Joulu Curzion seurassa

Tänä jouluna en voi lukea mitä huvittaa. On luettava sitä mitä pitää lukea. Ja kirjoitettava samalla. Ensi keväänä ilmestyvä esseekirjani Yhden hengen orgiat vaatii vielä uurastusta & ponnistelua, enkä ihmettelisi jos myöskin itkemistä & kiroilua. Mutta ei auta, loppuun asti on mentävä, onneksi ei kuitenkaan sen pitemmälle. Joululoma siis kuluu esseitä kirjoittaessa ja esseemateriaalia lukiessa. Eipä tule ainakaan syötyä liikaa vihreitä kuulia; niitä ei pidä kirjoitustyöläisen syödä, kun tekevät olon turpeaksi.

Laatimani työsuunnitelman mukaan joulunpyhinä on vuorossa essee Curzio Malapartesta. Olen kyseisen tekstin miettinyt, hahmotellut ja jäsennellytkin aika pitkälle valmiiksi, mutta tietäähän sen, että kirjoittaessa tulee aina kaikenlaisia yllätyksiä & sivupolkuja. Kun rupeaa tekemään esseetä, on kuin avaisi oven pimeään huoneeseen. ”He was a fascist, wasn’t he?” sanoi amerikkalainen prosaisti Jefferey Eugenides, kun kehuin hänelle Malapartea. No juu, fasisti, muun muassa. Mutta olihan Malaparte paljon muutakin, melkoinen kameleontti: saksalais-italialainen protestantti ja katolilainen, fasisti ja kommunisti, kirjailija ja journalisti, elokuvaohjaaja ja arkkitehti, sotilas ja pasifisti, diplomaatti ja mielipidevanki.

Oikealta nimeltään Curzio Malaparte oli Kurt Suckert. Parikymppisenä hän italialaisti nimensä, pahat kielet väittävät että päästäkseen paremmin asemiin kansallismielisessä fasistisessa liikkeessä. Mene tiedä. ”Olisin ottanut sukunimekseni Bonaparte, mutta se nimi oli varattu”, hän kirjoitti toimittajakollegalleen Lino Pellegrinille, oletettavasti vitsaillen, vitsikäs kun osasi olla. Vakavamielistä selitystä hän ei nimivalinnalleen kai koskaan antanut. Oliko hän vain mala parte, huono taikka sopimaton osa? Se kuvastaisi häntä hyvin. Ei hän viihtynyt kovin kauaa yhdessäkään roolissaan, minkäs kameleontti luonnolleen mahtaa. Fasistitkin tuomitsivat hänet kymmeneksi vuodeksi vankilaan 1933, kun hän kirjoitti kirjan vallankaappauksen tekniikasta, jossa analysoi Mussolinin, Leninin ja Hitlerin konsteja kukistaa vastustajansa ja anastaa valta itselleen. Sanotaan, että Malaparte kirjallaan oikein härnäsi Mussolinia kimppuunsa. Vankilassa Malaparte ehti olla vain muutaman kuukauden, sitten hänet laitettiin arestiin Liparin ja myöhemmin Ischian saarelle. Lopulta tuomio kumottiin 1935. Sodan aikana Malaparte lähetettiin kauas pohjoiseen, Suomeen ja Ukrainaan, Corriere della Seran kirjeenvaihtajaksi. Ilmeisesti toivottiin, että hänelle kävisi huonosti. Ei käynyt, mutta ainakin hän pysyi kaukana Italiasta. Malaparten lehtijutut ärsyttivät niitä, jotka olivat varmoja natsien ja fasistien voitosta.

Roomaan Malaparte palasi liittoutuneiden mukana, yhteysupseerina, loikattuaan pois fasistien kelkasta. Hänen Iho-romaanissaan on kohtaus, jossa ikuisen kaupungin asukkaat ottavat jenkkien panssarikolonnat vastaan riemurinnoin. ”Eläköön amerikkalaiset! Eläköön vapaus!” he kiljuvat. Sitten Tor di Nonalla eräs jenkkisotilaita juhliva miespolo horjahtaa ja murskaantuu Sherman-tankin telaketjujen alle. Semmoistakin voi tapahtua, kun vanha Eurooppa ja uusi maailma kohtaavat. Kirjoitin tästä Lohtu-romaanissani, ja varmaan esseessä kirjoitan lisää ja tarkemmin, ainakin jos työsuunnitelmani pitää, eikä mikään luonnollisestikaan takaa, että pitää. Pimeässä huoneessa kun liikkuu voi löytää muuta kuin odottaa löytävänsä. Se kai esseiden tekemisessä hienoa onkin. Tai onko se nyt niin hienoa? Raivostuttavaakin se voi olla.

Malaparte muuten oli elämänsä aikana kaikkiaan kuusitoista kertaa kaksintaistelussa. Ensimmäiseen niistä hän joutui tai pääsi 1920 nuorena kulttuuriattaseana Varsovassa.  Sapelein aamunkoitteessa. Malaparte voitti tulikasteensa iskettyään haavan vastustajansa olkapäähän. Vastustaja, puolalainen luutnantti, oli loukannut italialaisten sotilaiden kunniaa. Pakko myöntää, että tuommoinen toiminta herättää minussa ihailua. Kuusitoista kaksintaistelua. Itselläni ei riittäisi sisua yhteenkään. Eikä monilla muillakaan kirjailijoilla. Useimmat kirjailijat ovat paskahousuja, kostavat tekstissään ne asiat, joita eivät uskaltaneet kostaa rehdillä kaksintaistelulla. Oikein ilkeä kosto on vain oikein ilkeä satiiri. Ei siinä paljon kunnia kasva.

Riemullista joulun odotusta kaikille tätä blogia lukeville!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Sattumoisin lupasin auttaa amerikkalaista Radiolab-radio-ohjelmaa selvittämään, onko Kaputt-kirjassa mainittu anekdootti Laatokkaan jäätyneistä hevosista totta vai satua. Jälkimmäisestä on ilmeisesti kyse.

    Et olisi sattumalta törmännyt lähteeseen, joka tietäisi asiasta jotain? Tieto ilahduttaisi minua suuresti.

  2. 2

    sanoo

    Satua se on, Malaparten tyylille ominaiseen tapaan.

    Olet varmaan lukenut Kaputtin alussa olevan Martti Kurjensaaren esipuheen, jossa kerrotaan, kuinka Malapartelta tivattiin, miksi hän väittää jäätyneitä hevosia olleen satoja, vaikka niitä todellisuudessa oli ehkä yksi ja kaksi. Malaparte vastaa: ”Mutta minähän olen vapaa taiteilija, en ole riippuvainen yksinkertaisesta todellisuudesta.”

    Tämän tarkempaa lähdettä ei ole tullut vastaan.

  3. 3

    sanoo

    Matti Klinge 2.XIII.2011:

    ”- – ranskalainen intellektuelli ja oikeusministeri Alain Peyrefitte otti 1981 kirjansa nimeksi Les chevaux du lac Ladoga – – Ranskan Helsingin-lähettiläs Chazelle sai tehtäväkseen ottaa selvää (minulta), oliko tällainen mahdollista, ja vaikka tulos oli negatiivinen, juttu oli niin hyvä, että se jäi kirjan nimeen.”

    (Sirkka ja muurahainen. Päiväkirjastani 2011-2012)

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Miten se Matti Pulkkis -vainaa tapasikaan sanoa kirjailijoista?
    ” Kun olen tekijöitä tavannut niin on niiden teokset jääneet lukematta.”

    Ei sanatarkka sitaatti, mutta jotenkin noin se meni. Viittasi kuitenkin sanataiteen ja tekemisen, olemisen ristiriitaan. Paskahousuja kuten muutkin ihmiset ovat kaiketi kirjailijatkin.

    Malaparte vaikuttaa sen sijaan kunnialliselta kunniattomalta. Aion tutustua heti. Tunnustan: olen vain kuullut nimen. Mistä kannattaa aloittaa?

    Parjattu ja typeräksi machoksi kivetty ja kivitetty Papa Hem´kin laittoi itsensä peliin myös vapaa-ajallaan. Enkä tarkoita juomista.
    Entä Strindberg sitten?

    Onko Suomessa tuollaisia elämäntapakirjailijoita enää ollenkaan? Oliko niitä?

    Mutta älä sinä Tommi ryhdy sellaiseksi, vaikka tulisi mieleen. Sellaiseksi luultavasti kutsutaan jo geeneissä. Kirjoita sinä vain. Ja hyvää joulua, ja elämän osaa jossa osat liittyvät toisiin osiin.

    Jorma

  5. 5

    sanoo

    Jorma: En ole aikeissa ryhtyä machoiluun. Kuten merkinnässä sanon, ei sellainen ole minulla verissä. Ei tule luonnostaan enkä viitsi feikata.

    Sami: Kiitos Klinge-sitaatista, yksi hyvä syy jatkaa Klingen päiväkirjojen lukemista, jos kerran tuossa uudessa Malaparteenkin viitataan.

  6. 6

    sanoo

    Moni nainen on nyt kyllä kateellinen. ”Joulu Curzion seurassa.” Novellinaihe. Pukittelua Caprilla. No niin. Mutta hyvää joulua kaikille täälläkin!

  7. 7

    sanoo

    Tunnustuksellisen biseksuaalisen esseen aihe: ”Joulu Curzion ja juhannus Monikan kanssa”.

    (Sisältääkö ”jonkun kanssa” vahvemman kaksimielisen latauksen kuin ”jonkun seurassa”? Mielestäni kyllä joo. Jonkun seura voi olla ihan silleen seksuaalisesti & eroottisesti neutraaliakin, mutta jonkun kanssa olemiseen ihmisen mieli ((ainakin yliseksuaalisessa nykykulttuurissa kasvaneen ihmisen mieli)) liittää heti… no… jonkun kanssa olemisen)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *