Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia

Created with Nokia Smart Cam

Selailin Helsingin kirjamessuilla monia teoksia kiinnostuneena, mutta ostin lopulta vain kaksi: Tommi Uschanovin Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 ja Robert Walserin Kävelyretki ja muita kertomuksia (suomentanut Ilona Nykyri). Edellinen oli suunniteltu hankinta, jälkimmäinen heräteostos.

En muilta kiireiltäni päässyt heti aloittamaan Uschanovin kirjan lukemista, mutta otin ennakkomaistiaisia kirjan loppuun painetun henkilöhakemiston avulla. Kun silmiini osui tavalla tai toisella kiinnostava nimi, kävin kurkkaamassa mitä hänestä kirjoitetaan.

Oletukseni oli, että useimmissa tapauksissa Uschanov oikoo tai opponoi kyseisen henkilön sanomisia.

Helppoihin saaliisiin lukeutui Tuomas Enbuske, joka oli väittänyt pamfletissaan Ajatusten alennusmyynti, että Facebookista, Twitteristä ja MP3-soittimista saamme kiittää talouden vapauttamista valtion kahleista 1980-luvulla.

Uschanov kuitenkin huomauttaa, että mitkään näistä ilmiöistä eivät olisi voineet syntyä ilman julkisia investointeja. Internet perustuu USA:n puolustusministeriön 1960-luvulla kehittämään Arpanet-tietoverkkoon ja World Wide Web, jossa Twitter ja Facebook toimivat, kehitettiin valtiollisesti luodussa Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa Cernissä. MP3-tiedostoformaatin takana puolestaan on Saksassa julkisella rahalla toimiva Fraunhofer-instituutti.

Nämä asiat kerrotaan taloustieteilijä Mariana Mazzucaton teoksessa The Entrepreneurial State, johon Enbuskekin olisi voinut helposti tutustua, koska sen alkuversion saa ladata ilmaiseksi netistä.

Mazzucaton tutkimukset sisältävät muitakin kiintoisia havaintoja kuin Uschanovin esille nostamat. Esimerkiksi maailman arvokkaimman pörssiyhtiön Applen menestystuotteet iPhone ja iPad nojautuvat julkisella rahoituksella toteutettuun tutkimukseen.

Mutta markkinatalousfundamentalistit jaksavat toistella valitusvirttään valtiovallan turmiollisuudesta.

Mediajulkisuudessa vilisee kaikenkarvaisia uskomuksia, väittämiä ja puolitotuuksia. Onneksi on Uschanovin kaltaisia tosikkomaisia empiristejä, joilla on maaninen suhde faktoihin ja joiden kutsumuksena on murtaa myyttejä.

 

***

 

Hätä on tarpeen ei luonnollisestikaan keskity vain asiavirheiden oikomiseen ja perusteettomien käsitysten opponoimiseen, vaan analysoi laajakantoisesti länsimaisten yhteiskuntien henkistä, poliittista ja kulttuurista suunnanmuutosta viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana.

Vuonna 1964 USA:n presidentti Lyndon Johnson julisti: ”Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme.” Silloin kuviteltiin, että edistyksellisten aatteiden voittokulkua ei pysäytä mikään. Ihmiset tulisivat alati vapaammiksi, vauraammiksi ja tasa-arvoisemmiksi.

Nykyään on vaikea löytää moista optimismia. Jos mielialoja eivät masenna finanssikriisit ja taantumat, tarjolla on loputon kirjo muunlaista synkkyyttä ympäristöongelmista ja terrorismista ”länsimaisten arvojen rappioon”. Kukin löytää vaivatta lähtökohtiensa mukaiset syyt pessimismiin.

Pessimismistä kirjoittanut Jean-Marie Paul, jota Uschanov ei kirjassaan siteeraa, on kiteyttänyt asian huvittavasti: ”Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia.”

Uschanov tähdentää, että Hätä on tarpeen ei ole optimismin puolustuspuhe. ”Voimat, jotka vievät ihmisiä pessimismiin, ovat niin vahvoja, että olisi päinvastoin ihme, jos pessimismiä ei nykyään esiintyisi niin laajalti kuin esiintyy”, hän kirjoittaa. Sitä paitsi onnellisuusteollisuuden tuottama sisällyksetön ja ohjelmallinen optimismi toimii usein julmana ja nöyryyttävänä tsemppihömppänä.

Pessimismin voittokulkuun Uschanov löytää monenlaisia psykologisia, kulttuurisia ja historialliseen kehitykseen liittyviä mekanismeja. Osa niistä perustuu paikkansapitämättömiin uskomuksiin, esimerkiksi rikollisuuden kuvitellaan lisääntyvän, vaikka se tosiasiassa vähenee. Osan taustalla vaikuttaa taloudellisten ja yhteiskunnallisten olojen parantuminen, joka luo uudenlaisia odotuksia ja vaatimuksia ja siten myös uudenlaisia tyytymättömyyden aiheita.

”Ihmisoikeusloukkauksia tuntuu nykyään olevan niin paljon, koska yhä vähäpätöisempien asioiden koetaan loukkaavan ihmisoikeuksia, kuten kuuluukin”, Uschanov huomauttaa.

Huomionarvoista on sekin, että pessimismi samastetaan monesti syvällisyyteen ja tarkkanäköisyyteen. Uschanov siteeraa Adam Gopnikia, jonka mukaan taidekritiikistä puuttuu kunnollinen sanasto lähestyä hilpeyttä tai ilomielisyyttä esteettisenä kategoriana. Beatles-tutkijan on helpompi kirjoittaa henkevä essee ”Eleanor Rigbystä” kuin ”She Loves Yousta”.

Omasta mielestäni tärkeimmät taustatekijät länsimaisten yhteiskuntien käänteelle pessimismiin löytyvät talouskehityksestä. Toista maailmansotaa seuranneet vuosikymmenet olivat ennennäkemättömän kasvun aikaa, eikä niitä syyttä ole myöhemmin nimitetty angloamerikkalaisessa maailmassa kultaisiksi, Saksassa ihmeellisiksi ja Ranskassa loisteliaiksi.

Tuotanto kasvoi Euroopassa ja maailmassa 1950-luvulta 1970-luvulle vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun Johnson lausui optimistiset sanansa sivilisaation muovaamisesta, niissä kajasteli pitkän nousukauden luoma uskovarmuus.

Sitten tuli Vietnamin sota, jota seurasivat Watergate, öljykriisi ja stagflaatio. Läntisten talouksien kasvumalli murtui ja samalla murtui myös sen pönkittämä tulevaisuudenusko.

Uschanov huomioi nämä kehityskulut ja täydentää niitä tärkeällä lisähuomiolla. 1960-lukulaisen optimismin huippuaikoina ei ollut haikailua kadotettuun kultaiseen menneisyyteen, mikä usein luo tyytymättömyyttä ja tulevaisuudenpelkoa. Oli vain nykyisyys ja tulevaisuus. Syykin oli yksinkertainen: mielikuvia menneisyydestä sävyttivät toisen maailmansodan kauhut ja 1930-luvun laman koettelemukset. Kukapa olisi halunnut palata ajassa taaksepäin.

 

Kun lähes heti sodan päätyttyä alkoi lisäksi kulutusyhteiskunnan nopea nousu, onnen tunne lisääntyi vielä entisestään. Uudet kulutusmahdollisuudet eivät myöskään olleet mitään nautinnollista, ylimääräisen tuntuista luksusta kuin vain osaksi. Jo pelkästään esimerkiksi juokseva vesi ja siitä johdetut keskinnöt, kuten pesukone, poistivat arkielämästä hyvin merkittävän fyysisen rasituksen ja kärsimyksen lähteen, jolla suuri osa ihmisistä oli siihen asti alistunut.

 

***

 

Talouskasvun yhteys onnellisuuden ja optimismin kaltaisiin asioihin ei silti ole yksioikoinen. Luin Uschanovin kirjan jälkeen kahden Nobel-palkitun taloustieteilijän George Akerlofin ja Robert Shillerin uutuusteoksen Phishing for Phools: The Economics of Manipulation and Deception.

He ruotivat siinä John Maynard Keynesin 1930 kirjoittamaa esseetä ”The Economic Possibilities for Our Grandchildren”, joka ei ilmestyessään herättänyt suurempaa huomiota, mutta jota jälkipolvet ovat usein siteeranneet.

Keynes ennusti, että sadan vuoden kuluessa elintaso nousee kahdeksankertaiseksi. Vaurastuminen toisi runsaasti lisää vapaa-aikaa, koska työviikko lyhenisi 15 tuntiin. Uhkakuvana Keynes piti lähinnä tylsistymistä: jos työ ei enää entiseen tapaan tuo elämään sisältöä, mistä ihmiset löytävät tarkoituksen olemassaololleen? Pahimmassa tapauksessa runsas vapaa-aika johtaisi sellaisiin hermoromahduksiin, joista Keynesin aikana kärsivät yläluokkaiset kotirouvat, kun heidän ei tarvinnut kokata, siivota ja pyykätä.

Nykypäivän näkökulmasta Keynesin ennusteet saattavat tuntua huvittavilta. Emme tee 15-tuntista työviikkoa tai kärsi liiallisesta vapaa-ajasta. Hyvin tienaavat paiskivat ylitöitä, koska se on tie menestykseen ja keskiluokkaiset ja huonosti tienaavat ahertavat, jotta säilyttäisivät leipäpuunsa.

Täysin pieleen eivät Keynesin arviot silti menneet, vaan itse asiassa hän ennusti elintason kasvuvauhdin hämmästyttävän tarkasti. Akerlof ja Shiller huomauttavat, että USA:n reaalitulot henkeä kohden vuonna 2010 olivat 5,6 kertaa korkeammat kuin Keynesin esseen ilmestyessä. Jos ne jatkavat kasvuaan pitkän ajan trendillä eli 1,5-2 prosentin vuosivauhdilla, ne todellakin nousevat sadan vuoden takaiseen nähden suunnilleen kahdeksankertaisiksi vuoteen 2030 mennessä. Samankaltaiselta näyttää kehitys myös läntisessä Euroopassa.

Olemme siis 15 vuoden kuluttua kahdeksan kertaa vauraampia kuin isovanhempamme sata vuotta aikaisemmin, mutta emme silti koe elävämme hurjan yltäkylläisyyden keskellä, puhumattakaan että voisimme lopettaa ahertamisen ja keskittyä tekemään kaikenlaista mukavaa.

Mistä tämä johtuu?

Akerlof ja Shiller antavat yksinkertaisen vastauksen: markkinatalouden luonteeseen kuuluu taikoa alati uudenlaisia tarpeita. Markkinatalous ei niinkään keskity niukkuuden poistamiseen, vaan pikemminkin niukkuuden tuottamiseen. Applen perustaja Steve Jobs sanoi tämän niin selkeästi kuin sen vain voi sanoa: ”Asiakkaat eivät tiedä, mitä tarvitsevat ennen kuin me näytämme heille, mitä he tarvitsevat.” Aherramme iltakaudet ylitöissä, jotta voisimme ostaa itsellemme sitä, mitä Jobsin kaltaiset innovaattorit keksivät meille kulloinkin myydä.

 

Vapaiden markkinoiden tasapainomekanismi luo täkyjä jokaiselle kuviteltavissa olevalle inhimilliselle heikkoudelle. Bruttokansantuotteemme voi yhä uudestaan viisi-ja-puoli-kertaistua ja siitä huolimatta pysymme tässä samassa kurimuksessa.

 

Täysin tyydytetyt kuluttajat merkitsisivät nykyisen kaltaisen markkinatalouden loppua. Emme saa koskaan lakata haluamasta lisää.

Uschanovin kuvaamassa 1960-luvun maailmassa tämäkin asia oli (osittain) toisin. Uudet kulutustavarat samastettiin edistyksellisiin päämääriin, koska ne vapauttivat ihmiset vanhan maailman fyysisistä rasituksista. Enää kulutustavaroiden ympärillä ei ole vastaavaa sosiaalisen optimismin hohdetta. Emansipatorisen kulutuksen korvaa demonstratiivinen kulutus, joka pyrkii kertomaan pärjäämisestä elintasokilpailussa.

Kommentit
  1. 1

    jope sanoo

    Demonstratiivinen kulutus lienee isossa roolissa lähes kaikessa silloin kun kulutus-kulutus on tyydytetty. Myös kirjallisuudessa. Ilmaisemme itseämme valinnoillamme ja pidämme huolta että valintamme nähdään ja kuullaan. Mukana olemisen demoaminen ja uuden tavaran tai kokemisen statuspäivittäminen on aikalaisille tärkeä juttu.

    Jäin miettimään mitä on ja mitä voisi olla, kirjallinen peruskulutus, ikään kuin päivittäistavarakulutus. Välttämätön ja tarpeellinen vain hengissä pysymisen kannalta. Samoin kuin kulutustavarakulutuksen suhteen seuraisi kirja-alaa romahdus, jos kokisimme olevamme tyydytettyjä ja alkaisimme lukea samoja jo omistamiamme henkilökohtaisia elintärkeitä kirjojamme uudelleen ja uudelleen ja pysyisimme vain niissä. Ei tulisikaan taas uutta ja merkittävää kirjasyksyä. Ei kuulosta pahalta tuo koko ajan uuden oravanpyörästä pois hyppääminen, vaikka muuten olen kyllä taloudellisen kasvun kannattaja.

    • 1.1

      sanoo

      Tuotahan voi kokeilla. Niin kuin tipaton tammikuu niin kirjaton vuosi 2016. Siis ettei uusia kirjoja lukisi. Mutta jope, käsi sydämelle, kestäisimmekö ajatusta että emme ole älyllisesti ajan hermolla? Tämä on kuin heroiinia. Lukusimme Tommin blogiakin – kun emme lukematta pystyisi olemaan – sielu kipeänä ja miettisimme mistä kaikesta sivistyksestä olemme jääneet paitsi. En tarvitse uutta kännyä (vanha simpukka mulla) mutta älyllinen vetäytyminen tuntuu mahdottlomalta.

      Pessimismin viimeisin niitti oli tämän päivän mot-ohjelma. Että säästäminen on pelkkä poliittinen päätös ja hallitus junnaa jonkun naurettavan ja huonoksi havaitun italialaisteoreetikon jäljissä. Toisin sanoen: nyt vaan toivotaan parasta talouden suhteen ja kun talous joskus paranee väkusinkin, syystä tai toisesta, kansa ja hallitus uskovat säästämisen sen saaneen aikaan. Emme siis opi tästä mitään!!! Emmekä tiedä mitään!!! Tai tiedämme mutta ne jotka päättävät eivät voi häpäistä itseään ja vaihtaa kaistaa. On vain näyteltävä roolinsa tässä näytelmässä loppuun. Tämä ei enää ole pessimismiä, tämä on nihilismiä. Tommi, olet taloustoimittaja, näitkö ohjelman?

      • 1.1.1

        sanoo

        …tai ehkä toivoa luo se, että tuhoisan säästämisen jälkeen on taas lupa tehdä jotain muuta… Sen jonkun muun kun on aloitettava kukas muu kuin joku muu kuin nyt vallassa olijat. Katsotaan tämä siis loppuun ja aloitetaan sitten jostain kohtaa uudelleen. Sitten voi ikään kuin huomaamatta unohtaa sen italiaanonkin. Tässä taitaa sittenkin optimismi vallata mieltä. Johdonmukainen pessimisti kun ajautuu aina vihoviimeiseen ilonpitoon.

      • 1.1.2

        tommimelender sanoo

        En nähnyt ohjelmaa, mutta kuvauksesi perusteella pystyn suunnilleen hahmottamaan, mitä siinä puhuttiin: ”Kasvua luodaan vain tiukalla menokurilla ja kipeillä rakenneuudistuksilla.”

      • 1.1.3

        jope sanoo

        Tietenkin taloustieteilijöiltäkin saa mitä tilaa, eli joku toinen olisi voinut vastata ja kertoa toisinkin Motissa. Yksi juttu on se että onko todella laaja julkinen sektori hyvä missään oloissa, siis silloinkaan kun kasvua ja verotuottoa riittää. Vähemmän valtiota, enemmän omia ratkaisuja voisi olla ihan hyvä, tai en oikein tiedä. Monissa kapean julkisen sektorin maissa menee kuitenkin hyvin ilman julkistakin rahoitusta ja valtion joka asiassa vaikuttamista. Ne kyllä on kai poikkeuksia ja Aasiassa. Euroopallehan ei käsittääkseni ole sitä mannaa enää luvassa. Mulle kyllä henkilökohtaisesti kunnollinen ja riittävä julkinen sektori köyhänä ja tulevana kipeänä passaa oikein hyvin turvaverkkona (ja suon sen tietenkin muillekin).

        Tuohon uutuuskirjoihin sitten, että mulla varmaan 90 prossaa luetusta ei ole uutukaisia, keskimäärin ehkä luen eniten 60 -80 -luvulla kirjoitettuja, eli oma lukutottomus ei etsi varsinaisesti ajan hermolla olemista. Ja luen kirjoja usein uusiksikin. Tänä syksynä on kyllä pari uutta jotka on luettava.

  2. 2

    sanoo

    Kiitos tästä arviosta.

    Jäin miettimään vain yhtä asiaa, mutta sitä mietinkin sitten yön yli. Eli tuota mainintaa ”helpoista saaliista”. Olen itsekin koko pienen ikäni luokitellut saaliita enemmän ja vähemmän helppoihin. Mutta juuri tämän uuden kirjani kirjoittamisen myötä sain tähän liittyvän uuden ajatuksen (joka ei päätynyt näillä sanoilla ilmaistuna kirjaan): ehkä erilaisten epämiellyttävien asioiden ajaminen onnistuu usein niin hyvin juuri siksi, että niiden ajajia pidetään liian helppoina saaliina – tai heidän saalistamistaan vältetään peläten syytöksiä liian helppojen saaliiden saalistamisesta.

    Ottaakseni kirjan omasta aihepiiristä esimerkin, jos sivistyneistön saumaton konsensus ei olisi vuonna 1964 pitänyt Barry Goldwateria ns. helppona saaliina, asiat olisivat saattaneet mennä toisin. En voi olla pohtimatta samalla sitäkään, onko nykyhetkessä esimerkiksi Donald Trumpin presidenttikampanjalle samalla tavoin etua siitä, että hän on – kuten Goldwater aikoinaan – niin helpon saaliin maineessa, että menee oikeastaan ulos koko ”vaikea saalis” – ”helppo saalis” -akselilta…

    • 2.1

      tommimelender sanoo

      Kiitokset kommentista ja tärkeästä huomiosta.

      Ei tietenkään ”helppoja saaliita” pidä laskea kuin koira veräjästä. Se, että virheellisten väittämien annetaan olla ampumatta niitä alas, saattaa hyvinkin johtaa niiden odottamattomaan vaikutusvallan kasvuun.

  3. 3

    Sussa Björkholm sanoo

    ”Akerlof ja Shiller antavat yksinkertaisen vastauksen [sille, miksi yhä paiskotaan pitkää työpäivää]: markkinatalouden luonteeseen kuuluu taikoa alati uudenlaisia tarpeita.”

    Taustalla on se varsinainen syy: Kaikki liikenteessä oleva raha on velkaa. Rahaa, joka syntyi tyhjästä kun se lainattiin pankista.

    Koska pankit haluavat takaisin paitsi pääomansa myös korkoa sille, täytyy tuo koronmaksuun vaadittava raha olla kotoisin myös pankista – koska vain sieltä rahaa tulee talouteen. Niinpä jokainen takaisinmaksu edellyttää uuden lainan ottamista. Ja tälle lainalle tietenkin maksetaan korkoa, joka edellyttää uuden lainan ottamista jne.

    Niinpä talous rullaa vain niin kauan kuin lainaa otetaan jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla lisää. Kun jostakin syystä vauhti tyssää, alkaa korttitalo kaatua ja talous joutuu siihen tilanteeseen, missä se nyt on.

    Ja on ollut monasti aiemminkin. Ja tulee olemaan aina uudestaan, kunnes joku tajuaa muuttaa toimimattoman rahajärjestelmän parempaan.

    • 3.1

      tommimelender sanoo

      Ei ole sinänsä väärin sanoa, että raha syntyy tyhjästä. Mutta ei se kuitenkaan pelkkää ilmaa ole. Pankkitoiminnan pitää kyllä perustua tiettyihin fundamentteihin, eli pitää olla takana riittävä pääoma ja vakavaraisuus, tai muuten luotonantokyky menee nopeasti.

      Sama tietysti pätee tuohon markkinatalouden tarpeiden taikomiseen. Kyllä siinäkin on tietyt reunaehdot raamittamassa.

      Frances Coppola tiivistää rahanluonnin osalta asian näin:

      ”Today, I had to explain YET again that although banks create money when they lend, that does not mean lending doesn’t need funding. Payments are deposit outflows. That applies whether the deposits concerned are created by the bank through lending or placed in the bank by customers. So no, banks can’t ”just lend” without any form of funding. Banks have to fund deposit outflows. If they don’t, they can’t allow money to be removed from deposit accounts. Look what happened in Greece when the ECB limited the funds available to Greek banks. ”

      http://www.coppolacomment.com/2015/10/the-slough-of-despond.html

  4. 4

    Jukka Sjöstedt sanoo

    Tommi Uschanov keräili kuivia risuja kovan markan politiikkaan tänään HS. Oli kiva kuulla noista monetarismin nimistä, jotka Koiviston/Kullbergin pankissa vierailivat.

    Sussa Björkholm, samoin kuin Ville Iiivarinen kertovat rahamme syntyvän pankeissa. Parempi olisi sanoa liikepankeissa, koska nimenomaan vanhanaikaisissa säästöpankeissa sitä ei sikiintynyt. Prosessi on talletusten synty ja nehän ovat pariin kolmeen sataan tuhanteen €roon valtion takaamia. Se talletustili€ syntyy kun velkaantuja asunnonostaja vaikka, allekirjoittaa koron- ja takaisinmaksusitoumuksen rahastaan pankille.

    Pankki kirjoittaa hänelle lainan kokoisen käyttötilin. Sillä hän maksaa myyjälle, tämän käyttötilille uuden asuntonsa -tavallisimmin samalla minuutilla. Se on siinä, mitä Sussaan ja Villeen tulee. Hyvä jos saisivat tämän yleissivistykseen.

    Vastaavasti raha vähenee kun velallinen maksaa lainaansa. Se menee niin, että hän aikanaan kerää uutta talletusta vaikkapa palkastaan ja sopivan summan päästä maksaa takaisin lainaansa. Pankki ottaa sen vastaan, supistaa velkasaamistaan ja samalla mitalla velka-asiakkaan talletustiliä. Ne kuittaantuvat. Pankin saamiset vähenevät. Villen ja Sussan rahanalkuperä tarkastelussa siis raha yhteiskunnasta väheni, kuoli kun asiakkaan talletustili hupeni takaisinmaksusta pankille.

    Tavallisesti tili hupenee kun maksaa laskua Elisalle, mutta tuolloin se ilmaantuu ja lisää Elisan käyttötiliä. Raha yhteiskunnassa pysyy ennallaan. Elisa voi sillä maksaa vaikka uutta kaapelikaivantoinvestointia. Silloin se menee siltä kaivurille. Jos hän sillä vähentää asuntovelkaansa pankille, raha vähenee. Pankki on tälläinen kumma instituutio. Sitä joskus osuvasti kutsutaankin luottolaitokseksi.

    Tällainen luottolaitos ei olisi voinut nousta finanssikriisin korkeuksiin. Siihen tarvittiin tuon perusmallin raiskaus. Perusmalli oli 1800-luvulla kehitetty mannerEuroopassa Englannin (ja Skotlannin) tavaratuotanto etumatkan kiinniottamiseksi. Bismarck Siemens Krupp ja heidän pankkinsa, Ruotsin Wallenberg ja Suomessa anarkistiyhdistys Föreningsbanken i Finland. Aleksanteri II, Snellman senaattori, Borgström isä ja poika, Björnberg, Lillja, Frenckell ja keitä tähän puutalokaupunkiemme etuoikeutettujen säätyläispiirien tuhoamiseen teollisen edistysen nimissä kuuluikaan ensimmäisinä kommunisteina.

    Tämä kommunaalisuus, kansallisvaltio Suomi Oy ja muut samanlaiset sosiaalidemokraattiset yhteiskuntakoneet alkoivat sitten purkautua, New Labour Blair Clinton Lipponen. Jospa jatkaisin toiste. Tämä menisi pitkä(styttävä)ksi. Sitä paitsi on näistä kirjoja vaikkaan ei montaa Helsingin korkeakoulukirjastoissa. Tuon Anarkistiklubinkin joutuu derivoimaan vähistä aineksista.Jukka Sjöstedt

  5. 5

    Jukka Sjöstedt sanoo

    Jospa jatkaisi. Pankki siis tekee uutta rahaa ilmasta ja tyhjästä. Mutta kelle ? No sille asiakkaalle joka antautuu velkaan ja velottavaksi. Miksi tämä suostuu ? No kun se ostaa sen asunnon.

    Eli ei se sittenkään tyhjästä synny vaikka tyhjätaskun ja pankin yhteistä allekirjoituksesta kylläkin. Siis tyhjästä paperista, jonka nämä, pankki ja asiakkaansa, musteella muuttavat seteliksi. Ja se katoaa maailmasta kun velallinen maksaa takaisin. Kun siis sekä asiakkaan tili että pankin saaminen alenevat yhtä paljon tässä yhdessä toimessa, velan lyhentämisessä.

    On oikein sanoa myös näin: pankin velka asiakkaalle, asiakkaan talletus alenee, ja pankin omaisuus, saaminen asiakkaalta alenee, kun asiakas maksaa velkaansa tililtään sitä pienentäen. On myös näin: pankin taseen molemmat kaksi saraketta kutistuvat saman verran, siis saamiset asiakkaalta että pankin velka asiakkaalle, tämän talletus. Asiaa voi kuvata monella tapaa ja umpeen menee niin kuin sanaristikko. Ja sama sitten asiakkaan kannalta vaikkapa ihan samantapaisella tiliristikon eli taseen laadinnan tavalla tehtynä. Nyt poikki.

    Älä usko. Kysy toki miksi sitten rahaa ei tehdä loputtomiin jos se noin helpoa on ? Ja miksi helkutissa kukaan velkaansa lyhentää, jos lyhennys alentaa rahan määrää yhteiskunnassa ? Onko velan takaisinmaksaja toinen anarkisti ja anti-sosiaalinen hahmo tarinassa, jossa jo yllä SYP sellaiseksi tuli leimattua ?

    Kyllähän pankki jos toinenkin, ja asikkaista Tikut ja Takut velkaantuisivat ja hummaisivat aikansa ja rahansa. Nehän vain menisivät jonkun toisen tilille tätä ilahduttamaan -ja yhteiseksi hyväksi jos kerran rahasta puutetta on yhteiskunnassa !

    Juuri tämän estämiseksi pankkilisenssit olivat kiven alla ja yhäkin se on luvanvaraista. Ennen niitä saivat vain jotkut korkealta esivallalta -jotta ei väärinpeluuta- vaan esivallan suuntimien mukaan mentäisiin. Lisäksi silloin alkuaikoinna 1800-luvun jälkipuoliskolla luvat olivat määräaikaisia. SYPkin oli ainakin kahdesti vain 10 vuotta varten ja jo täytti 153 vuottaan Nordeana tosin.

    Toinen tapa hillitä rahan valmistusta pankki-asiakas symbioosissa on vaatia pankilta omaa pääomaa eli omistajien sinne sijoittamaa entistä rahaa. Vasta sitten voi tehdä uutta. Tämä pankin omistajien panos on sitä riskipääomaa, joka kantaa tappiot jos sellaisia tulisi. Tallettajat pääsevät kuivin jaloin. Uutta rahaa voi tehdä vain määrämitan suhteessa siihen mitä omistajat olivat alun alkaen omistaan, vanhoista rahoista sinne panneet osakepääomana.

    Vakavaraisuusuhde eli soliditeetti pitää pankkia aisoissa eikä salli sen enentää rahan määrää asiakkailleen kuin noin 15 kertaa omistajien panoksen verran. Omavaraisuuden kuuluu olla 8 prosenttia tai enemmän suhteessa pankin talletuksiin. Laki tosin sanoo asian monimutkaisemmin. Ja sitäkin oudommin tuo 8 kalkyloidaan. Silti. Ääri on. Tämä vakavaraisuussuhde kulkee Basel normina ja se on tiukentumassa kriisin 2008 opetuksista.

    Eli siis kyllähän sitä melkein hihasta pankki pudottelee rahaa jos joku ottaa vastaan, = lupaa velanhoitoa (maksaa koron ja lyhentää), mutta että katto tulee vastaan tänä Basel lukuna, 8 prosenttina jonka verran omistajien on pidettävä omiaan pankissa. Ja absoluuttisesti siis lisättävä pankin kasvaessa, ja ne leikkaantuvat jos asiakkaat luistavat lupauksistaan. Jatkaisin toiste.

  6. 6

    Jukka Sjöstedt sanoo

    Joulu tulee. Kinkku on yhä siasta. Kermavaahto lehmästä ja juhlalimppu pellosta. Mutta raha ei enää ole hopeasta eikä kullasta. Eikä ihminenkään pelkästään luonnosta, vaan joulun mukaan myös jumalasta, kuvajaisena edes.

    Oli aikamoinen sivilisaatioloikka ruveta uskomaan rahaksi paperia. Se ihme todellistui hapuiltuaan vuosisatoja 1789 assignaatteina. Kirkolta ja aatelisilta vallattujen peltojen ollessa vakuuksina Ranskan vallankumous rahoitti itsensä paperirahalla, seteleillä.

    1800-luvun alkuvuosikymmeninä pohdittiin rahaa, joka ei olisikaan kultaa hopeata eikä peltomultaan+uurastukseen pohjautuvaa. Saint-Simon ja hänen kaverinsa aikanaan Credit Mobiere pankin perustajat löysivät polunpään. Se oli siis silloin kun Hegel kirjoitti ikivihreät best sellerit suomeksi kai -sosiologiemme hukkua. Ja olihan siellä Snellmankin ja vielä Mariankatu 2 Kauppahuone Borgströmillä töissä kun ei Yliopistoon päässyt ja Saksassa kiertomatkalla sahamies ja kauppamies Längsmanin seurana kun ei stipendiä saanut. Sillä lailla.

    Järjestykseen. Kun siis raha irtosi metallikahleista, ja johan heti assignaattejakin tehtiin sotilaiden päivärahoiksi ja asesepille hyperinflaatioksi asti, piti jotain rajaa ruveta panemaan ettei hyvän liiallisuus kääntyisi turmioksi. Yksi oli vaatia lyhennystä lainaajilta, siis takaisinmaksua (=pankkitaseen supistamista) eli rahan hävittämistä, jotta uusia hankkeita voisi lainottaa (=venyttää pankkitasetta). Ja toinen oli tuo pankin omistajilta vaadittu osakepääoma ja osingoista tinkiminen jos mieli pankkia eli rahanluontia lisätä kotikaupungissa ja -maassa. Esivalta piti tämän pankki-tehdas-ammattiyhdistysliike kolminaisuuden kasvun ja kansanvallan tiellä. Sitten siltä poikettiin. Siksi rahaa on mittaamattomasti, mielivaltaisin määrin ja lajein.

    Kaikkinainen deregulaatio tuli Reaganin ja Thatcherin kautta. IImiöt olivat monet ja arvaamattomat, Kiinasta tuli tehdas, takapajuisiin maihin vietiin oppikirjoja ja imetettiin tuoreita perhearvoja. Maailma mullistui, minäkin sain netin ja tässähän riekun.

    Lainoja ei tarvitse lyhentää, raha ei kutistu ja siksikin sitä on hirmuisesti. Suomeen pitkät asuntolainat tulivat Hans Dallborgin muistemien mukaan heidän Nordean tuomina. Suomesta he matkivat omaisuudenhoitopalvelun, kapitalisaatiojärjestelyn. Siinä omaisuus annetaan ulos hoitoon vakuutusehdoin ja siksi asian saa salata. Vakuutetun ja perijöidensä asiaksi jää josko järjestelyn purkautuessa asiasta hiiskuu ja menee verollepantavaksi. Juha Sipilä on yksi asiakas ja tuo ”ulos” tarkoittaa myös konkreettisesti paratiisisaarta.

    Toinen rajoite joka purettiin oli tuo vaatimus rikkailta pankin omistajiksi ryhtyviltä vaadittava panostus pankkiinsa ja sen tappioista vastaaminen -toki oy-limited perälaudalla. Ei näitä ilman olisi syntynyt. Keisari allekirjoitti SYPille -sen omistajayhdistykselle- vastuurajauksen. Osakeyhtiölaki tuli myöhemmin. Tuli ja tuli. Se kuului elimellisesti kansanvalta ja -varallisuusprojektiin. Ei isoja tehtaita ilman laajasti kerättyä alkusijoitusta olisi polkaistu korpiin, eikä ilman, että joutui vaarantamaan kartanoiden muuta omaisuutta kuin ne osakkeet insinöörien tehtaisiin.

    Kolmas seikka lyhentämättömyyden ja aina vaan snadimman osakepääoman ohella oli lisätä rahan tulvintaa pankeista sillä että pankkeja sai perustaa kuka vain. Ei siis enää pelkästään esivallan edistysprojektiin sitoutuneet. Asiaa helpotti kun esivalta oli uusien sukupolvien käsissä ja taloustiede moraaliopin sijasta ekonometriaa.

    Neljäskin innovaatio tähän kuuluu. Sillä on sama nimi kuin yhdellä uudella suomalaisella pankilla vuodelta 1988, Interbank. Pysy kanavalla.

  7. 7

    Jukka Sjöstedt sanoo

    Kerrotaan kuinka Champagnen messuilla 1100-luvulla jolloin Lidl ja Apple saivat alkunsa, ihmiset kummastelivat miten kauppamiehet kirjoittivat saamis/sitoumus papereita. Ja että sellaista vastaan seuraavilla messuilla Troyesissa todella sai flaamien kankaita, lombardialaisten väriaineita. Ja että kahden kolmen lauseen paperiarkin saattoi myydä hopeaa vastaan! Siitä tuli bill of exchange, vekseli. Se oli vaihdon, siirron väline. Se pakotti vaihdannan määrämuotoon, asiakirjakaavaan. Ilman muotoa ja silkkana spontaanina kanssakäymisenä vaihdot ja siirrot tulevat pätemättömiksi. Tuomari ei pane vuotejaan täytäntöönpanotoimiin. Tämä on pankin alku.

    Se on tuomarin tarkastama, ja asemiesten vanginvartijoiden ja teloittajien väki-vallalla ylläpidettävä menestyksen uoma. Tehtaiden massakama tehtiin ja jaeltiin Demarien aikakautena.

    Sen ylimmäinen ja yksioikoisin insinööri oli Mauno Koivisto. Hänen sitä täydellistäessä, pakkokasvun lakiraamit alkoivat jo rakoilla irvistelllä isossa maailmassa ja hiipivät Koivistonkin lintukotoon, ”harmaa raha”. Hän tuli antaneeksi ManhattanCity pankille pankkitoimiluvan. Se palkkasi Jorma Ollilan ja Casper von Koskullin, 2016 Nordean isopomo, Tampereelta -ja talenttidiplomi Goldman Sachsilta, tietty.

    General Electric (GE Capital) ja muut firmat ryhtyivät pankeiksi. GE pankki kävi ostamassa Instrumentariumin Suomesta omilla GE-seteleillä. Ne sai vaihdettua markoiksi KOPissa. Siellä ne olivat KOPin omaisuutta, jota vastaan se antoi talletuksia GE:n nimeämille.

    Riitoja varten olisi ollut yksityinen tuomari, välimiesistunto. Sillä ei ole omia pyssymiehiä eikä vankilaa. Sillä on boikotti eristäminen rahalinjojen katkaisu. Positiivisina kannustimina implisiittinen lupaus uusista busineksistä.

    Oikosulku iski 2008. Valot saatiin nopeasti päälle. Asia on nauhoitettu valtiovarainministeri Henry Paulsonin ja GE:n pääjohtajan Immeltin puhelinsoitoissa.

    Mittaamattomat rahamäärät pursuavat pankeista ja varjopankeista. Ne ottivat vapauksia ja ottivat valtionyhtiöt, rautatiet, vesilaitokset ja sähkölaitokset yhteiskunnilta. Vanhat perheet möivät tehtaansa. Teollisuus/hyvinvointi -pankkien vakiintunut järjestynyt pankkielämä muuntui myriaadisten määrien rahoja ja niiden lajeja eliittipiirien sisällä ja kesken, kihiseväksi keonrakennukseksi -muurahaisiksi kouluttautuneiden ihmisten raahata korsiaan ja vakioidusti kuluttaa, shopata.

    Markkinaväen kummastelussa 1100-luvun Troyesissa, oudoksuttaa myös se, kuinka he itse kuitenkin elivät perheissä kylissä arjessaan kokoaikaisesti myriaadisten määrien ja laatujen tihentymissä ollen saamassa ja antamassa toisille ja toisilta. Nämä perheenjäsenten ja isäntien/alustalaisten ja naapuristojen saamis/suoritus -suhteet voisi tietysti kirjoittaa taseiksi ja markoiksi, ecuiksi. Troyesin markkinarahvas eli virtuaalisen rahan mailmaa. Sitä kutsuttiin keskinäisvelvoitteiden kristikunnaksi.

    Ehkä kauppiaiden papereista kummasteltiinkin sitä kuinka vieraspaikkakuntalaiset, toinen Bryggestä toinen Firenzestä, saattoivat luottaa toisiinsa. He itse sentään kylissä suvuissa olivat vain katseen päässä toisistaan pannen suopeata katsetta tahi pahaa silmää toistensa pitämiseksi oikealla tolalla. Ja miksei käsivarrenkin yltämän kuten kartanon pehtorin patukan, ratsuruoskan -mitä nyt kulloinkin tarvitaan. Mutta että paperisuikale, musteella tuhrittu, pilattu.

    Puoli vuosisataa eteenpäin ja Pohjanmaalle kun jo täälläkin kirstuissa oli saamispapereita ja kuitteja takaisinmaksettavista, ilmaantui uusi innovaatio. Vallesmanni joka koki panna paperit täytäntöön. Siitäkös väki häijyyntyi. Oli tullut laki uusi valtiopäiviltä, vekselilaki muun Euroopan malliin. Vaasan kiviseinähotelli hoiti niskuroivat, kiltit menivät Wasa Bankin apuyhtiöön säästöpankkiin, mikä absorboi palkkatyöläisten rahoja ja teki tilaa liikemiehille laajeta Wasa Bankin kanssa. Santeri Alkio raportoi kyläjärjestyksen murtumista esivallan terrorilla Murtuvia aikoja romaanikuvauksessaan.

    Jos jatkaisi rahataiteesta. Kun Akseli Gallen-Kallela maalasi Liittopankille sen hallituksen puheenjohtajan Mannerheimin muotokuvan, siviiliasuisena vm.1929, niin Liittopankki maksoi kirjoittamalla taiteilijalle lisää rahaa tämän pankkikirjaan. Vastaeräksi omaisuuspuolelle Liittopankin taseeseen tuli maalauksesta Gallen-Kallelalle maksettu markkamäärä.

    Maalaushan oli sittemmin HOPilla ja sitten SYPillä Meritalla, mutta ei Nordealla. Se säätiöitiin tässä välissä ja jätettiin Suomeen.

    No se kerkisi olla SYPin kokoelmassa deregulaation ja shareholder value nykyaikana. Sille tehtiin arvonkorotuksia seuraten vastaavanlaisten taide-esineiden huutokauppahintoja. Kun arvo nousi Hagelstamilla Järnefeltistä, vaihtettiin hintalappua Gallen-Kalleloihinkin ja tase-erä vuoden 1929 maalauksesta nousi.

    Kuin myös SYPin kirjanpidossa voitto -ja voiton/bonustenjako näidenkin kirjausten ansiosta. Ei siveltimen vedosta kankaalla, vaan mustekynäpiirrosta tasekirjassa. Kun se taulu oli yhä pankilla, aito bonusraha piti lainata SYPin yritystodistus nimisellä ikiomalla rahalajilla, joka vekslataan tavallisiksi SYPin korkorahastosta. Sieltä minne se palvelijatarkin säästää, jonka palkkarahat juuri sumplittiin pankiiri-isäntänsä bonuksesta.

    Tuossa juuri tuli kerrotuksi aikautemme yhdestä huippuvedätys strategiasta. Ponzi eli pyramidi eli kiertokirje malli Taidekeräily busineksessä. Koko vanha varasto voidaan myymättä rahastaa arvonkorotuksina, niiden kirjaamisesta voitoiksi, voitto osingoksi, se rahaksi antamalla uusille osuuksia (=kuin osakeanti) ja näistä oikeista rahoista jo pukee ylleen ja syö hyvin ja jatkaa bisnestä.

    Laajentaakaan ei tarvitse jos vaan arvot sojottavat koiliseen, kuten taas jo vuosikausia ja lupaavin näkymin uusille vuosille. Jonkun taulun voi myydäkin osingoksi, silti kokonaisuus kasvaa arvoa jos vain hintakehitys jatkuu -niin terveenä. Konstsamfunetin tihutyö Lasipalatsissa, M-Baari jo tuhottu, rahoittuu ihan prikulleen kirjanpitouutuuksista ja Aktiakirjauksia ja taulujen johdannaishintoja eli tulevia hintoja hyödyntäen -mikä yllä kuvattiin.

    Tästä Konstsamfundetin strategiasta bruttaalimpi ja isompi kauhu pääkaupaunkiseudulla on ”sijoitusasuntojen vuokrallepano” -vuokrankiristysrieha. Siinä asuntopula pohjapremissinä kalkyloidaan ajanpäälle vaivatonta omaisuutta osaajalle, herkkuna välitön tulovirta jobbarilääkärin, -jobbarikansanedustajan ja jobbariupseerin naureskella ay-jobbareitten kanssa. Läpikotainen konsensus-kompromentaatio ailusten/sailasten/ihalaisten hengessä eli eläkeyhtiöiden 200 mrd€ kassoihin kytkettyjen piiloedunsaajien, salamyhkäisten hedgefundien Suomessa. Et ole koskaan kuullut?

    Yritystodistus, commercial paper itseallekirjoitetut obligaatiot kelpaavat paikallisrahana Wall Streetiltä Gebhard aukiolle, entisellä Teollisuuskadulla. OP Pohjola vai minkä kumman niminen pankki, pomona kuitenkin Reijo Karhinen siellä jököttää. Olli Ainola ihmetteli Karhisen uuden uutta päämajaa ja vaihtunutta osoitetta entisellä sialla. Että mistä rahat?, kysyy Iltalehti. No, ihan ei mistään paitsi hihasta. Omaa velkaa tekemällä maksettu koko 200 milj.€. Entä sitten saahan sitä velkaantua? Se vaan, että OP Pohjolan tapauksessa se tapahtuu EKP:n Suomen filiaalin silmäin alla ja valvonnassa ja SP Finassilaitos vakaajina. Pulman osuessa, koko Eurooppa kantaa vastuun, likviditeetin osalta rutiinina ja mönkään menneen hometalouden osalta pankkiunionin pelastustoimenpitein. Liikepankit toimivat Keskuspankkien verkostoina. Sellaisiksi ne perustettiin kansanvaltaprojekteissa ja ottamaan tieteistä hyödyt irti koneina.

    Jos lopettaisi ja sanoisi vain, että interbank tekee mahdolliseksi ostaa vaikkapa kaivoksia ja metsää rahatta. Kävelemällä rinta rottingilla markkinapaikoilla ja ostaa omalla velalla, jota muut joutuvat pakosta pitämään rahana. Pankin velka kun on yhteiskuntamme raha.

    Tosin se QE biljoonamittainen swap keskuspankkien ja finanssilaitosten välillä juuri nyt valmistaa valtiollisesti dollareita jenejä puntia euroja ja täyttää vanhoilla yksityisen rahan luomilla arvopapereilla keskupankkien holveja.

    Että perunko ylle äheltämäni ? Sussan ja Villen idea jo toteutuu -ainakin väliaikaisesti ja edes osittain. 4 biljoonaa USA, Eurooppa jäi startissa, mutta syksyyn 2016 runsas biljoona ja sitten? … vanhat velat (EKP:n saamiset omilta valtioiltaan) kuitataan !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *