailupohjalta kumpuavissa pika-arvioissaan kuudesta ruotsalaisdekkarista (”Aika hyvä kirja. Alvtegen on vähän piru luomaan elävältä tuntuvia henkilöitä”).

Jutun ehdoton huipennus on kuitenkin Marteliuksen johtopäätös siitä, pitääkö kulttuuritoimittajan meuhkata dekkarien keskinkertaisuudesta. Parissa ilkikurisessa virkkeessä hän näyttää, mihin kulttuurijournalismi suistuu sortuessaan matelemaan kuvitteellisten keskivertolukijoiden jalkojen juuressa.

Mitä sitten, jos on keskinkertainen. Keskinkertaista ei arvosteta maailmassa tarpeeksi. Ja kuka heittää ensimmäisen kiven, mitä lööperiin tulee. En ainakaan minä.”

Onko Martelius kirjoittanut jutun härnäämistarkoituksessa, tilatakseen paheksuvaa palautetta minun kaltaisiltani kulttuurijournalismin viihteellistymistä inhoavilta tosikoilta?

Vai onko hän työtään kunnioittava toimittaja, joka päättää lyödä kunnolla ranttaliksi, koska on lopen kyllästynyt vaatimuksiin, joiden mukaan kulttuuritoimittajien pitää panna enemmän tunnetta peliin, kirjoittaa eläytyvämpiä ja ihmisläheisempiä juttuja?

Oli miten oli, minä luin jutun suurena parodiana, ja se piristi aamuani.

Voisin kuvitella itsekin kirjoittavani tuollaisen jutun, jos olisin kulttuuritoimittaja ja joutuisin haastattelemaan julkisuuden hypettämää, keskinkertaisena pitämääni ruotsalaista dekkaristia. Sillä erotuksella tietysti, etten voisi kirjoittaa naiskirjailijoista samalla tavalla kuin Martelius mieskirjailijoista.

Kommentit
  1. 1

    Karo Hämäläinen sanoo

    Minunkin nähdäkseni toimittaja loistavasti jutullaan vastasi yhtä tasoa ylempänä siihen, mitä hän jutun alussa jutun tasolla ihmetteli: Ennen ruotsalaisdekkareissa oli särmää, ja voisi ehkä sanoa, että ruotsalaisuus oli dekkarille innehållsgaranti, mutta nyt lavat täyttävät pitkät hyväkroppaiset miehet ja isosilmäiset naiset – tämän tarkemmin en uskalla heitä kuvailla. Miksi? No juuri siksi, että kulttuuritoimittajat ihastuvat orvokinsinisiin silmiin tai napapaitaan ja niiden sulavasti esiintyvään kantajaan, jolla riittää kivoja tarinoita tarinoiden perään.

    Näin minäkin tämän näen, siis ruotsalaisdekkarikirjailijoiden utseendegarantin.

  2. 2

    sanoo

    ”No juuri siksi, että kulttuuritoimittajat ihastuvat orvokinsinisiin silmiin tai napapaitaan ja niiden sulavasti esiintyvään kantajaan, jolla riittää kivoja tarinoita tarinoiden perään.”

    Eivätkä vain kulttuuritoimittajat vaan myös suuri yleisö. Ja jos on mukana dekkaribisneksessä, pitää olla huomiotalouden menestyksen eväät. Ainakin pitää osata kertoa niitä kivoja tarinoita myös muualla kuin kirjoissa, televisiossa, radiossa ja kirjamessuilla. On tultava kuulluksi ja nähdyksi tullakseen luetuksi.

    Martelius oli jutussaan oikealla asialla.

  3. 4

    Löfgren sanoo

    Jaa-a, olette selvästi valveutuneempia ja tarkkanäköisempia lukijoita kuin minä. Hesarin kulttuurisivujen ykkösaihe kun voi nykyään olla ihan mitä vain ja ajattelin tämän kuuluvan samaan sarjaan roolipelien ja Matti Vanhasen vanhojen paikallislehtijuttujen kanssa.

    Panin kyllä merkille kuvan (ja kuvatekstin) ja ajattelin kutakuinkin, että ”onpas siinä ruotsalaisen näköinen mies, ei meillä Suomessa vaan, onkohan sillä tuo lätsä siksi kun sitä nolottaa olla vähätukkainen”.

  4. 6

    Tuima sanoo

    Enpä usko tahattomaan parodiaan. Minusta yksi jutun jujuista oli siinä, että toimittaja aidosti ihmetteli miksi ihmeessä käännetäänautomaattisesti ruotsalaisia dekkareita vain siksi, että ne ovat ruotsalaisia – eihän se ole mikään yksiselitteinen laadun tae. Sama aika terävä kritiikki oli minusta niissä pika-arvioissa, toimittajahan tuntui taituroivan miten sanoisi kielteisen arvionsa niin, ettei se sellaiseksi heti paljastu. Ja poimiessaan yhden kirjoja löyhästi yhdistävän teeman, hän saa lukijan miettimään juuri keskinkertaisuutta ja uusien ideoiden vähyyttä. Kai.

  5. 7

    Anonymous sanoo

    Voi toivottavasti se oli parodia! Joskus ennen kuin olin kuullut mitään Tony Halmeesta, työkaveri luki ääneen jotain hänen kirjoittamaansa ja se oli meistä hervottoman hauskaa ja taitavaa parodiaa. Mutta pian kävi ilmi jotain muuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *